• Etusivu
• Historia
• Perinne
• Kartat
• Toiminta
• Hiitola-säätiö
• Hiitolan Pitäjäseura ry
• Tapahtumakalenteri
• Kuvagalleria
• Linkit

Juhlapuhe Hiitola-juhlilla 5.8.2012

Arvoisat hiitolaiset ja muut juhlavieraat.

Aloitan kertomalla lyhyesti siitä, mitkä ovat minun yhteyteni Hiitolaan ja miten olen tutustunut karjalaisuuteen ja hiitolalaisuuteen. Olen puoleksi karjalainen äitini kautta. Hän syntyi Hiitolan Veijalan kylässä ja kuuluu Mäkeläisten sukuun. Kun talvisota syttyi ja oli väistyttävä sodan tieltä, sai äitini tehtäväksi kuljettaa talon lehmät Hiitolasta Juvan kirkolle talvipakkasessa. Matka taittui pääosin jalkapatikassa ja yöksi oli aina löydettävä majapaikka sekä eläimille että itselle. Lisävaikeutena oli, että mukana oli myös poikiva lehmä. On siinä ollut tehtävää 17-vuotiaalle tytölle. Sieltä matka jatkui sitten pääosin junalla Parkanoon, mikä oli Mäkeläisten ensimmäinen sijoituspaikka talvisodan aikana ja jälkeen. Jatkosodan jälkeen Mäkeläisten uusi sijoituspaikka oli sitten Alahärmän Voltti, jossa olen syntynyt. Isäni puolelta olen siis härmäläistä sukua. Olen kuullut tämän äitini lehmienajo-tarinan jo lapsena ja useita kertoja myöhemminkin. Monesti kun omassa elämässä on ollut vähän vaikeita tai haasteellisia solmukohtia, olen palauttanut mieleeni nämä äitini nuorena kokemat poikkeukselliset tapahtumat ja tällä tavoin saanut perspektiiviä omiin mitättömämpiin ongelmiini.

Ollessani lapsi äitini kertoi paljon tapahtumia omasta lapsuudestaan ja erityisesti koulunkäynnistään. Mainitsen tässä esimerkkinä yhden, missä isommat pojat olivat koulumatkalla kiusanneet pienempiä tyttöjä. Äitini oli lyönyt erästä poikaa laukulla päähän. Tämä poika oli Kaarlo Hartiala, joka myöhemmin 1970-luvulla oli Turun yliopiston rehtori ja kansleri. Aloittelin itse tieteen tekemistä samassa opinahjossa samaan aikaan. Hartialan pikkusisko oli äitini luokkatoveri. Näistä ädiltäni lapsuudessa kuulemistani tarinoista jäi mielikuva, että Hiitola ja Veijalan kylä olivat ihmeellisiä ja hyviä paikkoja asua.

Vaikka en ole asunut Hiitolassa, voin kuitenkin sanoa, että olen lapsuudessa kasvanut hyvin pitkälle karjalaisessa ja hiitolalaisessa ympäristössä. Vietin nimittäin lapsuuteni Mäkeläisten naapurina Alahärmän Voltissa ja käytännössä olin heillä aamusta iltaan. Kavereita riitti 10-päisestä sisarusparvesta. Näin jälkeenpäin voin vain sanoa, että parempaa lapsuutta on vaikea kuvitella. Opiskeluvuosien ja työelämän aikana karjalaisuus on tullut vastaani vain satunnaisesti, lähinnä yhteydenpitona sukulaisiin. Nyt viime vuosina, eläkkeelle siirtymiseni jälkeen, on alkanut uusi huomattavasti aktiivisempi vaihe.

Tästä päästäänkin seuraavaan kysymykseen. Tiedämme, että lapsi elää tarkalleen nykyhetkessä. Nuori ihminen suuntaa katseensa eteenpäin ja vanhempi ihminen muistelee mielellään menneitä. Muutama vuosi sitten luokkakokouksessamme eräs luokkalaisemme esitti kysymyksen, milloin ihminen on niin vanha, että katsoo elämässä enemmän taaksepäin kuin eteenpäin. Yritimme löytää kriteereitä, joilla tämän voisi tunnistaa. Emme kuitenkaan siinä täysin onnistuneet ja päätimme palata asiaan seuraavassa kokouksessa. Voidaan myös kysyä, onko tämä taaksepäin katsominen turhaa tai että onko sillä vain vähän arvoa. Mikä merkitys on omien juurien, Hiitolan historian ja yleisemmin historian tutkimisella ja tuntemisella?

Monet historian tutkijat, mm. professori Heikki Ylikangas hiljattain radiossa, perustelevat historian merkitystä sillä, että menneistä tapahtumista, kun ne tarpeeksi hyvin tunnetaan syineen ja seurauksineen, voidaan ottaa oppia, kun suunnitellaan tulevaisuutta ja kun kohdataan uusia ongelmia. Tai sama asia lainaten suoraan hiitolalaisen kirjailijan Eeva Kilven vuoden 1976 Hiitolajuhlan puhetta:

”Karjalaiset ovat yhä osa kansakunnan historiallista muistia. Heillä on kokemusperäistä tietoa ihmisen kyvystä kestää vaikeuksia, muuttua ja kasvaa uusiin olosuhteisiin – siis erittäin arvokasta tietoa tässä kasautuvien ongelmien maailmassa, jossa kenties ratkaisevat suuret muutokset sekä luonnon että ihmisen säilymisen kannalta ovat vielä edessäpäin”

Paljon parempia välineitä kohdata tulevaisuus meillä ei juurikaan ole kuin tämä historian tuntemisen kautta välittyvä tieto. Jos ajatellaan ihan yksilön tasolla, minkälainen voisi olla hyvä elämä, niin eräs malli olisi tämä. Oma elämä eli se nykyhetki on elettävä täysillä. Kukaan muu ei sitä elä. On hyvä yrittää katsoa myös miltä maailma näyttää lähitulevaisuudessa ja vähän pidemmänkin ajanjakson jälkeen. Ennustaminen on kuitenkin vaikeaa. Esimerkiksi aika harva pystyi näkemään etukäteen Neuvostoliiton hajoamisen, aika harva, jopa alan ihminen, pystyi ennustamaan Internetin tulon ja sen mullistavan vaikutuksen ihmisten jokapäiväiseen elämään. Kolmas suunta on katsoa taaksepäin, historian suunta. Tämä on ylivoimaisesti kaikkein rikkain suunta. Tänä päivänä historialliset teokset ulottuvat vuosituhansien taakse, löytyy ankaran tieteellisesti kirjoitettuja teoksia, niiden kevennyksiä ja valtava määrä romaaneja, joissa kirjailija on omaa mielikuvitustaan ja historiallisiin tosiasioihin sitoen kuvannut menneitä tapahtumia. Toisin sanoen me voimme tällä tavalla laajentaa tai pidentää omaa biologista elinaikaamme huomattavasti. Näin ollen sadan vuoden sijasta voimmekin elää muutama tuhat vuotta. Tämä äskeinen oli siis perustelua sille, miksi taaksepäin katsominen ja historia ovat tärkeitä.

Palaan Hiitolaan ja omakohtaiseen kokemukseen. Olen ollut tietoinen, että Hiitolasta on paljon tutkittua historiallista tietoa, mutta näin laajaksi en sitä uskonut kuin se todellisuudessa on. Olen tutustunut Iivari Kemppisen HIITOLAN KYLÄHISTORIA (julk. 1972) jo aikaisemmin. Muita perusteoksiahan ovat V. H. Vainion HIITOLAN HISTORIA (julk. 1959) ja sen osana KURKIJOEN KIHLAKUNNAN HISTORIA ja Leo Paukkusen vuonna1993 julkaistu HIITOLAISET UUSILLE ASUINSIJOILLE. Erikoisesti tämän viimeisen teoksen lähdeluettelo on mittava ja antaa mahdollisuuden omakohtaisesti perehtyä lukuisiin yksityiskohtiin. On siis paljon lähteitä, joiden avulla me, jotka emme ole asuneet Hiitolassa,voimme tarkentaa hiitolalaisia juuriamme ja oppia tuntemaan itseämme ja ymmärtämään ns. karjalaisuuden hengen.

Nyt vuonna 2012 suurin osa ennen sotia syntyneistä ja eläneistä hiitolalaisista ja karjalaisista on jo poistunut. Paljon heitä on kuitenkin edelleen hyvässä kunnossa. Kysymys kuuluu, kuinka Hiitolan perintöä ylläpidetään ja välitetään seuraaville sukupolville. Otan tässä vertailukohdaksi esimerkin Amerikan suomalaisista. Olin perheeni kanssa noin 10 vuotta sitten tapaamassa Amerikan sukulaisiani ylä-Michiganissa ja meillä oli tilaisuus ja kunnia osallistua paikalliseen Amerikan suomalaisten juhannusjuhlaan. Ilmapiiri oli todella lämmin ja saimme konkreettisen näytteen siitä minkälaiset juhannusjuhlat olivat 1920-luvun Suomessa. Heillä oli kuitenkin ongelmana se, että suomalaisen perinnön vaalijat olivat jo hyvin iäkkäitä ja nuoria oli hyvin vähän toiminnassa mukana. Yksi suuri ongelma oli, että nuoret eivät osanneet enää suomea ja näin oli muodostunut kieleen perustuva kuilu omien juurten ymmärtämiselle ja suomalaisuuden perinnön ylläpitämiselle.

Kun vertaan heidän tilannettaan Hiitolan perinnön ylläpitämiseen, niin meiltä puuttuu ainakin tämä kieliongelma. Tehtävää on kuitenkin juuri tässä perinnön välittämisessä seuraaville sukupolville. Mielestäni kaikki lähtökohdat ovat erittäin hyvässä kunnossa. Hiitolaan liittyvää julkaistua materiaalia on runsaasti. Säätiöiden ja yhdistysten toiminta on elinvoimaista kuten tämäkin juhla osoittaa. Matkoja, lähinnä bussimatkoja, Hiitolaan entisille kotipaikoille on ollut vuosien varrella lukuisia ja osanotto on ollut runsasta. Toisaalta läheskään kaikki ihmiset eivät ole kiinnostuneita juuristaan. Eikä ihmistä voi pakottaa tai tuputtamalla tuputtaa siihen. Kiinnostus vaatii jonkin sytykkeen. Omakohtaisesti opiskeluaikanani ja työelämässä ollessani karjalaisuuteni oli lähinnä sukulaisten tapaamista, ei lainkaan aktiivista toimintaa. Varsinainen kiinnostukseni heräsi runsas kaksi vuotta sitten, kun pääsin käymään erinomaisesti opastetulla bussimatkalla äitini kotipaikalle Veijalan järven rannalle. Tälle matkalle sukulaiseni olivat houkutelleet jo monta vuotta. Siis minun kohdallani tuo syttyminen vaati, että näin konkreettisesti ne hienot maisemat, joista hiitolalaiset ovat joutuneet lähtemään. Kun vielä kuvittelin sinne rakennukset ja ihmiset hyörimään niiden ympäristössä, sain kuvan vastaamaan sitä lapsuuden kuvitelmani ihmeellistä paikkaa. Varmaan yhtä tärkeätä on siis myös ollut se, että olen jo lapsuudessa imenyt hiitolalaisuuden perusannoksen itseeni.

Miten sitten tästä eteenpäin?

Kuten edellä mainitsin, vielä on lukuisa joukko ihmisiä, joilla on omakohtaisia kokemuksia Hiitolassa asumisesta. On vielä paljon tarinoita, joita ei ole kerrottu tai ainakaan merkitty muistiin. Näiden tarinoiden kerääminen on lähinnä meidän nuorempien polvien asia. Luonnollinen tapa perinnön ylläpitämisessä on välittää tietoa omille lapsille ja lastenlapsille eri tavoin: Kirjojen, kuvien, tarinoiden avulla. Erityisen tärkeänä pidän näitä opastettuja matkoja Karjalaan ja Hiitolaan. Niillä kahdella matkalla, joissa olen ollut, on ollut kiitettävästi mukana myös nuoria ja monet ovat jääneet ns. koukkuun. Historiatiedon ja tarinoiden keräämisellä on sellainenkin tärkeä merkitys, että niiden pohjalta kirjailijat voivat kirjoittaa eläviä romaaneja ja kuvauksia, jotka omalta osaltaan herättävät kiinnostusta näihin menneisiin aikoihin. Esimerkkeinä voidaan mainita hiitolalaisen Eeva Kilven teokset ja vaikkapa karjalaisuuteen laajasti liittyvät Laila Hietamiehen, nykyisen Hirvisaaren teokset.

Lopuksi omakohtainen subjektiivinen kokemus hiitolalaisuudesta ja karjalaisuudesta. Hyvin usein kun tapaa uusia ihmisiä, keskustelu kääntyy siihen, mistä ollaan kotoisin. Melko usein kummallakin osapuolella on juuria Karjalassa ainakin jotakin kautta. Onhan meitä tämän päivän suomalaisista, eräiden laskelmien mukaan, enemmän kuin miljoona sellaisia, joiden juuret ainakin osittain ovat Karjalassa. Aina kun saa tietää, että vastapuolikin omaa karjalaiset juuret, keskustelu ikään kuin helpottuu. Tulee olotila, että tässä ollaan melkein sukulaisia. Mielestäni karjalaisten kanssa on helppo tulla toimeen ja lämmin yhteys syntyy välittömästi. On todella hienoa kuulua tähän karjalaisten ja hiitolaisten heimoon.