Deprecated: Optional parameter $puh declared before required parameter $markkinointi is implicitly treated as a required parameter in /home/hiitolaf/public_html/funktiot/kayttaja.php on line 130
Hiitolan Pitäjäsivut

    Huiskonniemi

    Tarkempi kuvaus

    Lähteenä käytetty Iivar Kemppisen kirjoittamaa teosta
    Hiitolan kylähistoria (Hiitola-säätiö 1972), s. 170-175 Hiitolan pitäjäsivuille toimittanut Leena Auranen, 22.08.2001


    Huiskonniemi kylän nimenä johtuu paikkakunnalla asuneesta vanhasta karjalaisesta Huiskojen suvusta, mikä asui vielä 1600-luvun alussa Huiskonniemessä, mutta sukua oli myös Kurkijoen puolella. Historiallisissa asiakirjoissa Huiskonniemi mainitaan Tiurulan kirkkopitäjän kylänä vuodelta 1629, ja samoilta ajoilta mainitaan Huisko vanhana kantasukuna, mutta sen jälkeen Huiskot hävisivät Huiskonniemestä sekä koko Hiitolasta.

    Koska Huiskot asuivat silloisella Tiurulan kreikkalaiskatolisella alueella, on pääteltävissä, että Huiskojen vanha lautamiessuku, mikä oli sydänjuuriaan myöten tottunut vanhaan karjalaiseen oikeusjärjestykseen ja monisatavuotiseen ortodoksiseen kirkkoon ja uskoon, ei katsonut voivansa sopeutua Stolbovan rauhanteon 1617 aiheuttamiin muutoksiin, kun Käkisalmen lääni jäi Ruotsi-Suomen puolelle ja läänissä alkoi luterilainen käännytystyö ja hallituskoneiston sekä oikeuslaitoksen uudistaminen, vaan suku muutti tverin- ja novgorodinkarjalaisen muuttoliikkeen aikana 1600-luvulla Venäjälle. Muutto on tapahtunut todennäköisesti ns. ruptuurisodan pyörteissä 1656, jolloin venäläiset hyökkäsivät ruotsalaisten valoittamaan Karjalaan ja huomattava osa kreikkalaiskatolisesta karjalaisesta kantaväestöstä lähti venäläisten mukana uusia oluja pakoon.

    Sukunimi Huisko merkitsee semanttisesti lähes samaa kuin nykykielen huiska, huisku tai entisajan hosa tahi hossa, mikä oli kasken polttamisessa käytetty työväline. Se oli tehty nuoresta havupuusta, esim. tukevan seipään vahvuisesta nuoresta kuusesta siten, että sen noin runsaan sylen pituisesta varresta oli karsittu oksat pois, mutta latvaoksat oli jätetty tupsumaiseksi huiskoksi, millä etenevän tulen reunaa hakkaamalla tuli sammutettiin ja estettiin leviämästä metsään. Siitä sanat huiskia, hosua. Joskus on Huiskonniemestä käytetty viime aikoihin asti nimitystä Huiskuniemi.

    Huiskojen suvun mahdollisesta nykyisestä olemassaolosta kertoi kesällä 1970 petroskoilainen tiedeakatemian tutkija Grigori Makarov, joka käytännöllisesti katsoen tuntee jokaisen tverinkarjalaisen suomea puhuvan perheen, että Huisko-nimeä hän ei ole tavannut, mutta hän jatkoi, että jos Huiskoja olisi sinne tullutkin, he olisivat jo aikoja sitten muuttaneet nimensä, sillä äänteellisesti suomen kielen huisko, huiska, on niin lähellä eräitä venäjän kielen rumia sanoja, että nimi on aivan varmasti muutettu.


    Huiskonniemi on Laatokan rantakylä ja sijaitsee Naismeri-nimisen Laatokan lahden rajoittamassa niemekkeessä Kilpolan saarten pohjoispuolella, missä sen erottaa vain kapeahko salmi Haapalahden ja Tounaan kylistä. Mantereen puolella Huiskonniemen kylää ympäröivät Kavonsalmi, Tenhola, Nehvola ja Laurola. Kylään kuljettiin asemalta siten, että ensin mentiin Kurkijoelle vievää valtatietä, sen jälkeen Päijälän ja Nehvolan kylätietä Suokantaan asti, mistä lähti Huiskonniemen oma kylätie. Matkaa kertyi 14-15 km. Tie kulki kylään kallioiden ja metsien lomitse.

    Kylässä oli ennenvanhaan ollut toistakymmentä taloa, mutta isossa jaossa niistä oli lunastettu itsenäisiksi tiloiksi vain kolme: Juho Torvisen, Kalle Salosen ja Johannes Tannisen tilat, muut tilat jäivät edelleen Laurolan kartanoon kuuluviksi. Nämä kolme taloa muodostivatkin sittemmin Huiskonniemen kylän. Isoon jakoon asti koko kylä kävi tekemässä päivätöitä Laurolan hovissa. Eräistä lunastamattomista tiloista tuli kartanon välittömiä tiluksia, kun asukkaat muuttivat pois. Suurin mainituista kolmesta itsenäisestä tilasta oli Torvisen tila, jonka kokonaispinta-ala oli toistasataa hehtaaria ja siitä viljeltyä noin 25 ha. Tannisen tilan koko ala oli 60 ha ja siitä oli viljeltyä 12 ha.

    Aitoja kylän talot eivät tarvinneet juuri lainkaan, sillä vesi oli kaikkialla rajana niin hakamailla kuin pelloillakin. Kuuman kesän aikana lehmät sekä hevoset laukkasivat suoraa päätä Laatokan aaltoihin paarmoja pakoon. Veden pohja kylän rannoilla oli kovaa savea, mikä ei upottanut eläimiä. Vedessä seistessään ne söivät rantakaislaa ja järviruokoa. Näitä kaislikoita ja ruovikoita myös niitettiin laajoilta aloilta talvirehuksi, mikä oli raahattava vefestä kovalle maalle kuivumaan. Huiskonniemeläisten salopalstat sijaitsivat Laurolan hovin salopalstan tuntumassa Virmutjoen kahtapuolen lähellä Ilmeen rajaa Hömmön salossa.


    Laatokan vedenpinta vaihteli eri vuosina hyvin paljon. Viimeisten vuosikymmenien vaihtelut alimman ja korkeimman veden välillä olivat lähes neljä metriä. Vuonna 1921 Laatokan vesi oli alimmillaan sataan vuoteen ja 1924 taas korkeimmillaan. Paikat, joissa toisinaan eläimet kävivät rantalaitumilla ja joista niitettiin rantaheinää, olivat toisina kesinä monta metriä veden pinnan alla, niin että samoilla paikoilla uitettiin hevosia ja kalastettiin. Kalastus oli osa kylän luontaisesta elämänmenosta ja sitä harjoitettiin ei ainoastaan omaa tarvetta vaan myös aika huomattavaa myyntiä varten. Laatokan salmet ja lahdet olivat erinomaisen kalaiset, ja tavallisin pyydys oli kolmen metrin merirysä.

    Tässä on kuitenkin huomattava, että kylän jokaisen talon pääelinkeino oli maatalous, ja kalastus oli vain helposti hoidettu lisäansio. Raskasta avomeren kalastusta ei harjoitettu. Kaloja myytiin ensin Kurkijoelle, mutta Hiitolan asematienoon laajennuttua noin 3000 asukasta käsittäväksi asutustaajamaksi myytävät kalat vietiin sinne. Asemalle tuli kalan ostajia myös muista mannerkylistä, jopa Ilmeeltä asti. Viime vuosisadalla käytettiin kevätauringossa kälvitettyä kalaa Huiskonniemessäkin ja kalalajina saattoi olla kutusärki, mutta myöhemmin ei kukaan enää kälvittänyt eikä juuri suolannutkaan kaloja, vaan aina oli tuoresta lohta, haukea, siikaa ym. jalompaa kalaa.


    Maanviljelykylänä, hyvät kalavedet ympärillä, Huiskonniemi oli ihanteellinen ihmisen asua: halloja ei ollut koskaan, vaan hyvän maaperän ja suotuisan ilmaston vuoksi viljasato oli aina suurin mahdollinen. Sitä jyväsatoa, mikä Hiitolan rantakylissä saatiin kuhilaasta, on tuskin ylitetty missään muualla Suomessa. Entinen huiskonniemeläinen Johannes Tanninen, joka nyt asuu siirtolaisena Porin Leineperissä, kertoo kuinka etenkin keväisin tahtoo silmä kääntyä tuonne Porin peltoalaville ikäänkuin ennen Laatokalle katsomaan, onko vesillä jo ketään kalahommissa. Hylkeitä eivät huiskonniemeläiset pyydystäneet, mutta tounaalaiset, jotka olivat lähempänä aavoja vesiä, pyydystivät niitäkin.

    Entisen kotiseutunsa parhaat muistot on Huiskonniemen oma poika, Johannes Tanninen, sovittanut Hiitolan laulu -nimiseen runoonsa.

    On Karjala maistamme kaunehin,
    Mutt Hiitolan muisto on rakkahin,
    Ja siksi me siirrymme aatoksin
    Tuonne Karjalan koteihin kaukaisiin.

    Siellä me lapsena leikitty on,
    Avojaloin on asteltu siellä,
    ja tuntuu kuin multa muheva
    Mun jalkaani hipoisi vielä.

    Minä muistan sen saaret ja niemekkeet,
    Sen ruohooiset rannat ja siintävät veet,
    Kalavenheet, mi iltaisin lahdella sous,
    Sorsaparvet sen katveesta ilmoille nous.

    Ja Hiitolan koskien kumuakin
    Minä usein illalla kuuntelin;
    Ne lauluaan lauloivat päivät ja yöt,
    Ja pinnalla kimmelsi hopeavyöt.

    Näin vuodesta vuotehen laulu soi,
    Ja kuohuissa lohetkin karkeloi.

    Ja kunnalliskodinkin komean
    Muistan laella kunnaan mä korkean,
    Sen ympäri vainiot vihannoi
    Ja taustalla männikkö huminoi.

    Veden tyyneen pintaan se kuvansa loi,
    Rannan koivut sen näkymän purppuroi.
    Koivutkin koivikkokunnailla
    Ne uljaina seisovat siellä,

    Ja lapsiparvenkin kirmailevan
    Minä aivan kuin näkisin vielä.

    Oli kirkkokin vanha ja matala vaan
    Ja kumpukin laakea alla,
    Mutta se paikka kuitenkin
    On rakkahin taivahan alla.

    Lapsuuden joulukynttilät
    Minulle loistaa vielä;
    Monet hetket siell´ olleet on herttaiset,
    On valatkin vannottu siellä.

    Pyhä puistomme meiltä myös sinne jäi,
    Missä rakkahat vainajat nukkuu;
    Käsi hellä hautoja hoitele ei,
    Käki joskus jos ristillä kukkuu.

    Päivitetty 27.8.2001