Deprecated: Optional parameter $puh declared before required parameter $markkinointi is implicitly treated as a required parameter in /home/hiitolaf/public_html/funktiot/kayttaja.php on line 130
Hiitolan Pitäjäsivut

    Keijo Huuhka: Minun Hiitolani

    Minun Hiitolani on vajaan viisivuotiaan pikkupojan Hiitola. Se on se näkymä, kun astun suurelta ikkunalliselta kuistilta ulkorapulle, rapulle, jota ei enää ole. Minun Hiitolassani tältä rapulta avautuu eteeni vihreä, laakea pihamaa, joka laskeutuu pihan perällä jyrkästi alas runsasvetiseen laskuojaan. Kuulen vieläkin tuolta ojalta Oinas-pumpun lonksutuksen kun se nostaa omalla voimallaan vettä karjalle navettaan, enkä vieläkään oikein ymmärrä, miten se on mahdollista. Tältä rapulta myös kummastelen maantielle katsoessani rinnakkain kulkevien, maantien ja radan takana ihmeen jyrkän, korkean ja sileän kallion seinämää. Tämä kallion pinta on mielessäni sileä kuin äidin poski, näen selkeästi sen vieressä nenän ja otsakulman. Vaan ei ole enää jyrkkää laskuojan rinnettä, on vain matala painauma pellossa, painauma, jonka entisiä, suuria rinteitä maantie laskeutuu ojan pohjalle. Tätä tietä Siro-tamma alasmennessä juoksee kärrien alta pois, kun isän kanssa viedään viljaa myllylle tai siemeneksi pellolle. Sileä kallio taas on metsittynyt kumpare, jonka rinteillä ovat kuuluisan Jaaninkiven lohkareet.

    Kun taas katson rapulta vasemmalle, navetalle päin, kuuluu minun Hiitolaani kaivon kansi, josta kohoaa harmaantunut rakennelma. Siinä on tuettu, pyöreä hirsi käsikammen kanssa. Tästä riippuu ketjun varassa ämpäri varttuen käyttäjäänsä. Tälle kaivonkannelle ei saa mennä, muuten Kaivoukko tampaa mukaansa kaivoon. Kaivon kierränkin aina etäältä. Taaempana näyttää silmissäni hirmuisen suurelta navettarakennus, jonka valkeaksi kalkitut sementtiseinät hohtavat silmiä kirvellen kirkkaassa karjalan auringossa. Navetan talonpuoleisessa päädyssä ovat ajoraput, joita pitkin hevoskärrillä viedään suuria heinäkuormia navetan vintille, pelottaa, kun saan joskus olla kyydissä. Tämän navetan betoniseinän rauniot ovat ainoat rakennelmat, jotka ovat jäljellä Minun Hiitolastani. Ajorappujen lähellä on aittarakennus ja taaempana pellolla riihi.
    Navetta on vinkkelissä taloon nähden ja sen takana virtaa puro laskien vetensä laskuojaan. Puro on savinen ja vähävetinen uoma pellossa. Minusta sen savessa on mukava litrustella suutarin tekemillä nahkasaappailla, mutta eiväthän ne saappaat siitä savesta irtoa. Niinpä savisin varpain apua pyytämään ja äitihän ne saappaat käy irrottamassa useamman kerran ja sanoo että Taivaan Isä pudottaa ison kiven päähän, jos vielä menen savikkoon, menen, vaan ei ole kiveä pudonnut.

    Miltä sitten näyttää se Minun Hiitolani, joka näkyy pihan perältä katsoessani tuvalle päin. Siinähän se seisoo komeana ja suoraryhtisenä, minun Hiitolani rakas kotitalo. Yllään harmaa pärekatto, punaisena ja pönäkkänä kuusiruutuisine ikkunoineen, valkoisin nurkin ja ikkunapielin. Kuistin vieressä harmaantuneet, leveät paritikkaat katolle. Kuistilta mennessä iso eteinen, josta vasemmalle ovi ukkini veljen, vanhapoika Antti -sedän kamariin, jonne ei kukaan saa mennä. Huone on täynnä ihmeellisyyksiä, jopa vähän pelottavakin. Olen tärkeä, kun Antti-setä joskus vie minut huoneeseensa ja esittelee minulle aarteitaan, esimerkiksi seinissä olevissa kymmenissä nauloissa olevaa hattukokoelmaansa. Antti-setä on vähän kummallinen. Eteisestä oikealle menevä ovi johtaa tilavaan keittiöön, jossa touhusivat äitini lisäksi Manta-täti ja Mamma. Keittiön takana on Ukin ja Mamman huone.

    Keskeltä eteistä suoraan menee ovi isoon tupaan. Oven vastakkaisella seinällä on pitkä pöytä pitkine penkkeineen. Ison perheen kanssa siinä ruokailevat myös vieraat työntekijät ja viereisestä vankilasta työkomennuksella olevat sotavangit. Erään kerran ruokailun yhteydessä siirryn vaivihkaa parhaan kaverini, vanki-Alen korvaan kuiskuttelemaan: " Ethä sie Ale ennää oo ryssä, ethä?" On suuri pettymys, kun Ale sanoo yhä olevansa. Tuvan molemmista päistä ovat ovet vielä Emil-sedän perheen ja meidän kamareihimme. Tuvan perällä katossa on narukeinu, jossa sisareni Raijan kanssa nahistelemme keinuvuoroista.
    Erityisesti minun Hiitolaani kuuluvat kaverini Ale ja toinen kaverini, Taru-koira. Tärkeää on talvinen polttopuiden hakumatka hevosella lähimetsästä, me kolmistaan, Ale, Taru ja minä. Minulla on niin Miehinen olo ja puupyssy vartioimista varten. Taru on minun henkivartijani. Jos joskus, ja useinkin, olen hävinnyt riihen takaiseen, mielenkiintoiseen maailmaan tutustumaan, niin Tarun kutsuminen ja sen vastahaukahdus paljastaa aina olinpaikkamme.
    Tällainen on Minun Hiitolani, Hiitolani, jota eivät kotiseutukäynnit ole muuksi muuttaneet. Tulevana kesänä käyn vielä katsastamassa monien tuttujen puitten, pensaitten, kivien, peltojen ja ojien paikat, jotka kuuluvat myös kotitantereelta näkyvään Minun Hiitolaa.