Haapalahti

Haapalahden kylän maisemat olivat ihanteelliset: vedet välkkyivät kaikkialla, maasto oli vaihtelevaa rantaniittyineen, peltoineen, kallioineen, lehtoineen ja sekametsineen. Kun Uitonsalmesta mentiin yli, olivat kohta rannassa tien kahtapuolen mylly- ja sahalaitokset, ja vähän ylempänä kauniin luonnon keskellä oli seudun huvipaikka, tanssilava, tien oikealla puolella. Lava oli suosittu paikka kesäisin muutenkin kuin tanssipaikkana: sinne kokoonnuttiin kauniin luonnon ja maiseman keskelle istuskelemaan ja tarinoimaan, siellä pidettiin myös erilaisten seurojen kesäiset tilaisuudet sekä kilpailut soutukilpailuista alkaen.

Kylässä olivat seuraavat talot: Uitonsalmen sillan luona Sallisen talo sekä mylly ja saha sekä siitä edelleen Tounaaseen päin Matti Tenhonen, Kaarlo Vihavainen, Matti Vihavainen, veljekset Matti, Heikki ja Juho Varjus, Antti Varjus (Risto Antti), Pekka Veikkolainen, Juho Tattarin talot, Juho Tattarin perilliset Emil ja Juho Tattari, Yrjö Laitinen, Juho Laitinen, Juho Pirhonen, Juho Kokko, Lauri Tattari, Eino Kolkka, Toivo, Martti ja Tauno Tutti, Matti Tanninen ja Juho Lankinen, joista huomattavimmat lienevät olleet Varjus (Risto Antti), Vihavainen, Tanninen, Tattarien talo ja Tutti (Tutin veljekset).

Tattarin Antti mainitaan erityisesti metsästäjänä ja kalastajana sekä huumorin viljelijänä. Veljekset Varjuksen talosta oli Matti Varjus (Risto Matti) koko 1930-luvun vuosikymmenen aktiivisesti kylänsä edustajana kunnallisissa asioissa puhumattakaan siitä, että hän kuului käytettyihin voimiin kyläyhteisön piirissä. Sodan jälkeen hän kuului Hiisi-Säätiön valtuuskuntaan kuolemaansa asti.

Monet talot olivat olleet jo vanhastaan karjalaisten suurperheiden asuttamia. Varjuksen talossa oli vielä miespolvi sitten, tällä vuosisadalla, yhtaikaa seitsemän työkuntoista aikamiestä, näiden vaimot ja lapset ynnä lisäksi vanhoja ukkoja, mummoja ja tätejä. Joskus saattoi joku talon nuorista miehistä olla teillä tietymättömillä erilaisilla retkillään pitkät ajat, useita päiviä; joskus taas saattoi joku joutilas kulkija tulla taloon keskellä kiireisen ajan työpäivää, mutta heti syntyi korttipeli. Taloa hallitsi sen suurimmillaan ollessa Antti-niminen vanha isäntä, Antti-setä. Hän oli vaativa ja tarkka talonpitäjä, mutta hän ymmärsi myös nuoriamiehiä, kuten edellisestä käy ilmi.

Vaikka talo oli suuri ja varakas, oltiin raha-asioissa erityisen tarkkoja. Pienikin rahamäärä oli tärkeämpi kuin miehen työpäivä tai -viikko, sillä miestentyöpäiviä kyllä kertyi suuressa perheessä, mutta raha oli ennen tiukalla. Tätä piirrettä silloisessa elämässä kuvaa mainiosti mm. seuraava Varjuksen talossa sattunut tapaus: Hevonen oli pudottanut laitumella ollessaan metsään kenkänsä. Nuukana miehenä pani vanha Antti-isäntä tällöin nuoren Antin, joka oli jo aikamiespoika, etsimään pudonnutta hevosenkenkää, ja tämä sai etsiä sitä pari viikkoa. Näin ei siis varakkaan suurperheen elämässä aina ollut väliä, mitä joku teki. Talon elämänrytmi ei kärsinyt, vaikka yksi mies etsi kaksi viikkoa hevosenkenkää tai oli jossain muualla. Isäntä-Antti piti aina aamuisin eräänlaisen käskynjaon talon väelle, mitä kukin tekee ja mitkä vuotuisen työnkierron tehtävät milloinkin aloitettiin.

Vaikka pienestäkin rahasummasta pidettiin tarkka luku, oli talossa silti suuriakin varoja, tai ehkä niitä oli juuri sen vuoksi. Kun Varjuksen talossa ruvettiin harkitsemaan metsän myyntiä ja sitä varten lukemaan metsää, kesti metsänlukua koko kesän. Kun setä-Antin kuoltua metsää sitten vihdoin myytiin ja kauppahinta luettiin käteisenä pöytään, oli seteleitä kasa jokaisen veljeksen edessä. Käkisalmesta haettiin viinaa ja sitä maistellen katseltiin pöydällä olevia setelipinkkoja koko yö ja nautittiin viinan ohella setelien katselemisesta. Mutta seuraavana päivänä lähti kaksi veljestä viemään rahoja kotipitäjän pankkiin. Erinomaisesta naapurisuhteesta on tällä kohdalla mainittava, että taloustirehtööri Simo Savolainen, joka oli kutsuttu vieraaksi veljesten setelijuhlaan, kysyi hieman huolissaan parin päivän perästä pankinjohtajalta, toivatko veljekset rahansa pankkiin.

Haapalahden emäkylän alue oli verrattain pieni, mutta kylän taloilla oli laajoja salopalstoja ja hyviä metsiä Ilmeelle vievän tien varressa Hepomäessä ja Ikalassa, lähellä Karjalan työlaitosta Hömmön salossa Virmutjoen ja Kokkolanjoen välillä sekä Parikkalan ja Kurkijoen rajamailla pitäjän luoteiskulmassa Kuoksjärven kylän takana. Puukuorman haku Haapalahteen näiltä kaukaisilta salopalstoilta kesti kaksi päivää.

Kylän vieressä oleva Laatokan Haapalahti, josta kyläkin on saanut nimensä, oli, kuten muutkin Laatokan rantavedet, hyvin kalainen. Koko kylä kalasti, jos ei muuta niin omiksi tarpeikseen. Mutta kalaa myös myytiin. Talvikalastustakin harrastettiin verrattain voimaperäisesti. Tätä varten kylässä oli eri talojen yhteinen nuottakunta, jossa oli 12 miestä ja 4 hevosta. Hyvien saaliiden jälkeen nuottakunta piti kovat peijaiset, jotka saattoivat joskus muodostua liiankin rempseiksi: kerran tällaisella juhlimismatkalla koko seurue putosi jäihin ja yksi miehistä hukkui. Itku pitkästä ilosta!

Haapalahden kylän sekä koko Kilpolan saariryhmän rannat ja kummut ovat hyvin vanhaa asutusaluetta. Hyvien kalavesien ja riistamaiden ansiosta näillä tienoilla on jo kivikaudella ollut varsin vankka asutus, kuten edellä on ollut puhe. Että tämä asutus on jo tuolloin ollut karjalaista, siihen viittaavat mm. kylän vanhat, karjalaiseen muinaisuskoon viittaavat paikannimet Pyhäsaari ja Kalmistokumpu osoittaen esikristillisiä palvonta- ja hautapaikkoja.

Noin tuhannen vuoden takaiseen aikaan, siihen, mikä viittaa Hiitolan seudun ensimmäisiin kosketuksiin kristinuskon kanssa, liittyy paikannimi Ristiniemi, jossa perimätiedon mukaan olisi joskus ollut kreikkalaiskatolinen kyläkirkko, tšasouna. Tarinan mukaan kirkko olisi tuhoutunut jonkin kahakan yhteydessä, mutta kirkon kellosarjan kylän väki olisi upottanut viereiseen Särkisalmeen, missä niiden kerrotaan myöhemmin silloin tällöin tarttuneen kalanpyydyksiin, mutta painavina eivät ole nousseet ylös, vaan pyydykset ovat revenneet. Toisen tarinan mukaan aarteita on kylässä kätketty myös maahan ja aarrevalkeitakin on nähty, mutta niitä on nykyään ollut mahdoton saada esille, sillä eräästäkin aarteesta tunnettiin vielä 1930-luvulla taianomainen hoku:" Älä antaikse, rahani, ennenkuin oma käsi koppasee!".

Päivitetty 16.9.2001.