Hiitolankylä

    Tarkempi kuvaus

    Lähteenä käytetty Iivar Kemppisen kirjoittamaa teosta
    Hiitolan kylähistoria (Hiitola-säätiö 1972), s. 144-170

    Hiitolan pitäjäsivuille toimittanut Juhana Mykrä, 06.03.2001
    Täydentänyt Leena Auranen, 07.09.2001


    Hiitolankylä oli pitäjän vanhoista kylistä sekä alaltaan että asukasluvultaan suurin siihen asti, kunnes Hännilä asemanseudun voimakkaan kasvun ansiosta kohosi Hiitolan väkirikkaimmaksi keskukseksi. Rantakyliin verrattuna Hiitolankylä on tietenkin nuorempi, jos puhutaan Hiitolan asuttamisesta kivikaudelta, pronssikaudelta ja rautakaudelta lukien, mutta historiallisten lähteiden mainitsemana Hiitolan nimi esiintyy muiden vanhojen kylien rinnalla jo 1471, samoin ns. Vatjalaisen viidenneksen verokirjassa vuodelta 1500 sekä Kurkijoen pogostaan kuuluneen Veijalan kappelin kylänä Täyssinän rauhan ajoilta 1595.

    Hiitolankylä oli myös muodostukseltaan vanhoista ja tiheään asutuista rantakylistä sikäli poikkeava, että se näkyy isossa jaossakin selvästi ikäänkuin uudenaikaisena: kylä jäi yhtenäiseksi, sille ei tullut salopalstoja pitäjän eri kulmilta, vaan kaikki tilukset olivat kylän rajojen sisällä. Hiitolankylää ympäröivät Hännilä, Kirkonkylä, Pukinniemi, Salokilpola ja Raivattal, mutta salopalstoiltaan rajoittuvat siihen myös Vaavoja, Valtola, Veijala, Asila, Kopsala, Päijälä sekä Kylälahti.

    Monin paikoin muualla Hiitolassa, mutta osin myös Hiitolankylässä itsessään pidettiin kylän eräitä paikkakuntia ja taloryhmiä kylinä, vaikka ne tosiasiassa olivat vain tämän suuren kylän eri osia. Näitä olivat mm. Tausjärvi, Alasjärvi, Pantsarlahti, Salokiuru, Leppäkorpi, Kattilakorpi, Koivuoja, Mykräkylä, Äikäänniemi ja Paukkulanmäki. Jopa kylän keskustassa eri taloryhmät tunnettiin eri paikannimien mukaan: Sunikanmäki, Sirkanmäki, Taipale, Kitsinmäki, Rakinlahti, Moisuunlahti ja Pörstinmäki.



    Koko Hiitolankylä oli kuuluisa luonnonkauneudestaan, minkä saivat aikanaan järvimaisemat sekä kylän vehmaat ja rehevät maat. Siinä aivan kuin kilpailivat kauneudessa Alasjärven, Hiitolanjärven ja Pantsarlahden rantamaisemat samoin kuin koko Äikäänniemi, mikä noin 2 km pitkänä niemekkeenä erotti Pantsarlahden muusta Hiitolanjärvestä melkein kuin eri järveksi. Molempien järvenselkien, sekä varsinaisen Hiitolanjärven että Pantsarlahden, suunta oli luoteesta kaakkoon, ja kaakkoispäässään selät yhtyivät.

    Pantsarlahti-nimen paikkakunnan entinen asukas ja tuntija Heikki Lankinen arvelee johtuvan jyrkkäseinäisistä kalliorannoista, mitkä ympäröivät lahtea pystysuorien linnoitusvallien (pantsarien) tavoin. Pantsarlahden rannikon ja lähiseudun painkannimistä mainittakoon Soromäki, kotimäki, Tuulimäki, Kyyrniemi, Pelttuvankallio, Lasosenkumpu, Kursu, Palomäki, Piesmäki, Kokkomäki, Sorosuunlahti ja Kyyrlahti.

    Tausjärvi sijaitsi Hiitolanjärvestä etelään päin parin kilometrin päässä Hiitolan kirkolta Salokiuruun, Kosemuoniin ja Kirvuun vievän tien varressa, mistä taas oli samoin pari kilometriä etelään päin Ilmeenjoelle.


    Hiitolankylän talot ovat aikoinaan kuuluneet Hännilän kartanon ja Asilan hovin alustalaisuuteen, ja vanhat ihmiset vuosisadan alussa [1900-luvulla] puhuivat vielä hovipäivien eli ropotin tekemisestä näihin kartanoihin. Hiitolankylään kuljettiin Hiitolan asemalta Käkisalmen maantietä Sahatien risteykseen, mistä lähti Marjakosekn tie. Se kulki Hiitolankylän pohjoisosan läpi. Kun oli päästy Pahalammen ohi, erosi kylätie muuhun kylään Hiitolanjärven ja Alasjärven välitse. Myöhemmin rakennettiin rautatien myötäisesti uusi tie asemalta Hiitolankylään. Sahatien ristin kautta oli kylän rajaan asemalta matkaa noin 2 km.

    Kylässä oli 1930-luvulla noin 100 taloa ja nelisensataa äänioikeutettua asukasta sekä lisäksi lapset ja nuoret. Talot olivat etupäässä pienviljelijätaloja; suurimmat olivat sellaisia, joissa lienee ollut hieman yli 30 ha peltoa. Mutta toisaalta ei juuri ollut tilatonta mökkiläisasutustakaan. Sitä oli lähinnä Pekonlahdessa, Haukkavaarassa ja Hännilässä aseman tienoilla.

    Kuten sanottu, hiitolankyläläisillä ei alkujaan ollut salopalstoja, mutta tämän vuosisadan puolella monet hnkkivat niitä ostamalla lisätäkseen lähinnä metsämaitaan. Velkoihin joutuminen ja takaukset olivat 1930-luvun alun pulavuosina vähällä saattaa monet talot vasaran alle, mutta pula-ajan mentyä seurasi entistä voimakkaampi taloudellinen nousu lähinnä karjatalouden ja metsien tuoton paranemisen ansiosta. Tällöin sai alkunsa määrätietoinen karjanjalostus, mikä johti sonniosuuskuntien perustamiseen ja karjatuotteiden myymiseen maitona ja lihana.


    Hiitolankylän maanivljely ei menetelmiltään tai tavoitteiltaan eronnut muu pitäjän oloista, vaan se oli eräänlaista keskitason toimintaa sikäli, että kylässä saattoi maanviljelyn alalla tavata kaikkea sitä, mitä koko pitäjässäkin. Kun viljelmät olivat pääosiltaan pieniä, pyrittiin niiden tuottavuutta lisäämään kaikin mahdollisin keinoin: peltoallaa lisättiin uudisraivauksilla; huonompilaatuisia maita kohennettiin maanparannusaineilla ajamalla savea, hiekkaa j amutaa sen mukaan, mitä mihinkin tarvittiin ja lannoittamalla niitä voimakkaasti sekä karjanlannalla että apulannoilla. Karjanlanta sekoitettiin jo talvella muihin maanparannusaineisiin pelloille tehdyissä tunkioissa; mutasoita ojitetiin, raivattiin ja savettiin, ja näin laajennettiin vähässä ajassa rehunviljelyalaa tuntuvasti kylvöheinän viljelyn käyttöön tultua.

    Osuuskassatoiminta sekä muut lisääntyneet luotonsaantimahdollisuudet ja tilojen oma rahatulojen lisääntyminen antoivat puolestaan yhä uutta vauhtia maa- ja karjatalouden jatkuvaan kohottamiseen näinä Karjalan nousun vuosikymmeninä. Entisen käsin tekemisen sijasta siirryttiin kiihtyvää vauhtia konetyöhön. Maatalouskoneita hankittiin sekä yksityisesti että osuuskunnittain eri talousryhmien kesken, teitä rakennettiin ja paranneltiin ja salaojitus sekä tilojen sähköistys sai alkunsa.

    Vanha pientilallisten talvinen ansio, rahdinajo, jäi yhä vähäisemmäksi, sillä maanparannustyöt tunkiontekoineen veivät talvisenkin ajan, ja rahaa alkoi veroihin, vaatteiden sekä kahvin ja sokerin ostoon tulla muita teitä talouden kehittyessä. Tässä yhteydessä on myös mainittava, että taloudellisen ajattelun ja toiminnan kehittyessä loppui myös tuoreen koivun polttaminen talvisin ja tilalle tulivat kuivat, ylivuotiset halot. On kyllä totta, että osalle väestöstä, nimenomaan pientiloilla, rahtitienestit näyttelivät merkittävää osaa toimeentulossa 1930-luvulle asti. Mutta samanaikaisesti kehittyi karjatalous, apulantojen käyttö sekä rehukasvien viljely myös pientaloissa jatkuvasti, sillä orastava maamiesseura- ja maatalousneuvontatoiminta saavutti pitäjässä yhtä hyvin pienet kuin suuretkin viljelmät.


    Sivun alkuun

    Juuri karjatalous alkoi vähitellen antaa rahatulot myös pienviljelijäväestölle. Karjaa pidettiin suhteellisen runsaasti,sillä päämääränä oli pitää yksi suuri elläin (lehmä tai hevonen) jokaista peltohehtaaria kohti. Sen lisäksi tulivat vasikat, lampaat ja siat. Nautakarjan jalostus pysytteli lähinnä itäsuomalaisen rodun linjoilla, ja vaikka kaikki taloudet eivät kuuluneetkaan sonniosuuskuntiin, koitui niiden vaikutus vähitellen koko kylän hyödyksi. Heikkotuottoiset yksilöt hävitettiin karjoista lyhyessä ajassa pois ja tilalle hankittiin kasvattamalla tai ostamalla yhä parempituottoista karjaa. On merkille pantavaa, miten pitäjän tieolot vaikuttivat yksinpä karjatalouden kehittymiseen: kylissä, mistä oli hyvät tieyhteydet asemalle, kehittyi maidon vienti ja karjantarkkailutoiminta nopeammin kuin huonojen teiden takana.

    Hiitolankylässä kulkivat kehityksen kärjessä Alasjärvi, Moisuunlahti, Pantsarlahti, Äikäänniemi ja Tausjärvi. Tausjärveläisten maidonviennin alkuajoista on Eino kemppinen kertonut, että he veivät vuorotellen, kukin vuorollaan, päivittäin koko Tausjärven kyläryhmän maidot asemalle. Vaikka Simo Riikosen talo oli kahden kilometrin päässä salossa, hänkin halusi olla asiassa mukana. Kerran sattui niin, että asemalla tehdyissä maitokokeissa Riikosen talon maidosta oli kolmena päivänä peräkkäin merkintä: "Hapanta". Silloin Simo sanoi: "Toispäinn ol hapanta, eile ol hapanta, tänäpäinn ol hapanta; huomenn mie lähenkii ihte!" Hiitolankylästä kuuluivat Hiitolan Maidonmyyntiosuuskunnan hallitukseen Jaakko Kemppinen, Aleks Turkki ja Vilho Paavilainen. Kylän sonniosuuskunta ehti toimia noin 15 vuotta asemapaikkoinaan Juho Levosen ja Juho Huittisen tilat. Tausjärvellä oli oma sonniosuuskuntansa.

    Hiitolankylä oli jo vanhastaan koko Hiitolan ja Kurkijoen tavoin karjanhoitoaluetta, missä kotivoin valmistuksella ja myynnillä olivat syvälle juurtuneet perinteet. Kotivoin tuottoon oli syrjätilallisella ja kaukaisella salopalstallaan kesäisin karjaansa hoitavalla samat edellytykset kuin maantienvarren isännälläkin. Omasta kulutuksesta säästynyt voi suolattiin ja säilytettiin huolellisesti mahdollisimman edulliseen myyntiaikaan asti, jolloin se joko oman pitäjän maakauppiaan tiskillä tai kaupungissa vaihdettiin rahaan ja kaupasta ostettaviin tarvikkeisiin. Hiitolalaisista voinvälittäjäkauppiaista on Juho Pösön jälkeisiltä ajoilta mainittava Juho Kojo Pukinniemestä, Tuomas Honkamäki Marjakoskelta, Santeri Jouhki Hännilästä sekä Antti Sunikka ja Benjam Kuusela Hiitoalnkylästä. Samat kauppiaat ostivat ja välittivät myös myytäväksi jääneen erän kananmunatuotannosta.

    Entisajan maitotalous muodosti nykyistä paremman pohjan teurasvasikoiden ja sikojen ruokinnalle. Kotivoin, kananmunien sekä vasikanlihan ja sianlihan myynti olivat hiitolalaisen pienviljelijän rahalähteitä ennen maidon viennin organisointia. Parhaimmista teuraseläimistään tarkka isäntä otti tarjoukset useammalta parissikalta, joita kylissä aina liikkui. Viipuri oli hiitolalaisten tärkein vientikaupunki Suomen itsenäistymisen jälkeen. Hiitolankylän omista lihaparissikoista on mainittava Yrjö ja Toivo Paukkunen, Aleks Turkki ja Topias Sunikka. He liikuskelivat ostoksilla Savossa asti. Alasjärveläisten parissikkamies oli Väinö Pöysti, joka sittemmin toimi Hiitolan Osuusliikkeen teuraskarjan hankkijana ja liikkeen lihaosaston hoitajana. Hiitolassa päädyttiin kuitenkin ja ennen sotaa nykyiseen käytäntöön, minkä mukaan teuraseläimet myydään jälkitiliin, ja laskutus tapahtuu teurastuksen jälkeen puhtaan tuoton mukaan, eikä enää urakkakaupalla, kuten parisniekoille. Väinö Pöystistä puheen ollen mainittakoon vielä, että hän Nakkilassa siirtolaisena eläessään on joutunut kunnan keskeisiin luottamustehtäviin, jolloin hän vähitellen on luopunut miltei kaikista liikemiespuuhistaan. Liikemieheksi hänellä näyttivät olleen aivan synnynnäiset edellytykset. Kesällä 1970 hän näytteli Karjalan Liiton suurjuhlassa Helsingissä Hiitolan kulkueessa Juho Pösöä.


    Sivun alkuun

    Lampaiden hoidolle olivat Hiitoalnkylän lepikkoiset hakamaat ennenvanhaan erityisen sopivat, ja lampaita pidettiin joka talossa, villat kerittiin, kartattiin, kudottiin kankaiksi ja neulottiin sukiksi, lapasiksi ja kintaiksi. Syksyllä pässit ja liiat uutitkin teurastettiin syysteurastuksen yhteydessä ja lihat suolattiin tiinuihin, kuten naudan- ja sianlihatkin. Talven mittaan ne sitten käytettiin karjalanpaistiin ja erilaisiin muihin liharuokiin, kuten edellä on ruokataloutta koskevassa luvussa kerrottu.

    Hevosjalostustyö ja hyvien hevosten kasvattaminen kuuluivat myös Hiitolankylän talonpoikien harrastuksiin. Kuuluisin hevostila lienee  kylässä ollut Paukkusten tila Tausjärvellä ja sen ylpeytenä oli aikanaan kantakirjatamma, joka oli saanut valtakunnallisessa hevosnäyttelyssä Tampeereella tammahevosille harvinaisen I palkinnon. Myöhemmin kasvattivat kantakirjahevosia myös Topias Ahokas, Heikki Lankinen, Matti Suni, Pekka Jyrkiäisen perilliset ym. Sysäyksen hevosjalostusaatteeseen lienevät antaneet Kurkijoen Maanviljelysopisto ja oman pitäjän kartanotilat.

    Entisajan kartanonisännän ja sitä tietä muidenkin isäntien ylpeytenä oli hyvä hevonen. Sanottiin, että kyllä hyvä talo kaksi laiskaa elättää: isännän ja oriin. Tosiasia olikin, että juuri isännän oma hevosharrastus määräsi talon hevoskannan. Suosituin hevostyyppi oli tiivisrakenteinen, vireä keskikoon suomalainen hevonen, jossa luotettavaan työhevoseen liittyi hyvä kyytihevonen. Tätä varten annettiin juoksun ohella kantakirjakokeessa suuri arvo vetokokeissa osoitetulle hevosen luonteelle ja kärsivällisyydelle. Hevosia ruokittiin ja hoidettiin yleensä hyvin, jopa ennen karjanjalostuksen viriämistä paremmin kuin lehmiä. Lehmät saattoivat keväällä olla laihoja ja takkuisia, mutta hevoset olivat lihavia ja kiiltäväkarvaisia. Hevosten hyvään hoitamiseen oli aikanaan perusteena myös se, että talvisin ajettiin rahtia, mikä ei huonolla hevosella kannattanut. Kun isäntä sai mieleisensä hevosen, hän ei hevin siitä luopunut, vaan pyrki varsoista jatkamaan kotoista hevossukua. Erityisesti mainitaan Tausjärveltä Olli Ahokas ja Hiitolanjärveltä Edward Kekki miehinä, joilla oli aina "aisoissa hyvät hevoset ja ohjakset käsissä sillä tyylillä, että heidän menonsa niin arkiajossa kuin kirkkotielläkin huomattiin".


    Sivun alkuun

    Hevosten kasvatuksen lisäksi tehtiin aito karjalaiseen tapaan paljon myös hevoskauppoja. Niitä lie jossain määrin kokeillut isäntä kuin isäntä joko kotonaan tai markkinoilla. Saaduista kokemuksista riippui paljon miehen joka "alaan" innostuminen tai kohta ensimmäisten pöksyilleensaamisten jälkeen siltä alalta luopuminen. Useimpien hiitolalaisten hevoskaupat keskittyivät Hiitolan, Kurkijoen ja Käkisalmen markkinoille, joilla jokainen hevoskauppoja vähänkin harrastava piti kunnia-asianaan olla läsnä joko täydessä kaupanteon touhussa tai ainakin sivusta katsomassa ja oppia ottamassa. Eräästä isännästä kerrotaan, että jos ei hänellä ollut muuta asiaa markkinoille, niin hän meni sinne saadakseen tietää hevosensa kulloisenkin arvon.

    Ei Hiitolankylästä puuttunut myöskään oikeita hevosparissikkoja, jotka kävivät markkinoilta toisille Viipuria, Sortavalaa, Savonlinnaa, Joensuuta ja Kajaania myöten. Rajan sulkeutumisen vuoksi jäivät Vienan suuret markkinat pois. Näitä markkinamiehiä oivat mm. Matti Ristolainen (Kosenmuonin Matti), Heikki Lankinen (vanhempi) Pantsarlahdesta ja Kalle Talvela Hiitolanjärveltä. He pitäytyivät kaupoissaan lähinnä käypään keskihinnan hevostyyppiin, minkä aina sai pois käsistään, ja riski oli näin ollen pienin mahdollinen. Tiivisrakenteinen ja soipivanikäinen hevonen oli markkinilla kysytyin. Kotiin vietävän pitohevosen, kesärengin, moni osti alakuntoisena, kunhan se vain näytti terveeltä ja ruokahaluiselta, koska sen sai aikanaan myydä hyvällä voitolla, kun se oli lihotettuna saanut uuden ulkonäön.

    Hevosmiesten keskuudessa kiertelivät myös hyvät hevoskaskut. Kerran eräs Hännilän kylän mies kertoi itse, kuinka hän sai jauhot suuhunsa, kun hän nuorena ja kokemattomana hevosta ostellessaan jäi tinkimään viittä markkaa, koska hevonen ei erityisesti miellyttänyt ja hän oli luopumaisillaan koko kaupasta. Silloin myyjä sanoi yhtäkkiä: "Hevosen hinnasta en pudota penniäkään, mutta hyvälle puistajalle (kerjäläiselle) on tapanani ollut aina antaa jotain!" ja iski samassa kätensä ostajan hervahtaneeseen käteen. Kuten edellä esitetystä on käynyt selville, olivat markkinamatkat ja hevoskaupat tavallisten maanviljelijäisäntienkin harrasteen luontoista puuhaa, johon oli totuttu ja kiinnytty ja johon ikivanha karjalainen kaupantekoveri veti. Monelle ahkeralle yrittäjälle saattoi puuha tuoda sievoiset lisätulotkin, mutta toisille se ehkä jäi tasapeliksi, vieläpä joskus pelkäksi oppirahojen maksamiseksi. Kunnan verolautakuntakin lienee suhtautunut verrattain varovasti hevoskaupoista saatuun tuloon.

    Ravikilpailut olivat hevosmiesten juhlaa. Niitä pidettiin useimmiten Pantsarlahden jäällä, ja järjestäjänä oli 1920-luvun alusta lähtien Hiitolan Eteläinen Maamiesseura. Kilpailulautakunnan puheenjohtajina toimivat mm. konsulentti Huttunen, agronomi Jalkanen ja maanviljelysneuvos Brotherus. Kilpailuihin tuotiin hevosia naapurikunnistakin: Kurkijoelta, Kaukolasta, Ilmeeltä ja Parikkalasta. Erityinen raviurheilun puolestapuhuja oli alkuaan ollut Viktor Talvinen, mutta uskolliseen kilpailukaartiin kuuluivat myös oriiden kasvattajat Juho Kekin perilliset, Mauritz Laakso, Kokkoahon Simo Pörsti ym. Kilpailukuluja vähentääkseen järjestäjät aurasivat radan talkootyönä, hankkivat pokaaleita lahjoituksina ja näkivät muutenkin paljon vaivaa harrasteensa puolesta, mutta vaivat unohtuivat, kun aina uudelleen saatiin nähdä ja kokea talvinen todellisten hevosmiesten päivä, mistä kotiin lähtiessään tavallinen rekimieskin veti ohjakset tiukalle ja yritti parhaansa mukaan venyttää ajokkinsa raviaskelta.


    Sivun alkuun

    Metsiensä osalta Hiitolankylä jäi jälkeen pitäjän salopuolen, Pukinniemen, Marjakosken, Heponiemen, Salokilpolan, Hömmön, Uudenkylän ja Mustolansalon rinnalle asetettuna. Hiitolankylän metsät olivat suurelta osalta tavallisia hakamaametsiä, joissa kuivien mäkien ohella oli kylläkin tuoreita ja lihavamultaisia notkelmia, mutta puustoltaan nekin olivat lehtipuulehtoja tai mäntyä ja koivua kasvavia sekametsiä. Hyvätuottoisia kuusimetsiä ei ollut juuri lainkaan. Lisäksi tapahtui karjan laiduntaminen 1930-luvulle asti tavallisesti juuri metsämailla, jolloin erityisesti lampaat pilasivat havupuiden taimet syömällä aina uudet kasvaimet pois.

    Metsien hoitoon alettiin puun kysynnän kasvaessa tosin kiinnittää huomiota siten, että yhtä hyvin myynti- kuin kotitarvehakkuutkin pyrittiin suorittamaan arvopuustoa säästäen. Myyntiartikkeleiksi muodostuivat täten erityisesti ratapölkyt, egyptinparrut ja halot sekä näiden hakkuut sekä ajot; mikäli kotoisessa työvoimassa vain oli varaa, pyrittiin ne suorittamaan itse. Mutta jos oli tarpeen, oli kylästä yleensä aina saatavissa metsätöihin apua. Kantohinnoista ei tällöin puhuttu juuri mitään, mutta toisaalta menetelmä sitoi työvoimaa, eikä työttömyydestä näin ollen myöskään puhuttu ennen 1930-luvun alun pulakautta. Metsien istutuksesta, ojituksesta, lannoituksesta tai muusta nykyajan tehokkaasta metsien tuoton edistämisestä ei myöskään tiedetty juuri mitään, ennenkuin Hiitolaan perustettiin metsänhoitoyhdistys, johon metsänomistajat liittyivät hanakaasti jäseniksi. Metsien ja peltojen uusi hoitotapa lopetti myös havujen hakkaamisen kuivikkeiksi. Tilalle tulivat oljet ja turvepehku.


    Sivun alkuun

    Kalastuskin on mainittava Hiitolakylän piirteistä puhuttaesssa, joskin aivan toisenluontoisena kuin Laatokan kalastus rantakylistä puhuttaessa. Hiitolankylän järvet, Hiitolanjärvi, Alasjärvi ja Tausjärvi, olivat vehmaine ja ruohoisine rantoineen kalaisia ja niiden mikroeläimistö olisi riittänyt miten arvokkaan kalakannan viljelyyn hyvänsä. Suomen kalatalouden erkoistuntija Viljo Jääskeläinen kirjoittaa näistä järvistä, että ne olisivat erinomaisia muikkijärviä, jos joku olisi niitä istuttanut. Tausjärvestä hän kirjoittaa, että muikun ohella siitä puuttui myös toinen arvokas kala, lahna, joka siinä olisi menestynyt. Vaikka tausjärvi oli Pienojan välityksellä yhteydessä Ilmeenjokeen, eivät 3 m korkeasta Myllykoskesta päässeet ylös muut kalat kuin ankeriaat, joten järvessä oli vain kuusi kalalajia: hauki, matikka, ahven, kiiski, särki ja ankerias. Vielä Tausjärveäkin paremmaksi arvelee Jääskeläinen Hiitolanjärveä muikkujärvenä, sillä järvi on suuri: 4 km pitkä, 1 km leveä, kylliksi syvä ja muikulle sopivia rantoja on paljon.

    Näiden vesien kaloja kyläläiset pyydystivät varsinkin kutuaikoina talo kuin talo, mutta oli rautatieläisiä ja kesäasukkaita, jotka pitivät kalastusta jossain määrin vireessä koko kesän omaa ruokapöytäänsä varten. Varsinainen jokamiehen kalastuskausi oli kevätkalastus särjen, hauen ja lahnan kutuaikana. Silloin jokainen ranta-asukas kaivoi esiin pyydyksensä, kunnosteli ne, ja naapurinsa innoittamana yritti olla enemmän tai vähemmän mukana pyyntitouhussa. Rysät ja merrat kudottiin ja vannehdittiin jo talvella puhdetöinä, ja rantojen avauduttua jäistä ne pantiin veteen. Kutukalaa tuli runsaasti, ja sitä syötiin tuoreeltaan eri tavoin keitettynä ja paistettuna tai sitä suolattiin pyttyihin ja tiinuihin suolakalaksi tahi kälvitettiin hieman suolattuna kuivassa kevätahavassa.

    Paitsi Laatokan rannoille hakeutui kutuaikoina kalan ostajia myös Hiitolankylään Hiitolan salopuolen kylistä ja Ilmeeltä asti. Ostajat tulivat tuttuun taloon jo illalla yöksi, ja seuraavana aamuna he täyttivät nokolaissäkkinsä kutukalalla ja ajoivat tyytyväisinä kotiinsa. Lahnan kutu tapahtui touko-kesäkuun päivinä, kun kataja rupesi savuamaan. Lahnan säilöminen tapahtui samoin kuin särenkin, suolaamalla ja kuivaamalla. Jotkut kalastivat syksykesällä pimeiden öiden aikana myös verkoilla. Katiskoiden tultua käyttöön niitä ruvetiin pitämään vedessä vähin pitkin kesää. Moisuunlahtelaisilla ja tausjärveläisillä oli myös pieniä nuottia, joilla nuottakuntien talot pyydystivät omiksi tarpeikseen kalaa. Muutamat harrastivat urheilukalastuksen luontoisesti myös tuulastusta. Kutu- ja kausikalastuksen innokkaimpia harrastajia olivat Pantsarlahdella ja Hiitolanjärven rannoilla vanhempi Heikki Lankinen, Toivo Paukkunen, Aleks Turkki, Paavo Mykrä ja Heikki Pörsti.


    Sivun alkuun

    Venäjältä käsin Karjalan vesiin 1893 saapunut rapurutto hävitti Hiitolan vesistäkin ravut aivan sukupuuttoon, mutta 1910-luvulla Pantsarlahdella kesälomiaan viettänyt kamreeri Matti Ijäs istutti Hiitolanjärveen uuden rapukannan. Se lisääntyi aluksi voimakkaasti, mutta 1920-luvun rapurutto hävitti senkin. Talonpoikaispöytiin eivät ravut löytäneet tietään juuri koskaan niden mitättömän vähäisen lihan vuoksi, vaan ne joutivat, kuten kansa sanoi, jäämään herrojen pöytään, joilla oli aikaa kyniä niiden saksia ja hännän tyveä.

    Paitsi muikun istutusta oli Hiitolanjärveen ja sen yhteydessä olevaan Alasjärveen suunnitteilla myös siian istutus, sillä erityisesti juuri Hiitolanjärvi oli tarpeeksi syvä ja ravinnerikas siian menestymiselle. Järven vanha tuntija Juhana Lankinen on maininnut sen olevan Ruuskanniemen Pienkallion kohdalta 30 syltä syvän. Siitä huolimatta, että Hiitolanjärvi, Alasjärvi ja Tausjärvi nykymielessä olivat vain tavallisen järvikalan pyyntipaikkoja, joskin ehtymättömiä, ne olivat kaikessa tapauksessa Hiitolankylän kalamiehille sellaisia veden viljan ruohoisia rantoja, heidän kotiseutunsa kauniita maisemia, joille he ovat palanneet muistoissaan yhä uudestaan ja uudestaan joka kevät vesien auettua ja joista he ovat uniakin nähneet. Niille rannoille ei ole vertaa muualla. Hiitolankylän muistoihin liittyy luonnonkauneuden ohella sen vanha historia ja elinvoimainen asutus, karjalaiskylän leppoisa ja viihtyisä ilmapiiri, jolle on vaikea löytää vertaa muualta.


    Sivun alkuun

    Hiitolankylän kansanomaisesta elämästä puhuttaessa vievät asumista koskevat vanhimmat muistitiedot karjalaisiin suurperheisiin. Niinpä Tausjärven rannalla sijaitsi Suur-Ahokkaan talo, jossa tietojen mukaan jo 1850-luvulla oli 40 henkeä perhettä. Asuntona oli kaksi savupirttiä, joiden välillä oli porstua. Tilukset olivat sikäli suuret, että ne sallivat pitää talossa noin 10 hevosta ja muutamia kymmeniä lehmiä sekä tusinoittain lampaita. Vaikka tilukset olivatkin suuret, ei maa ollut omaa, vaan Asilan hovin. Sinne oli maksettava verot sekä suoritettava taksvärkkipäivät. Suur-Ahokkaasta oli taksvärkissä ympäri vuoden joka päivä kaksi miestä ja kaksi hevosta. Tämän lisäksi hovin vouti suoritti talossa tarkastuksen kerran vuodessa, minkä nojalla hoviherra sitten määräsi lisäveroa sitä mukaa kun talo vaurastui. Tällainen menettely johti myös tulojen pimittämiseen sikäli, että kaikkea viljaa ei puitu aitan salvoihin, vaan sitä oli, varsinkin hyvinä vuosina, kekoina ja närtteinä syrjäisillä kaskimailla.

    Viime vuosisadalla oli vauraanakin pidetyn talon karjanhoito vielä perin alkeellista: Lehmien talviruokana olivat oljet ja ruumenet sekä leppä- ja koivuvihkot, joita naiset tekivät juhannuksen tienoilla ennen heinäaikaa. Kun hevosia oli paljon sekä lisäksi varsoja, vasikoita ja lampaita, joille heinät oli varattava, eivät lehmät juuri saaneet talvisin heiniä, ja vaikka niitä vastapoikineille lehmille olisi vähän annettukin, niiden ravintoarvo oli vähäinen, koska ne olivat luonnonniityiltä ja rannoilta koottua luonnonheinää, joten lehmät eivät talvella juuri lypsäneet. Ummessa olevien lehmien pääasiallisimpana rehuna olivat ruisoljet. Jotta lehmät olisivat niitä syöneet halukkaammin, niitä höystettiin siten, että porstuan oven pieleen ulkopuolelle tuotiin iltaisin olkikupo, kusikupo, jonka päälle talon väki laski yön aikana vetensä. Aamulla se jaettiin lehmille. Ilmeellä tavattiin kusikupo vielä 1900-luvulla läävän oven ulkopuolella.

    Lehmien poikiminen yritettiin järjestää aina kevääksi, ruohoon, ja kantavat lehmät olivat näin ollen ummessa koko talven. Heikon ja yksipuolisen ravinnon vuoksi lehmät olivat usein niin huonossa kunnossa, että ne oli autettava ylös makuulta, ja kun ne keväällä päästettiin ulos, oli aluksi oltava paimenina aikuisia ihmisiä, jotka auttelivat niitä notkojen upottavissa paikoissa. Paimenpojat kävivät paimenessa lähes parinkymmenen ikäisiksi saakka ainoana vaatekappaleenaan rohtiminen, piiskoinen tai palttinainen, polvien alapuolelle ulottuva paita, jalassa paulaniekat tuohivirsut ja selässä tuohikontti. Kontissa paimenella oli eväät ja puukko tuohituppeen pistettynä, mikäli tuppi ei heilunut vyöllä.

    Jokaisessa talossa pyrittiin pitämään sika, suurissa taloissa niitä oli useita. Rodultaan ne olivat korkeajalkaisia ja harjasselkäisiä maatiassikoja, joiden hyötykasvu oli hidas ja heikko. Kesät talvet ne kulkivat ulkosalla ja söivät hakamailta sekä tieltä hevosenkakkarat sekä samoin ihmisten ulosteet rakennusten seinustoilta, väliköistä ja takalistoilta, missä väki kävi tarpeillaan, sillä käymälöitä ei viime vuosisadalla vielä ollut. Kesäisin saattoi kylän siat tavata laumana jostain rehevästä notkosta tai rämeiköstä aivan kuin villisiat. Ja jos susi ilmestyi paikalle, sen ilmaisi kova huuto ja röhkiminen; ja siat puolustautuivat siten, että isot siat asettuivat piiriin kärsät ja torahampaat uhkaavasti piiristä ulos päin ja porsaat kiljuivat piirin keskellä. Kun siat vuoden tai kahden vanhoina teurastettiin, nyhdettiin niiden selästä ennen korventamista jäykät selkäharjakset suutareille pikirihman sukkaimiksi sekä myytäviksi ryysyläisille, jotka möivät niitä harjatehtaisiin.


    Sivun alkuun

    Vuodet 1866-67 olivat suuria katovuosia niin Hiitolassa kuin koko maassa. Vuoden 1866 heinäkuussa oli niin kova halla, että vesirapakot jäätyivät miehen kannattaviksi. Satoa tuli sinä vuonna vain nauriista, kaiken muun vei halla. Ja koska pelto- ja kaskiviljelmät olivat pelkästään viljana, oli kato aivan täydellinen, sillä heinää ja muita hallaa kestäviä rehukasveja ei viljelty, joten karjan tuottoon ei voinut nojautua enempää kuin normaalivuosinakaan, jolloin talvikuukausien maidon ja voin tuotto oli olematon. Jo ensimmäisenä nälkätalvena 1866/67 sekotettiin leipään ruumenta ja pettua (pehkeitä), mutta se kului kuitenkin suuremmitta vaikeuksitta niissä taloissa, missä oli vanhaa viljaa.

    Sen sijaan talvi 1867/68 tuntui jo läpipääsemättömältä, sillä kato oli yhtä perusteellinen kuin edellisenäkin vuonna. Toukokuussa oli niin ankara lumipyry, että peltojen aidanselätkin olivat lumen sisässä, ja pahimmissa paikoissa oli neljän metrin lumikinoksia. Silloin kuoli ihmisiä nälkään, ja huonon ravinnon vuoksi raivosi lisäksi lavantauti. Suur-Ahokkaankin yhdestä ainoasta, yhdentoista lapsen sisarusparvesta kuoli sinä talvena viisi lasta. Suurimpaan nälkään teurastettiin eläimiä ja yritettiin kalastaa, mutta kalaakaan ei silloin tullut. Vaikka Suomi kuului silloin Venäjään, eikä Venäjän vilja-alueilla ollut mitään katoa, ei sieltä tullut minkäänlaista apua Karjalan nälänhätään. Kerjäläisiä kierteli laumoittain, ja monet heistä sortuivat pakkasiin ja lumituiskuihin. Käkisalmessa oli lainajyvästö, mutta se ehtyi pian, eikä siitä liiennyt apua naapuripitäjiin.


    Sivun alkuun

    Isojako, mikä tapahtui Hiitolassa 1870-luvulla, oli käänteentekevä Hiitolan yhtä hyvin kuin koko Keski- ja Etelä-Karjalan maanomistusoloille. Valtio lunasti lahjoitusmaita ja lampuotitiloja, mitkä sitten jaettiin talonpojille itsenäisiksi tiloiksi lunastusmaksua vastaan. Maksuaika oli 39 vuotta. Lunastusmaksua pidettiin syystä epäoikeudenmukaisena, sillä talonpojat joutuivat näin lunastamaan entiset omat tilansa, joilla suvut olivat asuneet jo satoja vuosia ennen lahjoitusmaakautta. Vielä tämän vuosisadan alussa hiitolalaiset ja ilmeeläiset maksoivat valtionveron yhteydessä tätä lunastusmaksua. Mutta isojakoon ja maiden lunastukseen päättyi sekä lahjoitusmaakausi että päivätöissä käynti. Isoa jakoa täydensi Suomen itsenäistymisen jälkeen säädetty torpparilaki.


    Sivun alkuun

    Vaikka Hiitolankylä ajanoloon jäi ikäänkuin Hännilän ja siihen kuuluvan asemantienoon varjoon, se vanhastaan muodostaa pitäjän sydämen sikäli, että Hiitolan hahmottuessa entisestä Kurkijoen suurpogostan alueesta itsenäiseksi pitäjäksi se antoi nimen koko pitäjälle. Nimet Hiitola ja Kaukola liittyvät karjalaiseen muinaisuskoon ja merkitsevät eräällä tavalla tuonpuoleisten, manalaisten olentojen asuinpaikkaa, Hiitola Hiiden ja Kaukola Kaukon eli Koukon (kuoleman) asuinsijaa. Hiitolassahan ovat vieläkin Hiiden (Hiien) mäet. Vanhassa Juhana Cajanuksen sepittämässä suomalaisen virsikirjan virressäkin laulettiin:

    Etkös ole hmis parca aiwan arca, Coscas itket ylen öitä, Coscas suret suuttumata, puuttumata Coucon mustan Murha-töitä.


    Sivun alkuun

    Nämä jääkauden jälkeisten jylhien metsien maisemat, Hiitola ja Kaukola lienevät saaneet pelottavantuntuiset myyttiset nimensä ja aikoina, jolloin karjalaiset vielä elelivät aluperäisillä asuinsijoillaan etelämpänä, Laatokan eteläpuolella, Olhavanjoen ja Ilmajärven tienoilla. Muinaiskarjalaisen uskon mukaan Manala, Pohjola, sijaitsi pohjoisessa ilmansuunnassa, ja koska Laatokan luoteiset ja pohjoiset rannikkoseudut olivat silloisille karajlaisille pahamaineisessa pohjoisessa ilmansuunnassa, on näiden pitäjännimien, Hiitolan ja Kaukolan, synty ymmärrettävä juuri tässä valossa.

    Itse kylän nimi, Hiitolankylä, samoin kuin sen alueella oleva Hiitolanjärvi, Kirkonkylässä olevat Hiidenmäet sekä vihdoin koko pitäjännimi, Hiitola, pohjautuvat vanhaan myyttiseen hiisi-sanaan. Sitä paitsi on hiisi-sanaan liittyvä paikannimistö Hiitolassa yleinen koko sillä alueella, mikä on ollut asuttua jo esikristillisellä kaudella. Sen sijaan pitäjän länsi- ja luoteisosissa ei tällaisia paikannimiä esiinny. Paitsi jo mainittuja Hiitoalnjärveä ja Hiidenmäkiä (Hiijemeät) olivat eri kylissä lisäksi seuraavat hiisi-sanaan liittyvät paikannimet: Hiitolankylässä Hiijekalliot, Hiilamp, Hiielammimäk, Hiielammimoa, Hiielammisuo, Hiieahomoa, Hiielammikorp ja Hiieoja; Veijalassa Hiijemäk, Hiijeharju ja Hiijehauvvat; Pohjiissa Hiijevuor, Hiijemäk, jossa hiiden kerrotaan asuneen; Tenholassa Hiijemäk; Kilpolassa Hiijemäk ja Hiijekallio; Pukinniemen pysäkin ja Mykräjoen rautatieylikäytävän lähettyvillä Hiijevoara eli Hiisvoara, Hiijeluola ja Hiijekirnu; Päijälässä Hiijehoarat; Marjakoskella Hiijehoaroi mäk sekä Kylälahdella Hiioja. Tämän vuosisadan hiitolalainen ja erityisesti hiitolankyläläinen muistaa kuitenkin kylänsä ja pitäjänsä lempeänä, vaikka kohta asemalta kylään lähdettäessä oli vastassa pelottava paikannimi Pahalampi. Lähdemme kuitenkin juuri tätä tietä seuraamaan Eino Huittista, kun hän vie lukijan kylän läpi asemalta Hiitolankylän Leppäkorpeen, lapsuutensa lepikkoihin. Matkaa kertyy noin 7 km.


    Sivun alkuun

    Kun asemalta lähdettiin radan vartta Hiitolankylään päin ja päästiin kallionleikkauksen läpi, oltiin heti Pahalammen rannalla ja räätäli Karjalaisen asunnolla. Lampi, mutapohjainen ja matala, jäi, samoin kuin räätälin talokin, oikealle kädelle. Pahalampi, pohjattomana ja liejuisena, oli aikoinaan nimensä veroinen, mutta kun se valtion avuin ja laskuyhtiön toimesta kuivatettiin, lausui maanviljelysneuvos V. A. Broherus kerrankin, että Pahalammmen nimi pitäisi muuttaa Hyvälammeksi, kun sen rantamat ja niitä ympäröivät suot sekä itse lammenkin laitaosat oli saveten saatettu mitä tuottavimpaan viljelykseen. Ainoastaan lammen keskiosaan jäi lietteikköa kasvamaan vesijättöheinää, mikä kesäisin aina myytiin huutokaupalla heinämaaksi sitä haluaville. Saaduilla varoilla pidettiin kuivatuskanava avoimena ja vetävänä (Pahanlammen laskuyhtiö). Pahalammen yläniskalla olivat Viktor Talvisen talo, minkä omisti viimeksi Juho Roiha, entinen Jakosen talo, jonka viimeksi omisti Juho Hohtari sekä Kattilakorven tila, jonka omistaja oli Antti Lankinen. Pahalammilta vähän matkaa eteen päin oli Palomäen ylikäytävä, minkä luona oli Seppä-ukon paja. Siinä hän takoi kyläläisten takomiset ja kengitti heidän hevosensa, joita aina oli parruun kiinnitettyinä vuoroaan odottamassa. Ukot odottelivat pajavuoroaan ssepän suuressa tuvassa syöden siellä eväitään ja poltellen kessujaan. Ennenvanhaan tuotiin eväitä, lihaa ja leipää, myös sepälle, joskus hän kävi itse niitä perimässä. Tästä johtuvat vanhat sanonnat: "Selvä ko sepä eväs" tai "Seppä syöp selvä leipä, selvemmä sepä emäntä".


    Sivun alkuun

    Radan vasemmalla puolella oli Kusti Roivaisen mökki lähellä Hiitolanjärven rantaa. Kustin emäntä, Miina, oli hieroja. Roivaisen vastapäätä radan oikealla puolella oli Paavo pentikäisen (Piri Poavo) tupa, missä viimeksi asui pakkamestari Vilho Paavilainen. Ylempänä kalliolla oli Jussi Ristolaisen (Palomeä Jussi) talo. Marjakoskelle vievän tien varressa, ns. Moisuun kylässä, oli tien vasemmalla puolella Kalle Niemisen talo, jossa oli useita tyttäriä. Oikealla puolella, Marjakosken tien ja Hiitolankylän tien risteyksessä oli Onikin talo, ja siitä Hiitolankylään päin tien vasemmalla puolella Aleks Juvosen ja oikealla Simo Kuntsin talo. Alempana peltojen keskellä asui Simo Rouhiainen. Siitä edelleen oikealla oli vähän ylempänä Matti Mannisen talo. Kylän keskellä oli Paavo Mykrän talo. Radan vasemmalla puolella oli ns. Rakinlahden huvila hyvin kauniilla paikalla, mistä oli ihanteellinen näköala Hiitolanjärvelle. Huvilassa asui kaikille vanhemman polven hiitolalaisille tuttu rovasti Järnefeltin vanha äiti pitkät ajat. Hänen hoitajansa, sairaanhoitaja neiti Laitinen, opetti kylän nuorisolle esperantoa. Huvilan ohi päästyä oli edessä Sunikan eli Kitsin ylikäytävä. Siinä oli aivan radan varressa ratavahti Putkosen pieni, punainen tupa. Pienessä tuvassa asui kuitenkin suuri perhe, sillä Putkosella oli monta poikaa ja tytärtä. Radanvartijan tehtävänä oli valvoa radan kuntoa sekä teettää tarvittavia korjaustöitä, ja niin hänen johtamansa "topparoikka" heilutti tahdissa kuokkian aina siellä, missä korjaus oli tarpeen. Sunikan talo, Kitsi, oli vähän ylempänä, mutta vielä sitäkin kauempana, Alasjärvelle viettävällä rinteellä, oli Taavetti Sunikan punainen talo. Metsikössä, Sunikan ja Mannisen välillä, oli Käk-Kaisan mökki. Ylikäytävän vasemmalla puolella oli Matti Pajarin talo ja järvenrantapellot Hiitolanjärven rannalla. Radan toisella puolella oli Alasjärvi.


    Sivun alkuun

    Leppäkorpeen mennessä oli tällä ylikäytävällä poikettava radalta ja lähdettävä maanteitse Hiitolankylään päin, jolloin kohta oltiin Nivaojan sillalla, mistä avautuivat vehmaan kauniit järvimaisemat sekä vsemmalle Hiitolanjärvelle päin että oikealle Alasjärven suuntaan. Nivaojaa pitkin Hiitolanjärvi laski Alasjärveen. Sillan korvalla oli aina pyykin huuhtojia huuhtomassa vaatteita kirkkaassa, virtaavassa järvivedessä, mikä ei jäätynyt talvellakaan. Siinä sijaitsi Hiitolankylän "tietotoimisto", sillä kun huuhtojia oli aina eri puolilta kylää, puhuttiin siinä tuoreimmat uutiset. Sillalta seuraavana oli Matti Lötjösen talo, missä aiakaisemmin olivat asuneet Nestor Salmisen ja Hendrikssonin perheet. Talon viereisessä harjussa oli suuri sorakuoppa, mistä oli alettu ottaa soraa jo Karjalan radan rakentamiseen ja otettiin yhä edelleen. Radan oikealla puolella, Alasjärven niemekkeessä, oli vanhojen puiden katveessa rovasti heinosen huvila, nikä myöhemmin oli Keski-Karjalan Osuusliikkeen henkilökunnan kesämajana. Ruustinna Heinonen muutti yksin jäätyään läheiseen pienempään punaiseen taloon, minkä Juho pörsti (Jussi Miko Juss) sittemmin osti.

    Tästä alkoivat kylän solaset, mikä merkitsi sitä, että tien kummallakin puolella oli tiheä (summa) aidasaita. Talvisaikaan tuisku täytti solaset aidanselkiä myöten lumella, joten talvitie kulki karjalaiseen tapaan aina peltoja pitkin. Solasten kahden puolen asuivat veljekset Heikki ja Taneli Joronen. Taneli oli puuseppä, joka teki vempeleitä, länkiä, aastioita ja rekiä. Tuvan orret olivat aina lastatut kuivumassa olevilla tarvepuilla, ja seinänvierustoille kiinnitetyissä painimissa oli aina vempeleitä ja reen jalaksia painumassa. Niistä valmistui aikanaan sekä kevyen ajon että  raskaan rahdin rekiä, vempeleitä ja länkiä sekä tuvan orsilla olevista laudoista astioita. Markkinoiden lähestyessä oli Tanelin tuvassa tavallista kiireempää, kun kaikki oli pantava kiiltävään myyntikuntoon. Taneli oli kova kahvin juoja: työnsä lomassakin hän tiristi liedellä olevasta pannusta silloin tällöin kupin kahvia virkistyksekseen. Hän oli myös ahkera onkija: hänellä oli vene Hiitolanjärvellä, Alasjärvellä sekä Tollolammella, ja hänet nähtiin varhaisina kesäaamuina milloin minkin mainitun veden ruohikkorannassa nostelemassa kaloja veneeseen. Taneli oli myös leikinlaskija: Eräs naapuri, jolla oli peukalo keskellä kämmentä, toi hänelle ostamnsa uuden kirveenterän pyytäen tekemään siihen varren. Silloin Taneli neuvoi: "Vie se kirves ja pujota silmästeä kasvavoa koivuu, ne  siihe kasvoa vars ihtesteä, senko sahhoat liijat pois!" Toinen veli, Heikki Joronen, oli kyläsuutari, viisas ja hauska mies, kuten suutarit olivat ennenvanhaan. Hänen hyväntahtoisuuttaan kuvaa se, että hän oli hyvin lapsirakas, ja hänen pieni hevosensa oli aina lihava kuin säkki.


    Sivun alkuun

    Jorosten kohdalta lähtivät kahdet solaset, toiset suoraan ja toiset rantaa pitkin. Suoraa tietä kuljettaessa oli vähän matkan päässä Mikko Pöllösen talo. Mikko oli myös puuseppä, joka teki mm. ruumisarkkuja. Seuraava  talo oli Yrjö Jorosen (Meska Yrjö). Tie kulki aivan hänen ikkunansa alitse, ja kun joku kulki tietä pitkin, oli lapsia aina katselemassa ulos pienistä ikkunaruuduista. Yrjö oli omenapuiden kasvattaja. Niiden punaomenaiset oksat rroikkuivat piha-aidan yli tielle asti. Heikki Jorosen tavoin ei Yrjökään liikaa hätyytellyt hevostaan: Kun hänen Riemu-niminen hevosensa oli tunetusti laiska, muovautui kylässä sananparsi laiskanpuoleisesta ihmisestäkin: "Se o tult ukoksie ko Meska Yrjö hevone!"

    Meskan riihen luota tie kääntyi vasempaan, ja näin tultiin Matti Riikosen (Harju Matti) pihaan. Matilla oli myös useita tyttöjä sekä poikia. Kaksi pojista, Jussi ja Topias, soittivat hanuria ja pitivät huolen kylän nurkkatanssien musiikista. Tanssin kestäessä pantiin aito karjalaiseen tapaan hattu kiertämään ympäri tupaa, ja siihen sai jokainen panna kolikkonsa soittajan palkaksi. Joka kerran ei kuitenkaan rahaa koottu. Riikosen pihasta tie jatkui uudelle koululle, missä siihen yhtyi myös edellä mainittu rantatie. Jos kuljettiin rantatietä, tultiin Taneli Jorosen pihasta Pekka Kuokkasen pihaan. Kuokkasilla asui läkseimenä Niilo Leveinen, joka suoneniskijänä toimitti eräänlaista kylälääkärin virkaa. Suoneniskentä ja kuppaaminen olivat koettuja parannuskeinoja. Kuokkasen jälkeen oli seuraavana Simo Riikosen talo (Lahtola) ja vähän alempana rannassa Benjam Kuuselan talo ja puoti. Tämä puoti oli tyypillinen vanhan hyvän ajan kyläkauppa, missä sokerit, kahvit, ryynit, jauhot, selti- ja tervatynnyrit, amerikanläskit, voit, nahat, remelit, rahkeet ja muut hevosvaljaat, kihvelit, rautakanget, suolasäkit, rinkelinyörit, kirassitynnyrit ja huopatossut oliva tkaikki sulassa sovusssa samassa huoneessa lattialla, tiskillä, hyllyillä ja laesta riippumassa. Myöhemmin Benjam Kuusela siirsi kauppansa keskelle kylää ja myi entisen paikan Pärttyli Pirhoselle. Simo Riikosen poika, Jussi, Lahtolassa oli kyläparturi. Sunnuntaiaamuisin hän saatoi keritä kymmenien miesten niskavillat suuren tuvan lattialle miesten istuessa vuorollaan tuvan pöytäjakulla hantuukki kaulassa. Lahtolasta seuraava oli Juho Riikosen (Ylätalo Jussi) ja sitä seuraava Juho Paukkusen (juho Jussi) talo.


    Sivun alkuun

    Paukkusesta kylään päin asui Piipunmäellä Juho Ristolainen, jota sanottiin Piipun Jussiksi. Toisella mäellä, Sunikanmäellä, asuivat Matti Sunikka, Topias Sunikka (Ukko-Topias) ja toinenkin Topias Sunikka (Olli Topias), jota nimitettiin myös Lih-Topiaaksi, kun hän harjoitti teuraskarjan ostoa ja myyntiä. Sunikanmäeltä järvelle päin oli Yrjö Skytän talo, ja läheisessä Sikoniemessä asui Matti Skyttä. Sikoniemestä vähän ylös päin mäellä asui pienessä mökissä Matti Korte. Samalla suunnalla oli Skytän sepän talo (Kekki). Kun tältä pohjukalta palattiin takaisin uuden koulun luo ja lähdettiin jatkamaan matkaa Leppäkorpeen päin, oli Ernesti Kekin talosta parin sadan metrin päässä kylän vanha koulutalo, jonka kunta oli ostanut Matti Ristolaiselta 1914. Koulun ensimmäisenä opettajana oli Arvo Turkki (Pitkä-Turkki). Kun pitäjässä oli useita merkittäviä "turkkeja", oli opettaja Arvo Turkki Pitkä-Turkki metsänhoidonneuvoja Jussi Turkki oli Metsä-Turkki, kunnansihteeri Juho Turkki oli Kunnan Turkki ja vihdoin ulosottomies Aleksanteri Turkki oli Ryöstö-Turkki (Ilmeellä oli vastaavasti mm. Variksia: maantien laidassa asuva Juho Varis oli Maantie-Varis, peltojen keskellä asuva Juho Varis oli Pelto-Varis ja Kärniemessä asunut salopalstan mies oli Metsä-Varis). Arvo Turkki oli opettajana Hiitolankylässä vuodet 1914-24. Venäjän vallankumouksen tapahduttua 1917 opettaja Turkki oli pitänyt koulussa aamuhartauden jälkeen oppilailleen pienen puheen ja samalla osoittanut seinällä olevaa keisarin kuvaa sanoen, ettei Suomi ole enää tuon miehen käskyvallassa, joten kuva kannetaan nyt ulos. Erään silloisen oppilaan kertoman mukaan oli kaksi poikaa tarttunut heti kuvaan ja kantanut sen eteiseen, missä he panivat sen seinää vasten kumolleen siten, että kuvapuoli jäi näkyviin, mutta opettaja käski kääntämään kuvan seinään päin. Siitä se vietiin sitten koulun varastoon.


    Sivun alkuun

    Kolulta matkaa jatkettaessa Maarlammin ja Tarhalammin suuntiin tultiin noin puolen kilometrin päässä koululta ns. pirunkirkon luo. Se oli luonnon muovaama mahtava kallioluola, jonka keskellä oli ikäänkuin pöytänä laakea paasi, ympärillä kivipenkit sekä erillisiä kivijakkaroita. Luolassa väitettiin kerran kummittelevan, sillä sieltä oli tietystä kulmasta katsoen nähty valoakin. Eino Huittinenkin kertoo nähneensä kerran koulupoikana sieltä valoa vain yhdestä ainoasta piirusta; jos meni askeleenkaan syrjään, sitä ei enää näkynyt. Naiset ja muut arat ihmiset kulkivat pimeällä aina peläten ja kiireesti paikan ohi. Kerran kuitenkin kummituksen arvoitus ratkesi, kun joku oli mennyt luolaan selvän päivän aikana; siellä oli käynnissä pontikan keitto. Vähän matkaa pirunkirkolta Leppäkorpeen päin ohitettiin mainitut Maarlampi ja Tarhalampi. Leppäkorven tuntumassa virtaa Leppäkorven oja, mikä saa alkunsa Syvälammesta, kulkee Koilammen ja Koisuon läpi ja laskee Alasjärveen. Keskellä Leppäkorpea oli Matti Ristolaisen, kuulun hevosmiehen ja parissikan, talo sekä vähän matkan päässä siitä Tuomas Huittisen talo, Hiitolan laulun kirjoittajan, Eino Huittisen lapsuuden koti. Eino Huittisesta mainittakoon tässä myös, että hän on kirjoittanut tv-näytelmän Öitsit, runoteoksen Karjalan Kannel sekä lukuisia pakinoita Karjala-lehteen. Hänen harrastuksiinsa kuuluu myös soittimien, erityisesti viulujen teko. Leppäkorpi kuului Hiitolankylän uusimpiin "asutusalueisiin", sillä vanhat ihmiset ovat kertoneet muistavansa Leppäkorven Pienen sekä Suuren Saunamäen vielä niin synkkänä salona, etteivät vanhat ukot uskaltaneet mennä sinne yksin, kun olivat usein sattuneet siellä vastatusten karhun kanssa. Paitsi mainittuja taloja oli Leppäkorvessa myös muiden kyläläistensalopalstoja, niittyjä ja peltoja, kuten Topias Sunikan (Olli Topias), Juho Ristolaisen (Piipu Juss), Heikki Pörstin (Jussi Miko Heikk), Jaakko Kemppisen, (Kuoksoja Joako), Juho Kokon, Topias Ahokkaan ja Toivo Talvelan. Lähettyvillä, Koivulammen takana, oli Juho Hohtarin talo Neitmäki. Raivattalan lammin lähellä, aivan kuin Raivattalaan kuuluvana, oli Antti Pörstin Koivumäki-niminen tila, mikä kuului Hiitolankylän No: 11 huutoon.


    Sivun alkuun

    Tausjärveläiset puhuvat usein Tausjärvestä omana kylänään, mutta järven itäistä päätä ja rantaa lukuun ottamatta koko Tausjärven tienoo kuului Hiitolankylään. Kirkonkylän kautta Tausjärvelle oli asemalta matkaa noin 11 km, mutta Hiitolanjärven ja Alasjärven välisen kannaksen kautta ainoastaan 7 km. Hiitolankylän kansakoululle oli Tausjärven lapsilla matkaa noin 2 km. Itse Tausjärvi oli keskeisin seudun maisemakuvassa. Se oli noin 2 km pitkä ja 600 m leveä järvi, jossa oli kaksi syvää lahtea, Vesterisen lahti ja Pienojan lahti. Niemiä oli Simonniemi, Vesterisenniemi, Paksuniemi, Lypsykallionniemi, Nurminiemi ja Pyykkikallionniemi, joka oikeastaan oli pieni kalliosaari. Järven ympäristössä vaihtelivat korkeat vuoret, hyväkasvuiset metsät ja rehevät pellot. Paikkakunnalla oli myös kolme lampea: Hiienlampi, Kattailampi ja Syvälampi. Tausjärven kyläryhmän muodosti kymmenen keskikokoista taloa. Kirkolta päin tultaessa oli ensimmäisenä Pekka Lasosen talo, toisena Kalle Kaljusen talo ja hieman kauempana järven niemekkeessä Abel Vesterisen talo. Samoin oli lähellä rantaa Yrjö Revon talo. Matti ja Juho Ahokkaan sekä Pekka Jorosen (Meska Pekko) talot olivat aivan lähekkäin siten, että Ahokkaiden talo oli aivan tien vieressä ja Jorosen talo siitä järvelle päin. Kyläryhmän keskellä oli Kaarlo Ruuskan talo ja siitä edelleen seuraavana Toivo Talvelan talo, oopperalaulaja Martti Talvelan, tämän hetken kuuluisan bassolaulajan koti; Jaakko Laihon talo oli tien varressa korkealla kummulla, ja tien päässä oli viimeisenä Jaakko Kemppisen talo. Näistä lienee tiluksiltaan ollut suurin Jaakko Kemppisen talo, jolla oli maata noin 100 ha ja sitä lähinnä oli Kaarlo Ruuskan tila, jonka pinta-ala oli noin 86 ha, siitä viljeltyä 18 ha. Tausjärveläisillä oli niittypalstoja aikaisemmin jo mainitulla Riutan niittyalueella Ilmeenjoen varressa sekä Heinojan ja Koivusuon niittyalueilla. Tausjärveltä on edellisten lisäksi mainittava vielä seuraavat talot: Jussi Kokko, Väinö Salonen, Tuomas Ahokas, Olli Ahokas, Robert Björn, Matti ja Viljo Kiuru, Pekka Kiuru (räätäli, Viinase Pekko), Juho Parkkali, August Ojalehto, Topias Jakonen ja Juho Paukkunen (Mati Juss). Hiitolankylän Alasjärven taloja olivat Matti Manninen, Pekka Jyrkiäinen, Juho Huittinen, Matti Pöysti (seppä), Taneli Kähkönen, Heikki Roiha, Anni Inkinen, Heikki Häkli (lautamies, Huka Heikki), Paavo Pirhonen, Toivo Ristolainen, Matti Kähkönen, Väinö Tontti, Tuomas Roiha, Pekka Roiha, Simo Pörsti (Kokkoahon Simo, ks. Salokilpola), Toivo Roiha, Väinö Vartio, Hartikainen ja Jaakko Kaljunen.


    Sivun alkuun

    Erityisesti Hiitolankylän Tausjärvestä puheen ollen on mainittava paikkakunnan ensimmäisten joukossa talous- ja kunnallismies Jaakko Kemppinen. Hän oli syntynyt Kemppisten perintötilalla Haukkavaaran Kuoksojalla 1880 ja kuoli Lappeenrannassa 1953. Kun Jaakko Kemppinen muutti Tausjärvelle, jäi sukutila hänen veljensä, lautamies Juho Kemppisen hallintaan. Tausjärvellä sitkeän ja rohkean puuhamiehen maineeseen kohonnut Jaakko Kemppinen sai arvoisensa tehtävän: hän raivasi 100 hehtaarin tilastaan noin kolmanneksen (30 ha) korpea ja suota viljelykseen, mikä tuotti erinomaisesti, sillä maaperä oli hyvää. Hän lisäsi tiluksiaan myös ostojen kautta, joten Tausjärven Kosenmäelle syntyi yksi tuottavimmista ja parhaimmista talonpoikaistiloista koko pitäjässä. Talon isäntä oli pitäjällä tunnettu Kosemäen Jaakko tai Koseojan Jaakko-nimisenä.

    Mutta Jaakko Kemppisen puuhakkuus riitti muuallekin: hän oli osuustoimintamies, kunnallismies sekä paikkakuntansa maatalouden, karjatalouden ja tieasioiden ajaja. Osuuskauppaliikkeen alkuaikoina hän oli Hiitolan Osuusliikkeen tukipylväitä, ja hänen sitkeytensä ilmeni erityisesti osuuskauppaliikkeen suuntariitojen aikoina 1916-17. Kunnanvaltuustossa hän oli yhtäjaksoisesti lähes 20 vuotta. Hänen puolueensa oli maalaisliitto, minkä kansanedustajaehdokkaanakin hän oli. Kun hän puuhasi puolueasioissaan, maidonmyyntiosuuskunnan asioissa, tieasioissa, osuuskaupan asioissa jne., hän kulki talosta taloon selvittämässä niitä ja sai mielipiteet suopeiksi asioilleen. Kun muuan naapuri sanoi häntä tästä syystä ihmemieheksi, hän vastasi: "A mie olenkii ihmemies, tulkoa voa peräss!" Jaakko Kemppistä arvosteltiinkin joskus sikäli, että tämä esimerkiksi kokouksissa teki usein ratkaisunsa hätiköiden kuuntelematta ensin muiden mielipiteitä, mitkä olisivat ehkä aiheuttaneet kannan muutoksen, mutta hän ei juuri muuttanut kantaansa. Hän joutui joskus sanomaan kokouksessa näinkin, että vaikka olen väärässä, älkää yrittäkö muuttaa mieltäni. Toisaalta hän saattoi osoittaa vaikeissakin asioissa mitä suurinta rauhallisuutta, jopa huumorintajua. Heikki Lankinen sanoo Jaakko kemppisestä juuri tätä ominaisuutta tarkoittaen, että vasta vastoinkäymisissä mies tunnetaan, ja hän kertoo tapauksen tulipalosta, joka tuhosi Jaakko Kemppisen talon päärakennuksen 1930-luvulla: Jaakko oli tullut kauniina elokuun päivänä Hännilään mylllyyn, mutta yhtäkkiä sinne tulla lennätti myös hänen poikansa Eino ilmoittaen, että koti paloi. Tähän isä Jaakko sanoi rauhallisesti: "Eiks se ruppiikkoa meill onnistamoa!" Ja siinä samassa hän jätti myllyaasiat pojan hoitoon, meni itse osuuskaupan johtajan puheille pyytämään käyttöönsä kuorma-autoa, johon lastattiin heti uuden kodin rakennustarvikkeet liedestä alkaen, "koska hevospelillä ei nyt selvitty", ja lopuksi hän käveli säästöpankkiin järjestämään rakentamiseen tarvittavat raha-asiat. Uusi päärakennus valmistui vielä samana syksynä. Kun sota syttyi 1939 ja Hiitolan asema-aluetta pommitettin, Jaakko Kemppinen virkahti: "on tullut hankituksi puimakonetta ja kaikkea muuta, olisi ollut hankittava tykki!"

    Sotien jälkeen Jaakko Kemppisen perhe ei enää hankkinut maatilaa, vaan pojat, Eino ja Matti, antautuivat poliisialalle, ja Jaakko itse nähtiin silloin tällöin harmaantuneena evakkona kävelemässä hopeapäisine kävelykeppeineen Lappeenrannan keskustan puistossa, mutta kaupunkioloihin hän ei päässyt kotiutumaan. Hän valitteli, että jos hän avaa puiston penkillä suunsa, niin penkki alkaa tyhjentyä muista istujista.


    Sivun alkuun

    Rehevällä ja luonnonkauniilla ranta-alueella Moisuunlahdelta Äikäänniemeen sijaitsivat Pörstinmäen talot (Simo ja Heikki Pörsti), Rantalan tila (Juho ja Aurora Lavonen), Ruuskan tila, Vuohenlahden tila (Juho Lankinen), Simo Hannukaisen tila, Pantsarlahden tila (Heikki ja Riitta Lankinen), Matti Heikkisen tila sekä Äikäänniemen tila (Aleks Turkki). Näistä tiloista Heikki Pörstin tila, Levostan Rantalan tila ja Turkin Äikäänniemen tila olivat sivutiloineen viljelyksiltään keskinkertaista suurempia (viljelty ala 25-35 ha). Nykyisen mittapuun mukaan Äikäänniemen ja Pantsarlahden kauniit ranta-alueet olisivat nyt kalliita ja haluttuja asuntoalueita nopeasti laajenevan Hiitolan keskustan läheisyydessä. Hiitolanjärven ranta-alueelta on vielä lisäksi mainittava ns. Paukkulanmäen kaunis kyläryhmä, missä olivat Toivo Paukkusen, Pekka Paukkusen perillisten ja veljekset Lankisen maatilat.

    Äikäänniemen isäntä Aleks Turkki (1893-1961) oli aikanaan tunnettu yritteliäisyydestään ja monipuuhaisuudestaan. Nuorempana hän harjoitti teuraskarja- ja lihakauppaa, kokeili savikkomaillaan tiilitehtailuakin ja laajensi tiluksiaan ostamalla lisämaita. Hän osallistui innokkaasti mm. maamiesseuratoimintaan, mutta varovana miehenä hän suhtautui aina epäillen kaikkiin suuriin uudistuksiin. Sittemmin hänet nimitettiin kunnan sekä seurakunnan ulosottomieheksi, missä tehtävässä hän ehti toimia noin viisitoista vuotta. Siinä hän kehittyi hyväksi pitäjän tuntijaksi, joten hän oli käyttökelpoinen ja haluttu mies myös pitäjän verolautakunnassa. Siirtolaiseksi jouduttuaan Aleks Turkki osti vapaalla kaupalla eräiden muiden hiitolaisten kanssa Nakkilan Kivialhosta Anolan kartanon sivutilan, minkä he sitten jakoivat ja sivat hyvät, elinkelpoiset tilat jokainen. Aleks Turkin tilaa viljelee nyt hänen poikansa Arvi Turkki.


    Sivun alkuun

    Hiitolankylän rehevästä kansanomaisesta elämästä puhuttaesssa on lopuksi vielä mainittava kylän voimakas uskonnollinen elämä. Sen pohjana oli harras, kansanomainen kirkkokristillisyys, mutta sille antoivat myös väriä lahkolaissaarnaajat, joita aina liikkui paikkakunnalla unissasaarnaaja Helena Konttisesta helluntailaisiin ja lestadiolaisiin saakka. Eräänlaisina uskonnollisen elämän vetäjinä toimivat muutamat kylän omat miehet, hartaat uskovaiset, kuten Benjam Kuusela, Jussi ja Olli Hälvä, Eino Pennanen ja Juho Huittinen. Näistä Pennanen suuntautuikin jo nuorena kokonaan kirkolliselle uralle lähtien Helsinkiin lähetyskouluun. Nyt hän toimii rovastin arvoisena lähetyssaarnaajana. Kekseisin hahmo kylän uskonnollisessa elämässä lienee kuitenkin ollut Juho Huittinen. Hänen talossaan Alasjärven rannalla pidettiin lukemattomat seurat ja hartaushetket, niin että järven ylikin kuului heleätä hengellisten laulujen sekä jyhkeätä virren veisuuta. Juho Huittinen oli itse pitkät ajat pitäjän Nuorten Kristillisen Yhdistyksen puheenjohtajana, missä tehtävässään hän vähitellen veti työhön mukaan laajalti koko pitäjän nuorisoa, ja pääasiassa juuri hänen ansiotaan oli pitäjän Nuorten Kristillisen Yhdistyksen oman toimtalon saaminen Hännilään, mistä toiminta sitten säteili ympäri pitäjän. Vielä nytkin (1972) hiitolalaiset muistelevat Juho Huittisen uhrautuvaa työtä, minkä hän teki Hiitolassa nuorison hyväksi. Nuorena Juho Huittinen oli ollut isänsä kanssa paljon ansiotöissä Inkerissä, Venäjän puolella, etenkin kyntämässä syksyisin ja talvisin maaslitsan ajossa, joten on todennäköistä, että hän oli näillä matkoillaan joutunut kosketuksiin myös Venäjällä, Inkerissä ja Etelä-Karjalassa esiintyneiden uskonnollisten herätysliikkeiden kanssa.


    Sivun alkuun

    Juuri näihin aikoihin levisi Suomen puolelle Venäjältä käsin Inkerin ja Etelä-Karjalan läpi myös sellainen lahkolaisuus, mikä ankaran puritaanisena Uuden Testamentin sanan mukaisesti piti hyväksyttävänä sitä, että miehet oman vanhurskautensa ja taivasten valtakunnan tähden antoivat kastruoida (kuohita) itsensä, jotta kaikenlainen sukupuolinen himoitseminen ja himosta aiheutuva synti vältettäisiin, eikä näin ollen seurakunnassa enää olisi miestä tai naista, vaan kaikki olisivat yhtä Kristuksessa Jeesuksessa. Kastruoitu mies ei ollut enää mies eikä nainen, vaan hän oli yhtä uskovien kanssa, tuskan ja kivun kärsinyt. Venäläisessä kirjallisuudessakin kiinnitettiin tähän uskonlahkoon huomiota, se oli ns. skoptsien lahko. On muuten pantava merkille, että kastruoidut eunukit olivat pyhimpiä temppelipalvelijoita jo esikristillisellä ajalla Kreikassa ja lähi-idässä. Tämän uskonlahkon kannattajia oli sekä Hiitolankylässä että pitäjän muissakin kylissä. Helluntailaiset toimittivat uudelleenkastamista Hiitolanjärven ja Alasjärven rannoilla upottamalla kastettavat kokonaan vedenpinnan alle. Tämä oli synnistä puhdistamisen seremonia, johon Lutherkin viittaa kastetta koskevassa sakramentissaan, kun hän sanoo, että meissä oleva vanha ihminen on jokapäiväisen katumuksen ja parannuksen kautta upotettava ja syntien ja pahojen himojen kanssa kuoletettava, niin että joka päivä voisi nousta (ikäänkuin kasteveden pinnan alta) uusi ihminen, joka elää vanhurskaudessa ja puhtaudessa iankaikkisesti Jumalan edessä. Muinaiset egyptiläiset näkivät kirkkaassa auringon nousussakin puhdistavan kasteen vaikutuksen, sillä maan tomun läpi kuljettuaan auringonjumala sukeltautui joka aamu uutena, puhtaana, ylösnousseena valtamerestä, ja hänessä koko luomakunta puhdistui ja uudistui. Auringonjumalan sukeltaminen Manalan pimeyden ja valtameren läpi oli siis jokapäiväinen kaste.


    Päivitetty 8.1.2002