Tiurula

    Tarkempi kuvaus

    Lähteenä käytetty Iivar Kemppisen kirjoittamaa teosta
    Hiitolan kylähistoria (Hiitola-säätiö 1972), s. 381-394
    Hiitolan pitäjäsivuille toimittanut Pirjo Nurmi, 09.05.2001


    Tiurula oli muinaisen Hiitolan keskus, ajan, jolloin asutus oli keskittynyt Laatokan rannikolle ja uskontona oli kreikkalaiskatolinen usko. Itsenäiseksi kreikkalaiskatoliseksi seurakunnaksi Tiurula tuli 1500-luvulla. Tämä Tiurulan eräänlainen kukoistuskausi päättyi Stobovan rauhaan 1617, minkä seurauksena Hiitolankin asutusolot muuttuivat (ks. Huiskonniemi), mutta vielä enemmän ne muuttuivat suuren Pohjan sodan ja isonjaon jälkeisinä aikoina. Näistä kolmesta mullistuksesta huolimatta Tiurula säilytti kuitenkin toiseen maailmansotaan ja Karjalan luovutukseen asti asemansa Hiitolan ortodoksisena keskuksena kirkkoineen ja hautausmaineen.

    Jalmari Jaakkola on Suomen varhaishistoriassaan esittänyt käsityksen, että kaakkoisen Suomen paikannimet, joihin liittyy nimi Tiuru tai Tiura, johtuvat viikinkiajan skandinaavisesta nimestä Diur tai Diuri (esim. Tiuruniemi, Tiurinlahti, Tiurisaari, Tiurissaari, Tiurinlinna), mutta on todennäköisempää, että mm. Hiitolan Tiurula, jonka nimen vanha muoto on Tiurala, johtuu perinjuurin karjalaisesta sanasta tiura sekä nimestä Tiura, mitkä merkitsevät tarkkaa, kitsasta, nuukaa, säästäväistä, jopa tiivistä. Sukunimenä Tiura, josta johtui kylännimi Tiurala, merkitsi siis samaa kuin nykyinen sukunimi Tarkka. Kun lemiläiset ja säkkijärveläiset tarkoittivat sanoa, että pitää elää säästävästi, tarkasti, he sanovat vieläkin, että pitää elää tiuriisti.


    Tiurulan vanha kylä sijaitsi rehevällä ja kauniilla paikalla Kylälahden ja Pekonlahden koillisrannoilla, missä ilta-aurinko kimalteli lounaisilta vesiltä leppoisasti kylän asukkaille. Kasvillisuus oli lajirikas. Pohjakasvillisuudeltaan metsät olivat käenkaalityyppisiä. Kasvistosta mainittakoon käenkaalin lisäksi sini- ja valkovuokot, pähkinäpensaat ja jalot lehtipuut. Pähkinäpensasta kasvoi myös Kylälahdessa, Asilassa ja Haapalahdessa sekä näistä kylistä etelään päin rannikon mäenrinteissä. Paikkakunta on ikivanhaa asutus- ja viljelyaluetta, yhtä vanhaa kuin jääkauden jälkeinen kuiva maaperäkin näillä Laatokan rannoilla.

    Tiurulaa ympäröivät Nehvolan, Piimälän, Kylälahden, Pohjiin ja Kyläjärven kylät. Matkaa Hiitolan asemalta oli kylään noin 8 km. ja sinne kuljettiin Vihtsuon ja Paksujalan kautta Kilpolan tietä. Hiitolan asemalta oli ensin Kurkijoen tietä noin 4 km Vihtsuohon eli Pieneen Paksujalkaan, siitä Paksujalkaan 1 km ja Paksujalasta Tiurulaan 2 km. Kunnalliskotiin oli Hiitolan asemalta matkaa 9 km ja Paksujalasta 3 km. Itäisimpään Tiurulan sopukkaan, Lauttalan Savolaiseen, oli asemalta matkaa 12 km.

    Mutta ison jaon jälkeiseen Tiurulaan kuului edellä hahmoteltua vanhaa kylää paljon pitempi alue, ja kaiken lisäksi kylä oli kuin yhtä kylää Pohjiin kylän kanssa. Vieläpä Pohjii on Antti Veijalaisen mukaan ollut aikoinaan Tiurulan keskustaa. Ei ollut aivan itsestään selvää myöhemminkään, mitkä tilukset ja mitkä talot kuuluivat Tiurulaan, mitkä Pohjiin kylään. Rinnakkain ja pääksytysten kulkien näiden kahden kylän alue oli "pitkä ja kaita ko moalima laita" ulottuen Laatokalta ja Tujulan kylän rajasta Haukkavaaran itäpuolitse Välisalolle Ruiponlampiin ja Kuoksjärven kylän rajaan asti. Kylän koko pituus oli siis noin 17 km ja sitä rajoittivat näin ollen etelässä Tujula, Laatokka ja Kylälahti, lounaassa ja lännessä Yläkokkola, Alakokkola, Siisiönmäki ja Haukkavaara, pohjoisessa Kuoksjärvi ja Mustola sekä koillisessa ja idässä Kyläjärvi, Nehvola, Piimälä ja Laurola.


    Tiurulan rantakylä, kuten Hiitolan rannikko yleensä, oli kallioista, jopa vuorista, mutta niiden väliset peltoaukeat olivat rehevää savimultaa. Mainittavimmat vuoret olivat Hiidenvuori ja Vuorenmäki. Mutta oli kylässä soitakin, mm. Kyläjärven suo, Vehkasuo ja Venäjänsuo. Edellä lueteltujen maa-alueiden lisäksi Tiurulan kyläläisillä ja kreikkalaiskatolisella seurakunnalla oli salopalstoja myös Hömmössä Karjalan työlaitoksen lähellä sekä Hömmön ja Uudenkylän rajalla, Heponiemessä sekä Marjakosken ja Ikalan välisillä alueilla.

    Kylän maatilat olivat Tiurulan kartanoa lukuun ottamatta pieniä tai keskikokoisia, niin että suurimman tilan kokonaispinta-ala lienee ollut noin 80 ha ja siitä viljeltyä noin 30 ha. Isossa jaossa talonpojat eivät mielellään ottaneet kovin suuria tiloja peläten veroja, josta syystä tilojen keskimääräinen koko oli noin 40 ha ja siitä oli viljeltyä noin 10 ha tai vähän yli. Ilmeellä oli havaittavissa sama ilmiö. Siellä oli isojaon jälkeisen ajan talon kokonaisala keskimäärin 60 ha. Aukusti Kekki mainitsee Tiurulasta erään hakamaan, mikä ei isossa jaossa ruvennut kelpaamaan kenellekään. Lopulta Mikko Matinpoika Kekki suostui ottamaan sen ja sai erinomaisen maapalstan.


    Tiurulan kylän salopalstaelämä oli samanlaista kuin muidenkin kylien: Keväällä muutettiin karja saloon, ja salotuvalle tuli sen hoitajaksi joku talon naisista. Hänen seuralaisekseen tuli lapsia, joille salotuvalla olo muodostui unohtumattomaksi elämykseksi. Ennen muuttoa laskettiin karja vähintään yhdeksi päiväksi ulos, jotta se sai juosta pahimman intonsa pois ja rauhoittui muuttomatkaa varten. Matkalla karja kulki hoitajineen edellä ja sen perässä tuli muuttokuorma, jossa oli mitä erilaisinta kamaa: vaatteita, vuodetarpeita, kirnu, separaattori, maito- ja voiastioita, porsaita, kissoja, kanoja, vihkojen- ja heinäntekovälineitä jne. Pari kertaa viikossa kävi joku hevosella noutamassa piimät ja voit kylään. Se oli oikeata herkkupiimän aikaa, kun piimä oikein sekottui pitkällä maantiematkalla. Syksyllä muutettiin saman melun kanssa kylään takaisin; porsaat olivat kasvaneet sioiksi.

    Pietarilaisesta maaslitsan ajostako vai mistä lie ollut peräisin, että Tenholan isännät jo vanhastaan ajoivat aina hyvillä hevosilla, jotka oli valjastettu hyvillä valjailla hyvien ajoneuvojen eteen. Jo edellä, Hiitolan elinkeinoelämästä yleensä puhuttaessa, on mainittu, kuinka pietarilaisen vallasväen laskiaisajeluissa suomalaiset olivat suosittuja hyvine hevosineen, ajoneuvoineen ja valjaineen. On mahdollista, että tämä osaltaan vaikutti hiitolalaiseen hevoskasvatukseenkin, vaikka karjalaisten mieltymys hyviin hevosiin juontuukin jo muinaiskarjalaisen karavaanikaupan ajoilta.

    On muuten merkille pantavaa, että myös karjalaisten muinaisilla naapureilla, lappalaisilla, ovat olleet talvi- ja kesäkylänsä, josta syystä heitä on kansainvälisessä kirjallisuudessa pidetty erheellisesti kiertolaisina, paikasta toiseen kiertelevinä nomadisteina. Ei ole mahdotonta, etteikö lappalaisten ja karjalaisten kesä- ja talviasumisessa häämötä sama ikivanha alkuperä siitä huolimatta, että tietyt salopalstat nimettiin vasta isossa jaossa. Myös Norjassa ja Ruotsissa varsinkin suomalaismetsissä, on ollut tapana ajaa karja kesäksi karjamajoille.


    Tiurulan kartanon synnystä taas tiedetään sen verran, että venäläinen vänrikki Ivan Kondratjew peri tiluksia puolisoltaan, joka oli syntyisin de Scott ja jolla oli osuus Sieversien hiitolalaisiin lahjoitusmaihin, sekä osti lisäksi kenraalimajuri Kopiewilta, Pukinniemen ja Ilmeen hovien myöhemmältä omistajalta, ja muilta yhteensä 31 taloa ja muodosti niistä Tiurulan hovin. Tilan seuraavista vaiheista Suomen sodan jälkeen 1800-luvun alkupuolella tiedetään vain, että se autioitui ja rappeutui ja joutui vihdoin valtion haltuun. Mutta Hiitolan nimismieheksi 1850 nimitetty loviisalainen Johan Adolf Gulin osti sen valtiolta ja asettui sille asumaan. Hänen kuollessaan 1882 hovi jäi hänen pojalleen Selim Gulinille, joka oli nimitetty Hiitolan nimismieheksi isänsä erotessa virasta 1879. Nimismies Selim Gulinin toinen sisar, Ida Adelaide, oli avioliitossa Pukinniemen hovin silloisen omistajan von Essenin kanssa, ja toinen sisar, Jenny oli avioliitossa Hännilän kartanon luojan, kauppias Juho Pösön kanssa.

    Tiurulan hovin päärakennus oli Laatokan Kylälahden rannalla lähellä Tiurulan kreikkalaiskatolista kirkkoa ja pappilaa. Gulinit myivät kuitenkin tilan 1900-luvun alussa venäläiselle eversti Markoville, mutta Markovit, jotka olivat hyvin rikkaita, asuivat Pietarissa, ja Tiurula oli heille vain kesähuvilana. Ensimmäisen maailmansodan kestäessä Markovit myivät puolestaan tilan 1916 Hiitolan kunnalle, joka sijoitti siihen kunnalliskotinsa. Jonkin ajan kuluttua kuitenkin tilan entinen päärakennus paloi, jolloin kunta rakennutti paikalle uuden kolmikerroksisen, 70 hoitopaikkaa käsittävän kivitalon, mikä vihittiin käyttöönsä 1928. Tilan viimeisenä hoitajana oli maatalousteknikko M. V. Luhta; hänen edeltäjiään olivat Antikainen ja Hänninen. Karjaa ja hevosia varten tilalla oli vesijohdoin varustettu 60 lehmän navetta sekä 15 hevosen talli. Tilan koko pinta-ala oli 600 ha, josta puutarhaa oli 1 ha, peltoa 90 ha, luonnonniittyä 13 ha ja metsää 496 ha. Tila oli niin hyvätuottoinen ja hyvin hoidettu, että sen tuotteita riitti kunnalliskodin oman tarpeen lisäksi myytäväksikin.


    Kartanon lisäksi kylässä oli 27 muuta maatilataloa, joista 9 oli Kekkejä sekä 22 tilatonta omakotitaloa eli mökkiä, kuten ennen sanottiin. Mökkien alkuperä juontui Pekonlahden sahan ja laivaveistämön toimintakausilta. Maatilataloista taas oli kartanon lisäksi neljä muuta taloa kunnan omistuksessa. Ne olivat entinen ortodoksisen seurakunnan pappila, samoin seurakunnan entinen lukkarin virkatalo, entinen Matti Viinasen talo sekä entinen Piipun perillisten talo.

    Muut talot olivat Juho Savolainen, Toivo Kekki, August Kekki (Rastaan August), Olli Veijalainen, Edward ja Väinö Veijalainen, Johannes ja Emil Kekki, Vasili Vepsä, Anna Viinanen, Juho ja Mikko Kokko, Antti Lattu (Tohmola), Talikka (ent. Timo Lankinen), Pekka Vepsä (Tarassin Pekka), Arvo Turkki, Taavetti Kekki, Juho Ahokas, Antti Hannukainen, Huuhka, Miikkulainen, Topias Kiuru, Topias Kekki (Ruoksojan Topias), Emil Tuominen, Eino Kekki sekä Väinö ja Eino Ahokas. Omakotitalojen omistajia olivat Simo Kekki, Simo Kokko, Väinö Kekki, Eeva Savolainen, Räsänen, Helena Kokko, Ville Kauhanen, Vartiainen, Jaakko Kavola, Eronen, Simo Paksujalka, Juho Pusa, Holmberg, Mari Numminen, Nuutinen, Mari Karvinen ja Liisa Paksujalka. Kesätupia eli salotupia olivat salopalstoilleen rakentaneet Piipun perilliset, Edward ja Väinö Veijalainen, Kristiina Kekki, Antti ja Heikki Kekki, Mikko Kekki, Arvi Kekki ja Johannes Jyrkiäinen. Edellä mainittu paikannimi Ruoksoja viittaa vanhaan lappalaiseen nimistöön.


    Ahlström-yhtiön Pekonlahden laitokset, saha ja laivaveistämö, antoivat yhden miespolven ajan runsaasti työtilaisuuksia Tiurulan kylälle ja sen ympäristöllekin. Lisäksi saapui paikkakunnalle työläisväestöä muualtakin. Osa työläisistä rakensi sinne asuntonsakin, toiset elivät vuokralaisina eli läkseiminä Tiurulan ja Pohjiin kylän taloissa, ja yksi osa kulki siellä töissä Haukkavaarasta ja asemalta käsin kapearaiteisella junalla, jossa oli erilaisia tavaravaunuja sekä matkustajavaunuja. Vetureita nimitettiin, kuten aikaisemminkin on jo mainittu, pässeiksi.

    Tiurulan ja lähikylien talot hyötyivät Pekonlahden teollisuusyhteiskunnasta myös siten, että kaikki maataloustuotteet menivät kaupaksi kotona paikan päällä. Lisäksi saivat talot sahan jäterimoista edullisesti polttopuita, mitkä muuten olisi pitänyt ajaa salosta parinkymmenen kilometrin päästä. Pekonlahti hyödytti aikanaan myös koko pitäjää ostamalla sahatukkeja ja laivanrakennustarpeita, vaikka valtaosa raakapuusta tulikin Laatokkaa pitkin sen eri rannoilta.

    Erityisesti laivanrakennukseen tarvittiin hyviä puulaatuja. Myös Juho Pösö osti aikoinaan Pekonlahdessa puutavaraa, mutta hän myi sen edelleen Pietariin ja Englantiin, kuten aikaisemmin on ollut puhe. Erityisen kuuluisia olivat Ilmeen salosta ajetut suurten laivojen mastopuut, joita Pösö hankki. Ahlströmin telakalla Varvinniemessä (ruotsal. varv = veistämö) rakennettiin mm. Tonju I, Tonju II, Pekonlahti I, Pekonlahti II (murtajaluokan alus Laatokalla), Pekonlahti III ja Kirkkoniemi. Saha oli neliraaminen; raameista kaksi oli ns. tuplaraameja, joissa meni kaksi runkoa kerrallaan.

    Pekonlahdessa sahattiin myös kattokimpeä sekä höylättiin kattopäreitä, jotka niputettiin huolella määräsuuruisiksi, tiukoiksi nipuiksi eli päreputskiksi. Niputtajien piti olla erityisen taitavia ammattimiehiä. Sahausjätteistä, pinnoista ja rimoista, mitä ei oltu myyty, poltettiin sysiä. Joskus saattoi olla kymmenkunta sysimiilua savuamassa yhtaikaa, ja miilunpolttajat olivat yltäpäältä noessa.

    Mutta kaiken lisäksi paloi Pekonlahdessa, kuten Virmoillakin, myös ikuinen rimahelvetti, kun jätteitä hävitettiin myös polttamalla. Juuri rimahelvetin luota yrittivät paikkakuntalaiset pelastaa polttopuikseen rimoja. Antti Veijalainen kertoo tästä tilanteesta mm. näin: "Oli käsittämätöntä se menettely, että tuleen kaadettiin kuormittain rimavaunuista rimoja, vaikka kymmenenkin miestä saattoi olla hevosineen odottamassa rimoja. Kylän taloillahan oli saatavanaan, ja oikein kirjoihin merkittynä, tietty puukuormamäärä yhtiölle menetetyn kalaveden vastikkeeksi, sillä sahan lähitienoon vesialue oli puutavaran säilytyspaikkana." Tälle alueelle vajosi ja hukkui lisäksi vuosien mittaan kymmeniä tuhansia tukkeja, joita 1930-luvulla sitten nostettiin ja lähetettiin yhtiön Varkauden tehtaille.


    Omaa värikkyyttään antoivat Pekonlahdelle myös tilipäivät ja niiden tuomat markkinat. Tilipäivinä alkoivat puolelta päivin aina toripäivät tilipussien keventämiseksi. Kauppiaita oli monenlaisia: helppoheikkejä, vehnäs- ja rinkelikauppiaita, liha- ja voikauppiaita, kangas- ja valmisvaatekauppiaita, peruna-, juures- ja astiakauppiaita, vieläpä rajantakaisen Karjalan laukkukauppiaita, joista kaksi serkusta, kumpikin nimeltään Elias Mikkonen, asusti vuosikaudet vakinaisesti paikkakunnalla.

    Mutta vähitellen alkoi Pekonlahden teollisuus ja sen tuoma hyörinä sammua. Aluksi seisautettiin puolet sahan toiminnasta, ja 1925 se lakkasi kokonaan. Asuinrakennuksiakin purettiin ja siirrettiin Varkauteen; sinne vietiin myös hinaaja Kirkkoniemi Nevan ja Saimaan kanavan kautta; samoin lienee myös kapearaiteisen radan iso veturi, "Iso pässi", viety sinne. 1930-luvulla olivat enää savupiippu ja tiilinen pannuhuone muistuttamassa entisestä sahasta, kunnes nekin purettiin ja tiilet kuljetettiin pois.


    Kalastukselle oli Tiurulan edustalla oleva Laatokan lahti mitä suotuisin, sillä varsinkin kutuaikana sinne hakeutui paljon kalaa. Paitsi eri talojen yksityisiä kalanpyydyksiä ja rantanuottia Tiurulassa oli myös kymmenen talon nuottakunta, jolla oli suuri merinuotta. Arvi Kekki ja Teuvo Jyrkiäinen ovat kertoneet perimätietona, että suurin sillä nuotalla saatu apaja oli 8000 kg suurta lahnaa talvella 1908. Kala näytteli Tiurulan elämässä ehkä vielä merkittävämpää osaa kuin muiden rantakylien, sillä siellä oli eniten kreikkalaiskatolista väestöä, mille kala oli erityisesti paastonajan ruokaa, kun lihaa, voita ja maitoa ei silloin syöty.

    Eniten kuin missään muissa kylissä juuri Tiurulassa kuivattiin kalaa, niin että sitä oli aitassa monenvuotisina varastoina. Eräästäkin talosta on mainittu, että kun joku lähti aitasta noutamaan kalaa pöytään, hän kysyi lähtiessään isännältä: "Tuuvvoaks teävuotista vai männievuotista kalloa?" Norssia eli rääpystä kuivattiin kapakalaksi uunissa ja sitä säilytettiin uunin päällä suurissa säkeissä. Kuivattu norssi oli myös haluttua kauppatavaraa paastonajan Pietarissa. Kannaksen talonpojat ajoivat sitä hevoskuormittain väsymättä vuosi vuodelta sinne.

    Tiurulalaiset vetivät myös talvinuottaa. Siinä oli osakkaina puolen toistakymmentä taloa. Talvinuotan vedossa oli kerrallaan noin 10 miestä ja 3-4 hevosta. Tavallisesti vedettiin kaksi apajaa yhteen menoon etenkin kevättalven pitkinä päivinä. Saalis myytiin huutokaupalla ja sen mittasi nuottaisäntä puntarilla tai maslakalla (mittakorilla). Tiurulassa toimi myös Laatokan Kalastusseurojen Liiton alainen Tiurulan Kalastajaseura, joka järjesti erilaisia kalanviljely- ja kalanhaudotuskursseja sekä pyydysten- ja veneentekokursseja. Seuran puheenjohtajana oli mm. Olli Veijalainen ja sihteerinä Arvo Turkki.

    Pekonlahden yhdyskunnan suuri ruokatavaran menekki antoi myös sysäyksen tiurulalaiselle teuraseläinten kasvatukselle, joten Tiurulassa ehkä enemmän kuin muualla jo viime vuosisadalta lähtien pidettiin aina lihaa myös kesäisin. Paitsi lampaita ja mullikoita teurastettiin kesäksi aina kesäsika ja pantiin kovaan suolaan. Suuremmat nautaeläimet teurastettiin jo syksyllä ja lihat kulutettiin loppuun talven aikana. Voin valmistus ja säilytys oli Tiurulassa samanlaista kuin muuallakin pitäjässä.


    Aukusti Kekki on kertonut, että Tiurulassa vallitsi erinomainen kylähenki: kaikki auttoivat toisiaan, kun näkivät avun olevan tarpeen. Vieläpä hän mainitsee, että sellaisetkin, jotka ulkokuoreltaan ja käyttäytymiseltään muutoin olivat näennäisesti karskeja, olivat "höylit" auttamaan. Koko kylän apu oli parhaimmillaan talkoissa.

    Edellä jo mainitusta Mikko Matinpoika Kekistä kerrotaan, että hän oli aikanaan kylän jämeriä miehiä, jota pyydettiin joskus avuksi hyvin epätavallisissakin asioissa, mutta talkoisiin hänet kutsuttiin aina ikään kuin päällysmieheksi, jotta kaikki työ kävi niin kuin pitikin. Myös vahingon tapahtuessa hän oli ymmärtäväinen ja hillitsi itsensä: Kun Antti Kekin (Anttilan Antin) hevoset kerran repivät hänen jyväsäkkinsä ja hajoittivat jyvät maahan ja Antti meni tarjoamaan korvausta, Mikko torjui sen sanomalla, ettei hän ota jyviä eikä rahaa, sillä saattavathan hänen hevosensa joskus päästä Antin riihipeltoon, niin silloinhan asia tulee selväksi.

    On ymmärrettävää, että evakkoon lähtö tällaisesta sopuisasta, hienosta kylästä, missä kaikki olivat kuin yhtä suurta perhettä, tuntui raskaalta. Saimi Jyrkiäinen on pukenut surunsa runon muotoon. Hän sanoo siinä mm. näin:

    Hiljaa kotioven suljimme,
    Siirtolaisen tietä kuljimme;
    En tiedä, milloin päästään vaivan alta,
    Elon taakka tuntuu vain niin raskahalta.


    Eri kirkkokuntiin kuuluminen ei häirinnyt Tiurulan kylän naapuruussuhteita. Hyvin usein tapahtui, että luterilaisia tuli Tiurulan kreikkalaiskatolisen kirkon jumalanpalveluksiin, liturgioihin ja vigilioihin, kun oma kirkko oli kauempana. Ihmiset tottuivat myös siihen, että vanhan ajanlaskun mukaiset suuret juhlapäivät olivat eri aikoina, jolloin sivullisesta saattoi kyllä tuntua oudolta, että toisen talon joulu- tai pääsiäispäivänä toinen pui ahosta tai ajoi lantaa pellolle. Ajanlaskun yhdentäminen korjasi asiaa. Joskus kyllä sattui, että joulu- tai pääsiäisyön vigiliaan tai loppiaisen vesiristalle tulla lennätti asemalta tai kauempaakin uteliaita turistin tapaisia katsomaan ja seurailemaan juhlaa. Näistä oli yleensä vain häiriötä; vieläpä ilmestyi joskus paikalle asemalta käsin viinakauppiaita. Häiritsijät ja ilkivallan harjoittajat olivat luterilaisia.

    Koskaan ei tiedetä tapahtuneen, että kreikkalaiskatoliset olisivat häirinneet luterilaisten jumalanpalvelusta. Kerran häiriintyi Tiurulan kirkon pääsiäisyön kulkue sekä muukin juhla pahasti sillä, että joku ulkopuolinen utelias ajoi kirkonmäelle oriilla, joka piti muiden hevosten seassa ankaraa meteliä. Joskus oli pääsiäisyön messuun kutsuttava poliisi järjestyksen pitoon. Kertojat ovat kuitenkin maininneet, että viime aikoina ei tällaista ajattelematonta häirintää enää ollut; ehkä ihmiset viisastuivat. Yleiseen kreikkalaiskatoliseen tapaan Tiurulan ortodoksinen väestö oli harrasta uskonnollisissa menoissaan. Etenkin vanhempi väki teki uskollisesti ristinmerkin. Vieraiden läsnäollessa nuorempi väki jätti sen tekemättä.

    Tiurulan ensimmäinen nimeltä mainittu kirkko, Ristinylennyksen kirkko 1500-luvulta, sijaitsi jo samalla paikalla, missä myöhemmätkin Tiurulan ortodoksiset kirkot sijaitsivat Laatokan lahden rannalla. Tiurulan viimeinen ortodoksinen kirkko, Serafim Sarovilaisen kirkko, oli tuotu valmiina rakennuksena Kanneljärven Lounatjoelta talvella 1922. Se paloi sodan aikana 1941 tykkitulen sytyttämänä.

    Edellisen kirkon, Taivaaseenastumisen kirkon, joka oli rakennettu vasta 1914 ja joka oli kullattuine kupoleineen hyvin kaunis, sytytti salama 1917. Perimätiedon mukaan viimeksi tuhoutunut kirkko oli sillä paikalla järjestyksessä neljäs. Tiurulan kreikkalaiskatoliseen seurakuntaan kuului jäseniä usean eri pitäjän alueelta Laatokan rannikkoseudulta, kuten Kurkijoelta, Parikkalasta ja Rautjärveltä sekä Parikkalasta eronneiden Saaren ja Simpeleen alueilta. Kun Kurkijoelle rakennettiin 1933 uusi ortodoksinen kirkko, Neitsyt Marian ilmestyksen kirkko, muutti Tiurulan seurakunnan virastokin sinne ja Tiurula jäi kappeliseurakunnaksi.

    Päivitetty 18.5.2001