• Etusivu
• Historia
• Perinne
• Kartat
• Toiminta
• Hiitola-säätiö
• Hiitolan Pitäjäseura ry
• Tapahtumakalenteri
• Kuvagalleria
• Linkit

Valtioneuvos Riitta Uosukaisen puhe

Valtioneuvos Riitta Uosukainen toimi 63. kerran pidettyjen Hiitola-juhlien juhlapuhujana Porissa 8.8. 2010

MITEN KARJALAISUUS NÄKYY SINUSSA?

Rakkaat hiitolalaiset ja heidän ystävänsä

Karjala-lehdessä oli taannoin nuoren tutkijan Anna-Kaisa Kuusisto-Arposen kolumni, jossa hän kirjoittaa: "Identiteettien jatkumossa määrittelevä seikka on arkisuus. Niin kauan kuin karjalaisuus näyttäytyy suomalaisessa arjessa eikä kilpisty vain juhlapuheisiin, meillä on olemassa elävä kulttuurinen yhteisö."

Tässä minä taas olen ohjelmalehtisen mukaan syyllistymässä juhlapuheen pitoon. Olen sanonut, että juhlapuheen aikana moni siirtyy unen vaihteelle; kuitenkin puheen pitäisi aina olla virkistymisen ja hengittämisen paikka. Tuleehan puhe sanasta puhua, joka tarkoittaa myös puhaltamista. Ilmoitan siis, että tämä on arkipuhe, sillä minulle karjalaisuus on koko persoonan läpäisevä arkiasia. Minussa karjalaisuus näkyy puheliaisuutena ja vilkkautena, ripaus pohjalaisuutta vain vahvistaa asiaa.
Ydinkysymys on, miten karjalaisuus ja hiitolalaisuus näkyy Sinussa.

Tämä kesä on ollut Karjalan ja karjalaisuuden aikaa. Olen puhunut toukokuun lopusta lukien Korialla, Helsingissä, Karjalankannaksella Valkjärvellä, Rautjärven Simpeleellä,Käkisalmessa;vielä on Lappeenrannassa ja Porvoossa
karjalaisjuhla. Juuri nyt vietetään 63. Hiitola-juhlia. Joka tilaisuudessa on oma teemansa. Parissa radio-ohjelmassakin olen ollut karjalaisen heinäkuun mittaan. Selväksi ovat käyneet voimanlähteeni: olen nainen ja olen karjalainen. Kumpaakin ominaisuutta on tässä maassa käytetty myös alistamisen välineenä.

Kauas vaelsit karjalainen, kun Poriin ja Satakuntaan patikoit.
Minulla on täälläkin ollut hauskaa. Olen huono shoppailija, mutta Porissa olen tehnyt heräteostoksen: ostin ukulelen. Olen luvannut joskus esiintyä Porissa: ukulele ja Uosukainen on hyvä yhdistelmä jo alkusoinnun takia; kenties Sofia Uosukainen (5 v) toteuttaa mummin lupauksen. Niinhän kulttuuri kulkee. Porista kotoisin olevien kanssa olen tehnyt monia töitä, heitä ovat ministerinsihteerini Tuula Hämäläinen, taiteilijat Jorma Uotinen, Jukka Rintala ja Pasi Tammi, joka on maalannut muotokuvani Eduskuntataloon. Joku heistä sanoi: Porista piru, Kokemäeltä koko perkele. Hyvin ovat kuitenkin karjalaiset Satakuntaan sijoittuneet.

Otetaanpa kertaus Suomen katkerasta rauhasta, joka on joka tapauksessa tehty. 410 000 karjalaista evakkoa, yksitoista prosenttia väestöstä, joutui etsimään uuden asuinsijan. Vuonna 2003 ilmestynyt kartasto karjalaisten sukunimistä kertoo, miten karjalaiset sirottuivat ympäriinsä, mikä hajotti suvut ja vaaransi perinteen. Suomi menetti 39 pitäjää, kolme kaupunkia, Viipurin, Käkisalmen ja Sortavalan, kaksi kaupp alaa, 24 700 neliökilometriä eli kymmenen prosenttia pinta-alasta, osia 2l kunnasta, kaksitoista prosenttia peltopinta-alasta, kymmenen prosenttia teollisuustuotannosta, 900 kilometriä rautatietä, 600 koulutaloa ja kulttuuri laitoksia, niiden mukana vaikkapa Wiipurin kirjaston ja taidemuseon. Tämä suonenisku oli rankka. Miten kävisi nyky-Suomen, jos suhteellisesti sama kohtalo sitä kohtaisi? Nyt vikistään jokaisesta yksityiskohdasta ja suolletaan mediaan, etenkin nettiin, vaikka minkälaista roskaa.

Vuoden 1944 menetysten karusellissa on muistettava että ihmiset jäivät. Ainutlaatuinen siirtyminen ja sijoittuminen omassa maassa onnistui, jos kohta ei kyynelittä eikä loukkauksitta. "Katso äite, evakolla on varpaatkin", totesi pikkupoika; emakkoon sekoitti. Arki oli usein pilkkaavaa ja satuttavaa. Monet laatokankarjalaiset ovat kertoneet, miten nimittely, etenkin ryssittely, sattui.

Mutta päällimmäisiksi paremmat: karjalaiset ihmiset, yrittäjät, taiteilijat ja kirjailijat ovat olleet tärkeitä tälle maalle. Tunnettuja ja eri tavoin tärkeitä hiitolalaisjuurisia ovat Iiro ja Jukka Viinanen, Pertti Viinanen sekä ihanista ihanin kirjailija Eeva Kilpi. Monella toisen tai kolmannen polven urheilijaheeroksella muuten on juuret Karjalassa: Kimi Räikkösellä Kirvussa, Mikko Ilosella Kivennavalla. Marja-Liisa Kirvesniemi on Simpeleen omia karjalaistyttöjä, Marjo Matikainen-Kallströmin juuret ovat Viipurissa. Korkeimmalle sananmukaisesti on päässyt astronautti Timothy Kopra, juuret Valkjärvellä.

Hiitolan sijainti on ollut häikäisevä. Pitäjä on syleillyt Laatokkaa, ja Laatokan pikkuilmasto on varmasti luontoon vaikuttanut tavalla, josta mm. luonnosta elävä Eeva Kilpi todistaa. Kouluneuvos Kirsti Mäkisen teoksessa "Lollot ja kollot - suomalaista naapurihuumoria" ei hiitolalaisia paljonkaan parjata naapurissa eikä yhtään hävyttömästi: Hiitolalaisista käytettiin nimityksiä hapanlohko, hiiri, hiivahousu ja savenvetäjä. Hiitolalaiset näet vähensivät omin luvin viljoja tullissa, kun Venäjältä tuotiin jyviä Suomeen. Siitä nimi Hiitolan hiiret, tiedettiin Heinjoella. Kölli on sovitettu pilasaarnojen kaavaan: "Hiitolan hiiret, Kaukolan koirat, tulkaa tulevana pyhänä kirkkoon, tuokaa minulle pöksyn paikkaa, kuka kyynärän kuka kaksi, kolme on kovin äijä." Hiitolan hapanlohkot ja Hiitolan hiivahousut on merkitty muistiin vielä 1960-luvulla. Kyläköllejä: Kilpolan natjut, sanottiin Kilpolan saaren nuukista asukkaista. Haapalahden harakat, Kilpolan kissat, Tounaan pulkat, Hennilän henat, Kavonsalmen komiat."
Venäläisajalla Hiitola kuului Kurkijoen laajaan pogostaan ja se muodosti Kylänlahden perevaaran eli verokunnan.

Olennaista kaikelle karjalaisuudelle on tutkimus. Jo kotonani on kolmisen hyllymetriä Karjala-tutkimusta, mainittakoon Hannes Sihvo, Pekka Nevalainen, Heikki Kirkinen, Pirkko Sallinen-Gimpl; uusia projekteja ovat Wiipurin läänin historia, viimeisin osa Viipurin läänin historia VI, Karjala itärajan varjossa; liikkeellä on uusia tuoreita tutkijoita, vaikkapa Maria Lähteenmäki, (Maailmojen rajalla. Kannaksen rajamaa ja poliittiset murtumat 1911-1944), Tarja Siiskonen-Raninen ja Anna-Kaisa Kuusisto-Arponen. On ilmestynyt kertomuskokoelmia Siirretyt, evakot kertovat ja Se minkä jaksat kantaa, karjalaisten naisten ja miesten elämäkertoja, sekä
huumorikokoelma Naura makiast meijä mukan (toim. Esko J. Mannermaa). Ylittämätön on Irma-Riitta Järvisen ja Antti Henttosen Elämä o lustii. - Nykyisestä kanta-alueesta HM Pekka Rautio on kirjoittanut kiintoisan artikkelin Jaetun maakunnan identiteetti: maakuntalehti Etelä-Karjalan alueidentiteetin muovaajana. Erityisen mielenkiintoinen on Juhani Pöyhösen Suomalainen sukunimikartasto II, karjalaiset nimet. Siitä näkyy, miten laatokankarjalaisetkin sirottuivat ympäri Suomen. Kun jäljelle jäivät vain nimet, niistä voi päätellä paljon. (Valkjärven Uosukaiset - Muolaan Himaset)

Vielä KTT Matti Sarvimäki on tutkinut (London Economic School) väitöskirjassaan Esseitä muuttoliikkeistä äärimmäisen kiintoisasti evakkoon joutumisen vaikutuksista tulotasoon. 1970-luvulle tultaessa evakkomiesten tulotaso oli 11 prosenttia korkeampi kuin suomalaismiesten keskimäärin. Myös kunnat, joihin evakot asettuivat, menestyivät paremmin. - Pian ilmestyy vielä Anne Kuorsalon toimittama Sodan haavoittama lapsuus.

Kun Karjalankannaksen ja Laatokan Karjalan yrittäjä- ja muu väki lähti evakkoon, se ei hanakasti pysähtynyt Etelä-Karjalaan. Helsinki, Lahti ja muut seudut Varsinais-Suomea ja Satakuntaa myöten imaisivat joukon, Lappeenranta ei siis nimeksikään.
Niinpä tuttunimistä joukkoa voi tavata kaikkialla länsirannikkoa myöten, yhä löytyvät Hollmingit, Helkamat, Hackmanit, Starckjohannit, Kollit, Pessit, Kärävät, Iloset ja muut.

Hyvät hiitolalaiset, silti muistutan, että meillä on edelleen aivan Suomen rajojen sisäpuolella kolme Karjalaa. On Etelä-Karjala, Pohjois-Karjala ja jokaisen evakon edustama Karjala. Etelä-Karjalassa puhutaan kaakkoismurretta ja Pohjois-Karjalassa savolaismurretta, mutta Karjalasta yhtä kaikki, joissa Karjalaisten laulu kaikuu. Terveisiä kanta- alueelle!
Mielenkiintoinen ilmiö on, etteivät kaikki muualle muuttamaan joutuneet tunnusta meillä Suomessa olevan Karjalaa ollenkaan. Hauskasti muuan Opri ja Oleksi -kodin karjalaismies Espoossa ihmetteli, miten murteeni oli säilynyt niin hyvin, vaikka olin - häneen verraten - niin nuori. Hänen oli vaikea ymmärtää, että tottahan kotona Etelä-Karjalassa murre säilyy. Rovaniemellä jouduin sanaharkkaan erään autoilijan kanssa, joka kiisti Karjalan osaksikaan säilyneen. Kyllähän Vuoksi ja Vuoksenlaakso katkaistiin, mutta tiukasti ne ovat olemassa ja vahvasti Karjalaa. Saimaan eteläinen rantakin on karjalaistunut entistä vahvemmin - tarkoitan Lappeenrantaa. Ja uskallapas
epäillä lemiläisten karjalaisuutta! Joskus tuntuu, kuin kiukku ja kateus vallitsisi, että nykyinenkin koti ihan oikeastaan on Karjalassa, yhtä aikaa lähellä ja kaukana alkuperäisestä kotipaikasta, maailman rajan takana yhtä kaikki, vaikka vanhan Enson tehtaanpiiput näkyvät ikkunaamme. Ne röyhyävät nyt amerikkalaiselle International Paperille.

Karjalaisista tiedemiehistä on ihailuni kohde ollut kansleri Kauko Sipponen. Hänen tapansa ajatella on mieleinen minulle, kun on kyseessä ns. Karjalan-kysymys. Minulle Karjala on onni eikä vain ongelma. Olen puhunut Karjalan-teemasta julkisesti Venäjän liittoneuvostoa myöten. Sen jäsenet suhtautuivat minuun ihailevasti ja kuuntelivat sujuvasti, erinomaista venäjännöstä seuraten. Asia kyllä kulki kuin vesi hanhen selästä. Silloin oli kyseessä presidentti Boris Jeltsinin aika. Hän oli myöntänyt vääryyden vääryydeksi. Kiitin häntä siitä ja toivotin
pikaista paranemista. Valitettavasti hän kuoli, ja kehitys otti taas uuden suunnan.

Kansleri Kauko Sipposen kanta on mielestäni realistinen, kun hän lausuu: ”Venäjällä ei ole Karjalan kysymystä. Ilman Venäjää ei keskustelu Karjalan palautuksesta johda mihinkään. Palautustoiveita heikentävät Koiviston ja Uuraan öljysataman rakentaminen sekä Nord Stream kaasuputken upottaminen Suomenlahteen Viipurin länsipuolella. Lähes puolet Venäjän viennistä ulkomaille tulee kulkemaan Viipurin lähistöltä. "

Syvimpiä tunteitamme emme me karjalaiset kuitenkaan kiellä, ja meillä on niihin oikeus. Niitä on loukattu, eikä vääryys muuksi muutu. Asia on Korkeammassa kädessä, niin kuin sanotaan. Olin syvästi onnellinen, kun presidentti Martti Ahtisaari hyvässä Nobel-puheessaan kertoi karjalaisten tilanteesta ja tunnoista.

Ajatelkaa, media tiedusteli minulta tuon puheen jälkeen, oliko se sopivaa. Totisesti oli!

Olen tämänkesäisissä Karjala-puheissani ottanut esille uudissanan 'kaappikarjalainen', jonka Helsingin Sanomat
alkukesästä lanseerasi. Suomessa voi olla jopa miljoona kaappikarjalaista. Hän on evakkojen jälkeläinen, joka ei
tunnusta tai tiedä taustaansa. Avoimesti karjalaisia ainakin ovat Karjalan Liiton 45 000 jäsentä. On tosikarjalaisia,
puolikarjalaisia, varttikarjalaisia, toisen ja kolmannen polven evakkoja jne. Olen toivonut, että osaksikin karjalaiset tulisivat mukaan yhteisöllisyyteen, juurihoitoon, iloitsemaan tai olemaan hiljaa. Ei karjalaisuus ole yhtämittaista kliseistä hilpeyttä, ei sirmakka aina soi pöydällä. Karjalaiset voivat olla hiljaisia ja vilkkaita, ujoja ja jurojakin, vaikka useimmiten ilo on pinnassa. Karjalaisuus on tunteiden näyttämistä ja tunteisiin uskomista kielellisesti ja mielellisesti. Se on meidän erikoislahjamme; siitä ei pidä luopua.

Tunteiden köyhtyminen on ajalle ominaista, eikä siitä edes uskalleta puhua, vaikka se aiheuttaa masennusta ja
syrjäytymistä. Vain viihteessä on lupa tuntea. Ja viihteessäkin on vain näyteltävä tunteiden vapautta, mieluiten nolattava ja lopuksi todettava: vitsi, vitsi. Kyynisyys leviää niin, että jääpuikot helisevät helteessäkin. Vain kyynikot voivat käydä älykkäästä.

Minä kannustan jokaista karjalaista ja muuta suomalaista tuomaan julki myös myönteiset tunteensa. Vaikka tätä
kirjoittaessani tuntui kuin märällä rätillä olisi kasvoihin huitaistu, kun muuan Kirsi Virtanen pyrki painamaan lokaan koko Karjalan ja karjalaisuuden, emme luovu parhaasta itsessämme. Ei ole katkeruutta levitetty niissä
karjalaistilaisuuksissa, joihin olen osallistunut, ja niitä on paljon. On levitetty iloa ja lohtua, puhuttu ja naurettu, vaikka kyynel silmäkulmassakin.

Muuan etevä mutta kylmäsilmäinen miestoimittaja totesi, että mie - sie -kansalle sallitaan sellaista mitä ei muille. Meille on delegoitu ilo, empatia, eläytyminen; syöminen, juominen, tanssi, laulu ja uskonto harmoniassa keskenään ja sekamelskassakin silloin tällöin. Saman todistavat semiotiikka ja oma elämäni.

Karjalaisuus elää vieläpä internetissä. Riemastuin lukiessani Hiitolan pitäjäsivuilta Marja Karvosen tekstiä. Uudet
karjalaisuuden eleillä pitämisen luontevat ja arkiset uudet muodot ovat tulleet käyttöön. Kun ei aina ennätä lähteä
järjestöihin, tulee internet avuksi. Kilpailu ihmisten ajasta on selvää kaikissa järjestöissä, mutta tämän päivän nuori osaa etsiä tietoa ensimmäiseksi netistä. Ajantasaiset verkkosivut ovat hiitolalaisillekin tärkeät. Facebook-ryhmät keräävät ystäviä. On Karjalaiset suvut, Siirtokarjalaisten jälkeläiset, Karjalaiset, Toiviainen sukunimiyhteisö, Juuret rajantakaisessa kauniissa Karjalassa, Vaik mie lähtisin Karjalasta, niin Karjala ei lähe miust ja varmasti myös muita ryhmiä. Nuoret etsivät omat muotonsa.

Me emme luovuta. ”Iloss ellää pittää vaik päivää vähemmä." Kirsivirtaset saavat mädäntyä katkeruuteensa, josta he meitä syyttävät; tunteita ovat kielteisetkin tunteet. Meidän on ollut pakko panna päällimmäisiksi paremmat. Olemme selviytyneet ja auttaneet seuraavatkin polvet selviytymään, olemme sopeutuneet omilla ehdoillamme; muut saavat luulla mitä tahansa.

Paljon olen perehtynyt Karjala-kirjallisuuteen enkä silti tarpeeksi. Ylittämätön on Hiitolan - ja sittemmin Imatran -
ihanan ikonin Eeva Kilven romaani Elämän evakkona (1983). Yhä elävän karjalaisuuden ja uuskarjalaisuuden pohjaksi se kirja on kuin testamentti, pohja ja perusta mielentilalle ja itsetunnolle. Hän kuvaa evakon tunteita, kun lapsuuden tutut ja ystävät alkavat kadota yksi toisensa jälkeen hautaan, sairaalaan, yksinäiseen vanhuuteen. Samalla hän on sanonut upeasti sen, mitä karjalaiset ovat muulle Suomelle antaneet.

"---neljäs luulee olevansa Karjalassa ja puhuu vain Laatokasta ja näkee joka aamu herätessään kuinka Valamon kupolit kimaltelevat auringossa - onnellinen. Ja entä kun avaa lehden ja näkee sen ristien tumman metsän: syntynyt Koivistolla, syntynyt Kurkijoella, syntynyt Hiitolassa. . . Syntynyt Sortavalassa, Viipurissa, Käkisalmessa. Syntynyt, syntynyt, syntynyt. Syntynyt siellä kotiseudullaan, ollut siellä kotonaan, vain siellä, sen jälkeen elänyt evakossa, evakkona koko elämänsä, pärjännyt yleensä kyllä, pakkohan karjalaisten on ollut menestyä, eivät he
olisi selviytyneet Suomessa muuten, siinä sivussa elvyttäneet Suomen talouselämän, ja kulttuurin, sanoisi joku, rikastuttaneet kirjallisuutta, luoneet taidetta, vaikka eivät kansanrunoja onnistuneetkaan pitämään omissa nimissään, vaan nekin ryöstettiin heiltä kuin sampo ikään; parantaneet suomalaisten rotuominaisuuksia naimalla hämäläisiä, levittäneet tasa-arvoisuutta ja demokratiaa Pohjanmaalle, sovitelleet satakuntalaisten riitoja, liennyttäneet uusmaalaisten jäykkyyttä ja kutitelleet heidän ylhyyttään, tulleet toimeen jopa savolaisten kanssa. Antaneet ensin maansa, sen jälkeen panneet kaikin tavoin likoon itsensä, koska eivät siedä muita ihmisiä muuten
kuin tavalla tai toisella sulkemalla heidät syliinsä, luovuttaneet kaiken paitsi sen mitä mikään ei voi riistää, muistonsa.

Kuolinilmoitusten syntymäpaikkoja lukiessa oli alkanut tuntua, että luovutettujen kaupunkien ja paikkakuntien nimet loistivat ja hohtivat, tuikkivat ja kimaltelivat ohi muiden sanomalehtien sivuillakin. Ne loistivat kuin valot iltaisin Viipurin lahdella, hohtivat kuin Laatokka kuutamossa, tuikkivat ja kimalsivat kuin kotilampi auringossa helteisenä kesäpäivänä mansikka-aikaan. Samalla ne kaikki olivat jo alkaneet jättää jäähyväisiään. Siis vasta nyt. Pari kolme vuosikymmentä - ei aika eikä mikään – ja kukaan ei olisi enää syntynyt Säkkijärvellä, Metsäpirtissä,
Räisälässä, Elisenvaarassa, Raudussa, Sakkolassa, Salmissa, Suistamolla. Ei kukaan meikäläisistä. Muu Suomi pääsisi rauhaan. Ei olisi enää mitään kadehtia. Sillä jos jotakin on syytä toiselta kadehtia, niin menetettyä maata ja iäksi kadotettua kotiseutua."

Riitta Uosukainen
valtioneuvos