• Etusivu
• Historia
• Perinne
• Kartat
• Toiminta
• Hiitola-säätiö
• Hiitolan Pitäjäseura ry
• Tapahtumakalenteri
• Kuvagalleria
• Linkit

Eeva Kilpi: Minun Hiitolani

Kirjailija Eeva Kilpi muistelee Hiitolaa Talvisodan 70-vuotispäivänä.

Nämä ovat taas niitä päiviä, jolloin historialliset muistot ottavat ihmissydämen kouriinsa ja puristelevat siitä esiin kyyneleitä, jos kohta hymyjäkin. Sitä ihmettelee, että on yhä elossa, että muistaa, että on yhä tunteittensa ja kaipauksensa vallassa, toivoo että muistaisi tarkemmin, että kaikki muutkin muistaisivat ja haluaa tarkentaa, että muistaisi oikein. Ei ole enää paljon niitä, joilta voisi kysyä asioita, ja omat mielikuvat alkavat liukua kuin sumuun. Rakas Enni-tätini, jonka kanssa niin usein kertasimme asioita puhelimessa iltaisin, kuoli kesän alussa 91-vuotiaana. Minusta hän oli aina tuntunut iankaikkiselta, jo nuorena siellä Hiitolassa, ja silloin, kun hän oli rakastunut pastori Jorma Heiskaseen, monien nuorten hiitolaisten rippipappiin, josta lyhyeksi aikaa ehti tulla hänen sota-ajan puolisonsa, hän oli minusta kauniimpi kuin mikään muu maailmassa.

Tällaista tapahtuu, kun elää kauan eikä itse kuole. Joutuu kokemaan muitten kuolemia. Joutuu näkemään muistojen haurastumisen. Miten hartaasti kyselisinkään asioita Karvosen Vilholta, joka tuntui muistavan ja tietävän kaikki Hiitolan paikat, minunkin isäni metsäpalstat muitten muassa. Ja miten kaipaankaan Sirkkaa ja Johannesta yhä vieläkin, kun unen rajoilla yhtäkkiä muistan paimenessa käyntimme ja näen sieluni silmillä jokivarsipellot lehmineen ja hiekkaisen tien, jonka mutkassa oli mesimarjojen reunustama lähde ja tuohilippi. Kaikki totta kerran, kaikki koettua, ei pelkkää unelmaa. Vaan kuin omaisuutta: muisti ja haaveet – omaisuutta ajassa!

Kuin vastapainoksi kaikelle tälle, olen syönyt tänä syksynä perunoita, jotka ovat kasvaneet Hiitolassa. Poikani Jukka sai nimittäin päähänsä yrittää Hiitolaan junalla; Viipuri-keskuksen toimittaman aikataulun mukaan matka Viipurista Hiitolaan kestää junalla vain kaksi ja puoli tuntia. Se houkutteli ja innosti, mutta sai jäädä toiseen kertaan, sillä rataa korjattiin. Niinpä Jukka porhalsi isoisänsä talolle Hiitolan Raivattalaan taksilla, sanoisinko: nuoremman polven epäröimättömyyden siivittämänä. Talon nykyiset asukkaat olivat parastaikaa nostamassa perunaa. Heitä oli pellolla peräti kolme polvea: nykyinen emäntä, hänen kaksi tytärtään ja toisen pikkupoika. Tapaaminen oli iloinen ja myönteinen – niin minulle on kerrottu – ja sen seurauksena sain minäkin kassillisen punertavia perunoita, joita olen syönyt (tunteitani nieleskellen) useamman kerran. Minulle lähetettiin lämpimiä terveisiä ja toivotettiin tervetulleeksi milloin vain. Suuret kiitokset!

Nämä toivotukset ja nämä perunat vahvistavat käsitystäni siitä, että ihmisten on mahdollista tulla toimeen keskenään ohi historian runnomien rajojen ja kolhujen. Olen ylpeä karjalaisten arvokkaasta käyttäytymisestä kotiseutumatkoillaan. Karjalaiset ovat todella madaltaneet rajoja, lähentäneet kärsineitä ihmisiä toisiinsa – sillä kärsimystä on ollut sotien takia molemmilla osapuolilla – ja he ovat luoneet maailmaan uudenlaisen rajojen avaamiskulttuurin. Emme vielä täysin tiedä mitä kaikkea hyvää se meille tuo, jos kohta ongelmiakin, niin kuin naapuruus aina.

Kirjoitan tätä päivänä, jolloin talvisodan alkamisesta on kulunut 70 vuotta. Hiitolaiset muistavat, että silloin venäläiset lentokoneet tulivat ja pommittivat Hiitolaakin. Minäkin näin ne yhdeksän konetta keittiömme ikkunasta ja näin myös kuinka pommit irtosivat niistä. Olen epäillyt, että se tapahtui vasta joulukuun ensimmäisenä päivänä, siis toisena sotapäivänä. Mutta koska hiitolaiset muistavat, että päivä oli 30.11. 1939, annan minäkin myöten nyt ja uskon niin, samalla kun toivotan hiitolaisille rauhaa ja menestystä.

30.11.2009
            
Eeva Kilpi