Deprecated: Optional parameter $puh declared before required parameter $markkinointi is implicitly treated as a required parameter in /home/hiitolaf/public_html/funktiot/kayttaja.php on line 130
Hiitolan Pitäjäsivut

    Historia

    Valitse sivu vasemmalta valikosta.


    Hiitolan historiaan kiinteästi kuuluvia asioita tai tapahtumia, jotka eivät kuulu viereisen sivun valikon otsakkeiden alle:


    Hiitolan hautausmaa ja muistomerkit

    Hiitolan sankarihautausmaa on sijainnut siviilihautausmaan yhteydessä. Sankarihaudat ovat kuitenkin vuosikymmenien saatossa jääneet uusien asukkaiden hautojen alle. Myös yksittäisten sankarivainajien hautamuistomerkit on hävitetty. Sankarivainajien vanha 6.12.1920 pystetty muistomerkki on kuitenkin edelleen pystyssä. Vuonna 2020 tuli siten kuluneeksi 100 vuotta muistomerkin pystyttämisestä. Vanhaan muistomerkkiin on ikuistettu kuitenkin vain vapaussodan sankarivainajien nimet. Viime vuosien kuluessa Hiitolan Pitäjäseurassa ja Hiitola-Säätiössä heräsi ajatus uuden sankarivainajien muistomerkin pystyttämisestä em. vanhan sankarivainajien muistomerkin 100-vuotismuistovuonna 2020. Samalla oli tarkoitus pitää Hiitolan pitäjäjuhla esivanhempiemme kotiseudulla Hiitolassa. Korona-pandemia kuitenkin esti matkustamisen Venäjälle ja samalla pitäjäjuhlan pitämisen.

    Uusi muistomerkki saatiin kuitenkin pystytettyä. Muistomerkin muodostavat viisi (5) ruskeagraniittista kivilaattaa, joihin on kaiverrettu 304 sankarivainajan nimet. Hiitolan sankarihautausmaahan haudattujen sankarivainajien nimien lisäksi laattoihin on kaiverrettu kentälle jääneiden sankarivainajien nimet sekä muiden paikkakuntien sankaihautausmaihin haudattujen Hiitolassa syntyneiden ja Hiitolassa sotien aikana kirjoilla olleiden, muilta paikkakunnilta Hiitolaan muuttaneiden sankarivainajien nimet. Nimien joukossa on myös yhden sotatoimialueella kaatuneen lotan nimi.

    Uudelle muistomerkille ei ollut vanhan muistomerkin tai entisen sankarihautausmaan tuntumassa riittävästi tilaa, minkä vuoksi muistomerkki pystytettiin entisen Hiitolan kirkon kellotapulin perustuksille v. 1993 pystytetyn kirkon ja hautausmaan muistomerkin taakse.

    Ohessa on muutamia valokuvia uudesta muistomerkistä ja sen ympäristöstä. Kuvien jäljessä on luettelo sankarivainajista.


    Karjalan Työlaitoksen perustaminen ja toiminta

    Kirjoittanut: Kari Kaijo, Hiitola-Säätiön entinen puheenjohtaja (- 18.4.2015)

    Hiitola-Säätiö sai vastaanottaa joulukuussa 2010 postilähetyksen Anu Niemi-Pynttäriltä Tuusulasta.  Lähetys sisälsi pahvilaatikoita, 48,3 kg, joita hän oli löytänyt ostamansa rintamamiestalon ullakolta. Laatikoista löytyi Karjalan Työlaitoksen arkistoa, osa valitettavasti jo hiirten syömänä. Milja Peltomaa ja Airi Helin suorittivat alustavan, varsin mittavan arkistomateriaalin siivousurakan.

    Koska Työlaitos on osalle karjalaisia historialtaan vieras, tässä artikkelisarjassa on mahdollisuus tutustua työlaitoksen syntyyn, työlaitoksen toimintaan ja aina välissä myös henkilölehtien karuun kertomaan sen ajan ihmiskohtaloista. Työlaitoksen perustamista voisi kuvata jonkinlaiseksi aikansa SoTe-uudistukseksi.

    Karjalan Työlaitoksen perustamisen hallinnollinen valmistelu

    Viipurin Läänin köyhäinhoidon tarkastaja J. Hagelberg kutsui kokoukseen 56 kuntaa kuntain valtuustoille 27.2.1926 osoitetuilla kirjelmillä, joissa oli maininta ohjelmasta: 1. Hagelbergin selostus työlaitoskysymyksestä omassa maassa ja Ruotsissa sekä sellaisen laitoksen tarpeellisuus läänissämme. 2. Päätetään yhteisen työlaitoksen perustamisesta Viipurin Lääniin. 3. Mikäli edellinen päätös on myönteinen, valitaan täysillä valtuuksilla varustettu toimikunta hankkimaan tarkoitukseen sopiva maatila ja ryhtymään toimenpiteisiin työlaitoksen rakentamiseksi ja perustamiseksi. Koolle kutsuttu kokous pidettiin Viipurissa, Raatihuoneen salissa 10.5.1926. Kokouksessa toimi puheenjohtajana maanviljelysneuvos Erkki Pullinen.

    Valtakirjojen tarkastuksessa todettiin mm. Kurkijoen edustajat: E.F. Hurme, A. Taskinen, H. Tirri, A. Marttila ja H. Malmivaara, Hiitolasta ei löytynyt mitään maininta.  Kaikkiaan kokoukseen oli kutsuttu 56 kuntaa, joista edustajia oli valinnut 52 kuntaa. Pöytäkirjassa on maininta kunnista, jotka eivät olleet valinneet edustajia kokoukseen, maininta kunnista, joiden edustajat on valtuutettu vain seuraamaan kokousta tai pelkästään neuvottelemaan. Osa kunnista ehdollisti osallistumisensa vähimmäismäärään mukaan lähteviä kuntia jne. Politikointi ei kaiketi ole muuttunut vajaassa sadassa vuodessa, jos päätöksentekoa vertaa tämän ajan uudistuspyrkimysten käsittelyyn.

    Tarkastaja Hagelberg selosti työlaitoskysymystä omassa maassamme ja Ruotsissa sekä sellaisen laitoksen tarpeellisuudesta läänillemme. Hän kertoi ensimmäisen työlaitoksen perustetun Turkuun jo vuonna 1739. Päätöksen teon helpottamiseksi arvon tarkastaja huomautti, että v. 1923 voimaan astuneen köyhäinhoitolain mukaan työlaitoksen perustaminen on pakollista ja kunnat voidaan velvoittaa perustamaan sellainen laitos. Em. lain mukaan työlaitokseen voidaan panna; 1, jokainen työkykyinen mies, joka itse tahi jonka vaimo tai lapset ovat saaneet köyhäinapua, 2.työkykyinen nainen samoin perustein, psl. miehelleen annettu apu, 3. köyhäinhoidon varassa oleva vähemmänkin työkykyinen mies tai nainen, joka ilkeytensä tai uppiniskaisuutensa takia ei sovellu rauhallisille vanhuksille tarkoitettuun kunnalliskotiin 4. avioliiton ulkopuolella syntyneiden lapsien makaajat, jotka eivät ole suorittaneet sitä elatusapua, minkä kunta 1922 annetun lain mukaan on antanut raskaaksi tulleelle naiselle 2 tahi 4 kuukauden ajan. Jos tuomioistuin on määrännyt makaajalle elatusmaksun, siitä ei toistaiseksi voi tuomita työlaitokseen.

    Tarkastaja totesi, että työlaitokset semmoisenaan eivät ole itsekannattavia laitoksia. Välillinen hyöty on kuitenkin huomattava, koska työlaitokseen sijoitetuista osa on ruvennut itse pitämään huolta perheestään. Lisäksi työlaitokseen joutumisen pelko on ”terveellisesti vaikuttanut” perheidensä huollon laiminlyöjiin. Viimeisenä porkkanana tarkastaja totesi Valtion ottavan osaa puolella työlaitoksen perustamiskustannuksista, kunhan laitoksen paikka ja sen suunnittelu on tullut hyväksytyksi.

    Alustuksen jälkeen päätettiin työlaitoksen perustamisesta. ”Vilkkaan keskustelun tuloksena” oli, että kuntain yhteinen työlaitos katsottiin aivan välttämättömäksi. Koska tiedossa ei ollut tarkoitukseen sopivaa maatilaa eikä työlaitoksen perustamisesta kustannusarvioita, päätettiin valita 12-miehinen toimikunta valmistelemaan asiaa uudelle edustajakokoukselle. Toimikuntaan valittiin mm. H. Malmivaara Kurkijoelta. Lopuksi kokouksen puheenjohtaja F.P. Oinonen päätti kokouksen, totesi pöytäkirjan jäljennöksen toimitettavaan kuntiin 14 päivän kuluessa sekä antoi ”valitusosotuksen”.

    Alkulämmittelyn jälkeen alettiin päästä itse asiaan. Toisessa kokouksessa, joka pidettiin 26.12.1926 Imatralla Valtiohotellissa, Kurkijokea edustivat H. Malmivaara, A. Taskinen, J. Mylén, K. K. Tyrni ja I. A. Anttonen. Löytyipä Hiitolankin edustus: S. Savolainen, J. Paksujalka, H. Lankinen ja K. Salakari, joka tosin ei saapunut paikalle eikä varamiestä ollut. Todettiin ensiksi tarkasti, että valituista 177 edustajasta oli läsnä 173 edustajaa, mutta sitten suurin piirtein, että ”runsaasti yli ¾ valituista edustajista” oli läsnä, Kokousedustajille oli etukäteen postitettu toimikunnan esitys Työlaitoksen paikasta ja ensimmäisestä kustannusarviosta. Puheenjohtajana toiminut maanviljelysneuvos Erkki Pulliainen selosti tarkemmin toimikunnan toimintaa. Selostuksen johdosta ”syntyi vilkas keskustelu”, jonka kuluessa mm. Hiitolan ja viiden muun kunnan edustajat ilmoittivat, ettei heillä ole täysiä valtuuksia päättää sitovasti hankkeeseen yhtymisestä . Tämän jälkeen useat muutkin kunnat halusivat neuvotella ennen lopullista päätöstä. Kokous keskeytettiin 15 minuutiksi. Kokousta jatkettaessa toimitettiin koemerkintä hankkeeseen liittyvien kuntien lukumäärän selville saamiseksi. 36 kuntaa oli lähdössä mukaan, joukossa myös Kurkijoki. Näin nämä kunnat päättivät perustaa Karjalan Työlaitoksen. Samalla hyväksyttiin toimikunnan esitys 50 asukille rakennettavasta ainoastaan miehille tarkoitetusta laitoksesta varustettuna tarpeellisilla maatalousrakennuksilla. Toimikunnan laatima sääntöehdotus hyväksyttiin vähäisin muutoksin.

    Hallinnolliset säännöt olivat sangen edistykselliset. Niissä oli määrätty edustajiston, johtokunnan ja työlaitoksen vastuut ja myös oikeudet. Löytyipä selkeä pykälä myös mahdollisen osakaskunnan eroamisen seuraamuksista.

    Ensimmäinen edustajisto valittiin 3-vuotiskaudeksi. Kurkijoelta valituksi tuli A. Kiiski, varalle A. Marttila. Takaporttina niille kunnille, jotka tämän jälkeen työlaitoshankkeeseen liittyvät, ovat oikeutettuja valitsemaan edustajansa laitoksen edustajistoon.  Talous laitettiin kerralla kuntoon päättämällä myöntää edustajistolle valtuus ottaa 1.200.000 mk:n lyhytaikainen laina kuntien yhteisellä vastuulla.

    Toimikunta oli ehtinyt myös tutkia laitoksen sijaintipaikkoja. Toimikunnan mukaan ”sopivampana paikkana on herra Johan Sirénin omistama Metsola-niminen maatila Hiitolan pitäjässä”. Edustajain kokous antoi saman tien täydet valtuudet tilan ostoon nyt valitulle edustajistolle.

    Edustajisto kokoontui ensimmäisen kerran jo 17.1.1927 Viipurissa maanviljelysseuran toimistossa.  Ensimmäiseksi päätettiin johtokunnan jäsenten palkkioista, jotka noudattivat piirimielisairaalan johtokunnan jäsenille maksettavia palkkioita ja matkakorvauksia.

    Seuraavaksi olikin edustajiston puheenjohtajan, varapuheenjohtajan ja johtokunnan jäsenten ”ehdolle saattaminen”.  Asia ratkaistiin siten, että valittiin 6-miehinen valiokunta tehtävään, kokous keskeytettiin ja valiokunta kokoontui asettamaan ehdokkaita. Valiokunta teki saman tien esityksen, jonka kokous hyväksyi samaa vauhtia: edustajiston puheenjohtaja maanviljelysneuvos Erkki Pulliainen ja varapuheenjohtajaksi maanv. Antti Harakka. Johtokuntaan valittiin kansanedustaja Elias Tukia, pankinjoht. Eero Hyvärinen, kunnallislautakunnan esimies Juho Koiranen, valtuuston puheenjohtaja Tahvo Velling sekä ”köyhäinhoitol. puheenjohtaja” T.A. Suvikas, lisäksi 3 varajäsentä. Asiassa ei viivytelty eikä ylimääräisiä neuvonpitoja pidetty.

    Samalla annettiin johtokunnalle valtuudet maatilan ostoon, jälkeenpäin liittyvien kuntien hyväksymiseen, 600.000 mk:n lainan otosta sekä piirustusten ja rakennussuunnitelmien valmistamiseen, joilta tosin edellytetään edustajiston hyväksyntää

    Kun vielä johtokuntaa kehotettiin laatimaan suunnitelma raha-asioiden järjestelyistä sekä ehdotusta kunnilta kannettavan osuuden suuruudesta., olikin edustajiston ensimmäisen kokouksen asiat käsitelty.

    Ajoittaisesta politikoinnista ja kokoustaktikoinnista huolimatta asiat etenivät ripeästi. Työlaitoksen perustamistoimet, toimielimet ja säännöt saatiin aikaiseksi vajaassa vuodessa, vaikka mukana oli n 50 kuntaa. On oletettavaa, että Työlaitoksen tarpeellisuus ilmeni kunnissa vaikeuksina periä takaisin ”köyhäinapua”. Saattoipa kunnalliskodiltakin löytyä joku ”uppiniskainen tai ilkeä”, nykytermein kaiketi mielialahäiriöinen.

    Seuraavassa jaksossa selviää, että rakennuskustannuksilla oli taipumus kasvaa 1900-luvun alkupuolella niin kuin tänä päivänäkin. Maakauppojen lopputulos oli myös yllätyksellinen.

     Metsolan tilan hankinta

    Tilojen myyntitarjouksia saatiin lähempää tarkasteluun 29 kappaletta, tarjouksen jättäjinä mm. Tuomas Haikonen, Antti Pösö, Antti Sipponen ja J Sirén Hiitolasta sekä Tuomas Veikkolainen Kurkijoelta. Tarkemmin tutkittaessa ”hyljättiin niistä 13”. Lopuilla 16 tilalla koko työvaliokunta kävi paikan päällä. Tilakäyntien perusteella työvaliokunta otti lähempään tarkasteluun 3 tilaa asettaen ne paremmuusjärjestykseen: maanv. Johan Sirénin tila Hiitolassa, ensimmäiselle sijalle, liikemies E Karin tila toiselle ja osa Pilppulan hovin tilaa Heinjoella kolmannelle sijalle.

    Laurolan Kartanon omistaja majuri Anton Grigorkoffin tiluksiin kuului aikanaan tämäkin metsä. Ajat kuitenkin muuttuivat ja puulle tuli vuosisadan vaihteessa kysyntää. Metsä joutui sittemmin saksalaisen puutavarayhtiön omistukseen ja metsän hakkaamista jatkettiin. Tätä iloa ei kuitenkaan yhtiölle kauan kestänyt. Suomi kuului Venäjään ja saksalaisten oli lähdettävä. Metsä siirtyi liikemies J Sirénin ja hänen veljensä omistukseen. Vaikka metsä oli hakattu 1920-luvulla lähes tyhjäksi, hakkautti Sirén vielä pienet puutkin puhumattakaan Jäävaaran notkojen vaahteroista ja lehmuksista. Liikemies on liikemies. Metsälaurolan palstan eli sittemmin Metsolan tilan pinta-ala oli 839,84 ha, josta peltoa n. 17 ha, tästä puolet laitumena.

    Tilan hintapyyntö oli alun perin 850.000 mk. Asiaa hoitanut väliaikainen toimikunta hieroi kauppaa aktiivisesti tingaten hinnan 535.000 mk:aan. Ennen kuin kauppa lopullisesti päätettiin, kävi Työlaitoksen johtokunta tilaa katsomassa, neuvotteli hinnan vielä 525.000 mk:aan. Lisäksi kauppaan sisällytettiin irtaimistoa, siemenkauroja 3.300 mk:lla ja heinänkuivausvälineitä 1.500 mk:lla. Näin ollen tilan lopulliseksi kauppahinnaksi muodostui 520.200 mk. Samassa tilaisuudessa johtokunta osti eri kauppakirjalla maatalouskalustoa 10.200 mk:lla. Johtokunta osoitti kaupankäyntitaitonsa.

    Päärakennuksen rakentaminen

    Viipurilaisen Y. Hagbergin laatimien piirustusten perusteella pyydettiin urakkatarjouksia 50-paikkaiselle laitokselle. Kukaan tarjouksen tehneistä ei alittanut asetettua mk-määräistä kattoa, lukuun ottamatta yhtä, joka oli ”huonossa maineessa”. Samat miehet, jotka olivat vääntäneet Metsälaurolan kaupan kohdalleen, tulivat jälleen avuksi. Ei pudotettukaan urakkahintaa, vaan sisällytettiin muitakin rakennuksia urakkaan, kuten johtajan asunto- ja konttorirakennus, pesutupa- ja saunarakennus sekä talousrakennus henkilökunnalle. Näin Onni Salonius Viipurista otti pääurakan. Hiitolan Sähkö Oy teki sähkötyöt. Työlaitoksen vihkiäiset olivat 29.8.1928. Sosiaaliministeriön arkkitehti hyväksyi muuten Hagbergin piirustukset, mutta pudotti paikkaluvun neljäänkymmeneenneljään.

    Otteita Y. Hagbergin laatimasta rakennussuunnitelmasta ja rakennustapaselosteesta vuodelta 1927

    • Päärakennus, sementtitiilirakenne kaksikerroksinen, osittain kellarikerros
    • Johtajan ja työnjohtajan asunto- ja konttorirakennuspuurakenteinen, yksikerroksinen, lisäksi ullakkohuoneet
    • Vartijain asuntorakennus puurakenteinen, kaksikerroksinen
    • Talousrakennus, lautarakenteinen
    • Kellarirakennus henkilökuntaa varten
    • Navetta-, sikala- ja tallirakennus, sementtitiilirakenteisia, lautarakenteinen rehuparvi
    • Halko- ja maanviljelyskalustovajarakennuksia, lautarakenteisia
    • Aittarakennus, sementtitiilinen

    Kuva Karjalan Työlaitoksen vihkiäisistä 29.8.1928

    Homeongelmiin oli kiinnitetty erityistä huomiota. Jo silloin oli rakennustyöselostuksessa maininta vesieristyksestä: ”kivijalan ja tiilimuurauksen, samoin betoniperustusten ja tiilimuurauksien väliin sivellään kaikkialla eristyskerros gutromista ja luonnollisesta asfaltista, joka keitettynä sivellään pintoihin peittävästi”. Lisäksi löytyi maininta betonirakenteiden kuivumisesta.”Ennen lattiatäytteiden panoa ja maalaustöihin ryhtymistä rakenneosat on täydelleen kuivattava. Kaikki viat, jotka johtuvat kuivatuksen vaillinaisuudesta, on tekijän kustannuksella korjattava”.

    Myös LVI-suunnitelma oli yksityistarkka. Saunan vedenlämmityksestä oli kuvaus, samoin lämpöpattereiden kapasiteetista. Raja-arvot, minkä verran lämpöä täytyy löytyä ulkolämpötilan ollessa -40 ⁰C, olivat sairashuoneissa 20 ⁰C, rukous- ja työhuoneissa, vartijoiden tiloissa ja portaissa 18 ⁰C. Lisäksi ilmanvaihdosta oli määrätty siten, että kuhunkin huoneeseen tuli asettaa ulkoseinään huoneen suuruuden vaatima raittiin ilman sisääntuloventtiili. Lämmitysjärjestelmä toimi kahdella puukattilalla, joko yhdessä tai erikseen. Näin rakennettiin jonkinlainen varajärjestelmäkin.

    Päärakennuksessa oli sisä-wc:t , kaikkiaan 7 kpl ja näin ollen tietenkin painevesi. Vesi johdettiin 3 m³:n ullakolla olevaan säiliöön, josta putkituksia myöten vesi valui eri käyttöpaikoille.  Keittiössä oli 20 leivän kerta-annoksia paistava leivinuuni.

     

    Karjalan Työlaitoksen päärakennus toukokuussa 2011

    Jos verrataan tuon ajan työlaitoksen asiakkaan kotioloja laitokseen tasoon, voi olettaa työlaitoksen edustaneen niin hygienia- kuin asumismukavuustasoltaankin aivan eri aikakautta. Vrt. sisä-wc:t, keskuslämmitys, ilmanvaihto jne. Työlaitoksen puitteet eivät antaneet aihetta valituksiin, kurinpidolliset toimenpiteet myöhemmin kylläkin.

     

    Vartijoiden asuinrakennus huhtikuussa 2015

    Todettakoon, että kaikkia Hagelbergin listassa olleita rakennuksia ei rakennettu samanaikaisesti, vaan rakentaminen ajoittui navetan jälkeen usealle vuodelle työvelvollisten toimiessa rakennustyövoimana.

    Toiminnan aloittaminen ja rahoitus

    Ennen kuin varsinainen toiminta voitiin aloittaa, tehtiin irtaimistohankintoja: sängyt ostettiin Helsingin rautasänkytehtaalta, konttorikalusto Billnäsin tehtaalta, liinavaatteet Rauhan piirimielisairaalasta, pitovaatteet Velj. Vahlgrenin pukutehtaalta, sänkyhuovat Häkli-Lallukalta ja jalkineet Lappeenrannan keskusvankilasta.

    Muuta irtaimistoa oli vuoden aikana hankittu seuraavasti: 1 kuorma-auto, 1 hevonen, 6 lehmää, 3 hiehoa ja 1 sonni, lisäksi maatalouskalustoa, voima- ym. koneita.

    Henkilökunnan muodostivat Juho Anttonen, johtajana, A. Lindgren vartijain esimiehenä, V. Andersson ja F. Kaipia vartijoina, V. Satola autonkuljettajana, Saimi Juhantalo ja hänen jälkeensä loppuvuoden Alma Manninen emännöitsijänä sekä Hulda Karjalainen karjakkona.

    Ensimmäinen työvelvollinen otettiin laitokselle 6.8.1928 Viipurin maalaiskunnasta. Vuoden 1928 aikana otettiin työvelvollisia vastaan 18, näistä 15 maaherran päätöksellä ja 3 köyhäinhoitolautakunnan lähettäminä. Vuoden aikana vapautui 3 työvelvollista, joista 1 suoritti koko velkansa ja 2 suurimman osan velastaan rahassa, Karkauksia tapahtui 1. Vuoden lopussa oli laitoksessa 14 työvelvollista.

    Toiminnan alkuun saattamiseen tarvittiin myös rahoitusta. Taustalla pysyi mielessä Valtion osuus eli puolet tilan kauppahinnasta ja rakennuskustannuksista. Edustajistolle myönnettiin heti kättelyssä valtuudet 1.200.000 mk:n lyhytaikaisen lainan ottoon tilan ostoa ja rakentamista varten. 17.1.1927 edustajisto myönsi johtokunnalle vielä valtuudet 600.000 mk:n  suuruinen lainan johtokunnan harkitsemasta paikasta. Samassa yhteydessä velvoitettiin johtokuntaa laatimaan suunnitelma raha-asioiden järjestelystä sekä ehdotus kunnilta kannettavan osuuden suuruudesta.

    Kuten nykyäänkin, valtion avustusta ei saatu ajoissa, lukuisista anomuksista huolimatta. Momentille varatut rahat oli jo ehditty käyttää muihin tarkoituksiin. Johtokunnan laatima rahoitussuunnitelma käsitti rakennettavia rakennuksia 1.300.000 mk:lla irtaimiston hankintaa 400.00 mk:lla sekä tietenkin maatilan kauppahinnan 525.000 mk.

    Johtokunta esitti rahoitussuunnitelmansa, jossa johtokunnalle annettaisiin valtuudet pitkäaikaisen 500.000 mk:n valtion lainan ottoon, valtuudet1.200.00 mk:n lyhytaikaisen lainan ottoon sekä kantaa liittyneiltä kunnilta 2 mk kunkin kunnan asukasta kohden hoitopaikan perustamismaksuna. Ymmärrettävää, että asiasta virisi ”laaja keskustelu”. Johtokunnan ehdotus kuitenkin hyväksyttiin lisäyksellä, että kunnilta kannettava osuus on maksettava 1.7. mennessä, jonka jälkeen maksamattomille erille lasketaan 8 %:n viivästyskorko.

    Johtokunta otti saamillaan Suomen Maatalous-Osake-Pankin Viipurin konttorista 400.000 mk:n suuruisen ”kassakreditiivilainan” ja rakennustöiden alettua Suomen Pankista vekselilainan kahdella 600.00 mk:n suuruisella vekselillä. Laina saantia lienee auttanut kuntien yhteisvastuullinen takaus. Valtion osuus maksettiin vuoden 1928 alussa; tilan kauppahinnasta 262.500 mk ja rakennusten ja irtaimen hankinnan osalta 1.409.256 mk. Kunnat maksoivat liittymismaksuja 1928 yhteensä 638.704 mk.

    Vuonna 1929 hyväksyttiin jäsenkuntien yläpito-osuudeksi 60 penniä per kunnan asukas. Lisäksi päätettiin kuluvan vuoden aikana liittyviltä kunnilta periä liittymismaksua 4 mk per kunnan asukas ja korkoa 10 % ko. summalle 1.8.1927 alkaen. Päätös säilyi myös vuonna 1930

    Varsinaisesti paljoakaan laitokseen talouteen vaikuttamatta Liittovaltuusto myönsi johtokunnalle valtuudet myydä Hiitolan kunnalle tarpeellinen maa-alue kansakoulun tonttimaaksi sopivaksi katsomallaan hinnalla.

    Vekseliluottoja ja muita lyhtyaikaisia lainoja otettiin aina tarpeen vaatiessa toiminnan laajentuessa.  Vuonna 1936 tehtiin merkillinen päätös.  Tuolloin vieras pääoma oli lähes kokonaan maksettu. Päätöksen mukaan jäsenkuntien kannatusmaksua eli hoitopaikan perustamismaksua voitiin hyvän taloudellisen tilanteen vuoksi pudottaa 7.000 mk:sta 6.500 mk:aan. Tällainen kehitys lienee tänä päivänä melko harvinaista kuntayhtymissä ja kuntainliitoissa.

    Maa- ja metsätalous sekä karjanhoito Karjalan Työlaitoksen toimintamuotoina

    Maatalous lähti liikkeelle sangen vaatimattomista lähtökohdista. Alussa löytyi n. 17 ha peltoa, josta puolet laitumena, lisäksi reilu 800 hehtaaria ”hyvin hakattua” metsänpohjaa. Asiakirjat eivät kerro, kuka organisoi maataloutta. Johdonmukaisuutta kehittämisessä kuitenkin löytyi jo ensimetreiltä.

    Kaikki työ suoritettiin työvelvollisten toimesta. Raivauskoneita ei ollut, joten kirves ja kuokka olivat tuon ajan työkalut. Vuonna 1928 todettiin, että laitoksen välittömässä läheisyydessä on runsaasti viljelyskelpoista metsämaata. Raivausta suoritettiin sitä mukaa, kun työvelvolliset ehtivät rakennus- ym. välttämättömiltä töiltään. Samana vuonna eli 1928 tilattiin Suomen Salaojayhdistykseltä mittaukset ja punnitukset n 70 hehtaarille salaojitussuunnitelman tekoa varten. Seuraavana vuonna kuokittiin uutta peltoa 5 ha, jolta alalta risut poltettiin ja suurin osa puista ajettiin pois. Salaojitusta valmistui 4,5 ha. Kuokkiminen ja salaojien kaivaminen tehtiin urakalla, salaojien putkitus tuntitöinä vartijan valvonnan alaisena.

    Metsästä käytettiin laitoksen tarpeiksi ainoastaan maassa olleita ja uudisraivausalueelta saatuja puita ja kantoja. Jos joku on joskus kotipihallaan koettanut irrottaa kannon, hänellä lienee jonkinlainen käsitys työn haasteellisuudesta. Kovin moni meistä ei ole kuitenkaan enää pilkkonut kantoa polttopuiksi. Ei liene vaikeaa arvata, että vanhainkodin kurikin alkoi tuntua hyvältä näiden kokemusten jälkeen.

    Navetan puolella karjamäärä oli 21, joista 13 lypsävää. Sikoja pidettiin, niin kuin tulevina vuosinakin, ainoastaan laitoksen omaa tarvetta varten, tilapäisesti sisustetussa sikalassa.

    Uutta peltoa raivattiin n. 10 hehtaaria vuodessa ja lähes sama määrä salaojitettiin. Myös uusia teitä jouduttiin rakentamaan. Karjan määrää kasvatettiin rehutilanteen parantuessa. Lisäksi raivattiin laidunta metsästä, johon pelto ei ollut sopivaa. Laidunyhdistyksen laatiman suunnitelman mukaan raivattiin 7 eri laidunaluetta, enimmillään n 28 ha. Yhteisenä tekijänä oli jokaisen laitumen läpi virtaava luonnon puro, jolla ”automatisoitiin” karjan juottaminen kesäaikana.

    Maatalouden osalta viimeisin tarkka selvitys löytyy vuoden 1938 tilinpäätöksestä. Seuraavan vuoden lopulla tehtiin muita päätöksiä, eikä tilanne ehtinyt enää normalisoitua myöhemminkään. Ko. vuonna peltojen kokonaispinta-ala oli 131,96 ha, josta laidunta 20 hehtaaria. Salaojitettua peltoa oli lähes 100 hehtaaria.  Viljelykasveina ruis, vehnä ohra, herne, kaura, peruna lanttu ym. juurekset. Lisäksi on huomioitava 14 hehtaarin suuruinen sokerijuurikasala. Vuoden 1938 hehtaarisato oli tosin nykymittapuun mukaan vaatimaton, keskisatona 12.732 kg/hehtaari. Työllistävänä tekijänä sokerijuurikas oli kuitenkin merkittävä. Nosto tapahtui nimittäin käsin, nostokoneita kun ei ollut.

    Varhaiskeväinen näkymä v. 2015 Karjalan Työlaitoksen päärakennuksen piha-alueelta itään avautuvalle peltoaukealle. Alueen kehitys on selvästi taantunut 1930-luvun voimakkaan rakentamis-, raivaamis- ja kehitystyön jälkeen. Kuvassa näkyvä rakennuskanta on ulkonäöstään huolimatta alkuperäistä uudempaa, omistajan vaihdoksen jälkeen rakennettua.

    Työlaitos tuli karjanhoitoharjoittelutilaksi 1.11.1933, jolloin ensimmäiset kaksi harjoittelijaa saapuivat.  Vuosien mittaan tehty jalostustyö kantoi myös tulosta. 1938 vuoden lopulla tilalla oli 48 lehmää, joista 20 I.S.K:n kantakirjassa. Lisäksi 9 hiehoa, 13 vasikkaa ja 2 sonnia. Karjan tuotteista saatiin rahatuloja tuona vuonna 119.474,35 mk ja laitokseen omaan käyttöön käytettiin karjan tuotteita 55.169,25 mk:n arvosta.

    Hevosia oli kaikkiaan 9 ja ne tekivät yhteensä 2.559 työpäivää. Työtaakkaa kevensi keväällä 1938 ostettu traktori. Ilman sitä hevosmäärää olisi jouduttu lisäämään.

    Alkuvuosien metsänhoito oli käytännössä raivattavien peltojen puhdistamista kannoista ja jätepuusta. Puutavara käytettiin laitoksen keskuslämmityskattilassa.

    Vuonna 1932 valmistui oma saha, jonka jälkeen kaikki sahatavaraksi kelpaavat puut sahattiin omalla sahalla. Jo samana vuonna myytiin 3 vaunulastia koivulautoja ja lankkuja Helylän tehtaalle ja 462,5 m³ koivuhalkoja rautateille. Kuusipuista tehtiin omia tarpeita varten lautoja ja kattopäreitä, joita riitti myös myyntiin. Latvoista ja pienistä puista tehtiin 710 m³ halkoja, jotka myytiin. Mainittakoon, että kaikki tervaskannot otettiin sivun ja myytiin pilkottuina tervanpolttajille. Taloudenpito oli tarkkaa.

    Etelä-Karjalan Metsänhoitolautakunta laati työlaitoksen metsiä varten metsänhoitosuunnitelman 1932, jota työlaitoksen johtokunnan päätöksen mukaan ”on aikomus ryhtyä lähivuosina noudattamaan”.

    Raivausten myötä myös puun myyntitulo kasvoi. 1934 puun myyntitulo oli 63.091,35 mk. Tähän ei olisi päästy ilman jalostusastetta nostavaa omaa sahaa. Puun myyntuloja oli parhaimmillaan yli 120.000 mk/vuosi ilman, että varsinaisessa metsässä tehtiin päätehakkuita. Suunnitelmat olivat jo valmiina tähänkin työhön, vaan laitoksen omistaja vaihtui sekoittaen suunnitelmien toteutuksen.

    Jatkorakentaminen

    Kuten todettu, rakentaminen aloitettiin päärakennuksesta. Tämän lisäksi navettarakennuksen sementtirakenteet annettiin ulkopuolisten urakoitaviksi. Osa päärakennuksen sisustuksesta, esim. kaapistot, teetettiin työvelvollisilla, samoin navettarakennuksen sisäpuoliset puurakenteet. Voi vain ihmetellä, miten työvelvollisten joukosta löytyi ammattimiehiä vaativiin rakennustöihin.

    Viipurin läänin Maanviljelysseuran rakennusmestari Y. A. Haantie laati piirustukset 50-paikkaisen navetan, tallin ja sikalan rakennuksista. Kustannusarvio oli 350.000 mk. Urakkatarjouksia pyydettiin, vaan yhtään ei ilmaantunut. Johtokunta päätti teettää rakennukset laskutöinä ja palkkasi rakennusmestari Väinö Lemmetyn Viipurista töiden teettäjäksi. 50-paikkaiseen navettaan sisältyi lisäksi lantala, keittiö, rehuparvi ja tarvittavat säiliöt. Rakennuksen toinen pää, joka oli suunniteltu sikalaksi, sisustettiin ainoastaan tilapäiseksi sikalaksi ja joutokarjan navetaksi. Tallirakennuksiin tuli paikat 10 hevoselle., autovaja ja kaksi kalustovajaa rakennettiin hirsistä. Samalla havaittiin tarpeelliseksi rakentaa erillinen karjanhoitajien asunto- ja meijerirakennus, jonka alakerrassa oli separointi- ja maitohuone ja yksi kahden huoneen asunto, yläkerrassa karjanhoitajien asunnot käsittäen kolme huonetta, keittiön ja eteisen. Kellarikerroksessa oli lisäksi kellarit ja puusuoja. Sementtitiilisen rakennuksen kustannusarvio oli 190.00 mk, joka myös piti.

    1929 vuoden lopulla rakennettiin vartijain asuntorakennus, enimmäkseen työvelvollisten toimesta. 1930 varustettiin päärakennuksen ikkunat kaltereilla vartioinnin helpottamiseksi. Vaan eihän se tähän loppunut. 1929 oli aloitettu pohjavesitutkimukset uuden kaivon aikaansaamiseksi, koska entinen ei enää riittänyt laitoksen tarpeisiin. Vuonna 1930 rakennettiin kaivo paikkaan, jossa oli havaittu pohjavesiesiintymä n. 25 metrin syvyydessä. Työvelvolliset rakensivat kaivon materiaalikustannusten noustessa 170.000 markkaan. Veden laatu oli erinomainen ja vettä oli riittävästi laitoksen tarpeisiin. Vuonna 1931 tehtiin jälleenrakentamista henkilökunnan sauna- ja pesuhuonerakennuksen osalta. Alkuperäinen rakennus kun sattui palamaan. 1932 rakennettiin kotitarvesirkkeli ja pärehöylä, kaikki työvelvollisten tekemänä, lisäksi 2 heinälatoa suuruudeltaan 3.300 m³. Molemmat varustettiin kuormien nostolaitteilla.

    Alkuperäistä asiakkaiden hoitopaikkalukua oli korotettu 44 paikasta 60 paikkaan. Lisääntyneen kysynnän myötä tämäkään ei enää riittänyt. Vuoden 1936 rakennussuunnitelmaan oli otettu viljavaraston, pajan, autotallin, ym. muita työhuoneita käsittävän rakennuksen rakentaminen. Samalla liittohallitus päätti ottaa tähän rakennussuunnitelmaan myös suutarin-, räätälin- ja puusepän työhuoneet. Näin saatiin verraten pienillä muutoksilla 16 hoitopaikkaa käsittävä erillinen osasto, joka sittemmin luovutettiin valtion käytettäväksi miesirtolaisille. Vaihteeksi tämä sementtitiilinen talousrakennus käsittäen viljavaraston, viljankuivaushuoneen, myllyn, pajan, autotallin, suutarin, räätälin ja puusepän työhuoneet sekä keskuslämmityshuoneen, annettiin urakalla tehtäväksi Mikko Meriläiselle Lahdenpohjasta. Valmistumispäivä oli 10.11.1936. Muutostyöt lisäpaikoista maksoivat 39.408,95 mk ja talousrakennus 316.187 mk. Myydyistä lisäpaikoista kannettiin kunnilta yhteensä 427.500 mk.

    Kaiken kaikkiaan, myöhemmin esille tuleva naisosaston rakennuskustannukset mukaan lukien, rakennuskanta oli vuoden 1938 loppuun mennessä tullut maksamaan 4.935.103,63 mk. Valtionapua saatiin rakentamiseen yhteensä 2.107.745,25 mk. Alussa otettujen 1.200.000 mk:n vekselilainan, 500.000 mk:n valtionlainan ja 400.000 mk:n Hiitolan Säästöpankilta otetun kassakreditiivilainan lisäksi ei lainoja ole sen jälkeen otettu, vaan kunnat ovat suorittaneet valtionavun turvin rakennuskustannuksista johtuneet menot. Vuonna 1938 alkuperäiset lainatkin olivat jo maksettu kokonaan pois.

    Laitoksen hallinnon järjestäminen ja naisosaston perustaminen

    Maaherra oli vahvistanut 25.6.1934 työlaitokselle uuden perussäännön. Uuden säännön mukaan tähän asti toimineen johtokunnan tilalle valitaan liittohallitus. Johtokuntaan oli kuulunut 5 jäsentä, liittohallitukseen kuului 7 jäsentä.  Yksimielisyyttä paikkojen täytöstä ei heti saatu, kokous valitsi viisimiehisen toimikunnan asiaa valmistelemaan, jonka ajaksi kokous keskeytettiin. Toimikunnan esitys hyväksyttiin ja uusi liittohallitus valittiin yksimielisesti: Tahvo Tahvola Kirvusta, Juho Koiranen Sakkolasta, Toivo A. Suvikas Kymistä, Väinö Krannila Viipurista, Aarne Helle Kouvolasta, M. Luukkonen Impilahdelta ja Sakari Sipiläinen Terijoelta, varajäseninä Simo Savolainen Hiitolasta, E Räipiö Lemiltä ja Juho Kurki Antreasta. Uuden perussäännön mukaan Työlaitoksen ylintä valtaa käytti jatkossa Karjalan Työlaitoksen Kuntainliiton liittovaltuusto.

    Toiminnan laajentuminen oli suunnitelmissa, irtolaisten mukaantulo loi uudet kuviot, suunnitelmissa oli myös 10-paikkaisen kuorma-auton ostaminen ja metsähakkuiden aloittaminen. Vaan ehdittiinkö suunnitelmat toteuttaa? Se selviää ehkä seuraavassa jaksossa.  

    Työlaitoksen liittovaltuustossa käsitellyistä asioista ehkä eniten erilaisia mielipiteitä kirvoittivat, kuinkas muuten, naiset. Vuoden 1936 liittovaltuuston pöytäkirjassa on maininta liittohallituksen esityksen perusteella käydystä ”laajasta keskustelusta puoltamalla ja vastustamalla naisosaston perustamisesta”. Päätöksenä oli delegointi liittohallitukselle esityksen tarkentamiseksi tarvittavien naispaikkojen lukumäärän ja valtion rakennusavustuksen suhteen.

    Asia eteni vuoden 1937 helmikuussa pidetyssä liittovaltuuston kokouksessa. Liittohallituksen esitys naisosaston perustamiseksi hyväksyttiin. Hyväksymistä helpotti tieto kustannusjaosta. Valtio maksaa 20 mk/päivä ja lähettävä kunta 10 mk/päivä irtolaista kohden. Koska voimaan tulleen irtolaislain myötä moni työvelvollinen luokitellaan irtolaiseksi, tulee kuntien rasite jatkossa pienenemään. Tämän perusteella päätettiin, että 10 mk peritään ainoastaan niiltä kunnilta, jotka eivät ole työlaitoksen jäseniä.

    Koska irtolaisasia todettiin työlaitoksen kannalta kannattavaksi laajennukseksi, liittohallitus oli jo ennen kokousta ilmoittanut voivansa sijoittaa 16 miesirtolaista juuri valmistuneisiin lisäpaikkoihin päärakennuksen entisiin työhuoneisiin.

    Varsinainen naisosasto päätettiin myös rakentaa liittohallituksen esityksen mukaisesti samaan pihapiiriin 30-paikkaisena. Järjestyksenpidon epäiltiin tosin tuottavan lisävaikeuksia, vaan ylläpito tulisi näin helpommaksi ja edullisemmaksi. Rakennuksen kustannusarvio oli tasan miljoona ja irtaimisto 150.000 mk. Hoitopaikasta kannettava maksu päätettiin 30.000 mk:ksi.  Osa kunnista ilmoitti tässä yhteydessä, etteivät he toistaiseksi halua hoitopaikkoja naisosastolta, mutta eivät myöskään vastusta laitoksen rakentamista. Kustannukset nimittäin katettaisiin suurelta osin valtion avustuksella ja kuntien jo varaamien hoitopaikkojen maksuilla.

    Päätöksenteossa ei vitkasteltu. Sosiaaliministeriön arkkitehti Kalma kävi keväällä 1937 tarkastamassa tilat. Päärakennuksesta luovutettiin 16 paikkaa Valtiolle miesirtolaisia varten. Rakenteilla olevan naisosaston valmistumista odotellessa Kalma hyväksyi talousrakennukseen tilapäistiloihin 15 naispaikkaa, joista kesäkuun lopulla oli jo täytetty 12. 

    Kuvassa vaaleaksi rapattu rakennus on päärakennuksen jatkoksi rakennettu naisten osasto.

    Liittohallituksen puheenjohtaja Tahvo Tahvola totesi 4.7.1938 pidetyssä kokouksessa työvelvollisten määrän vähentyneen edellisvuosiin verrattuna, mutta irtolaisten määrän kasvaneen saman verran. Huono asia oli se, että ” asiakkaat olivat työkyvyltään heikkoa ainesta”.  Tilan töistä tosin selviydyttiin toistaiseksi ilman palkattua työväkeä. Suurimmat rasitteet olivat 14 hehtaarin sokerijuurikasmaa ja savitiilien valmistus uudisrakennuksiin. Työkyvyn heikkouksista huolimatta seuraavan vuoden talousarvioon sisällytettiin navetan laajennus ja uusi hallintorakennus. Naisosaston valmistuttua voitaisiin nykyisessä miesosastorakennuksessa oleva keittiö, sauna ja leipomo korjata miestyövelvollisten asuinhuoneiksi ja näin saada miestyöpaikat nousemaan 90 paikkaan.

    Liittohallituksella annettiin valtuudet hankkia ”10 hengen kopilla varustettu tavara-auto, jonka hinta on n. 50.000 mk”. Asiakirjoista ei ilmene, ehdittiinkö hankinta toteuttaa.

    Laitoksen johtajan vaihtuminen

    Työlaitoksen alusta lähtien johtajana toiminut O Arponen erosi toimestaan 1939. Liekö syynä ollut irtolaisten asuttaminen työlaitokseen vai Arposen ikä, sitä emme tiedä. Hänen jälkeensä valittiin H.H. Vesa, joka tosin oli suurimman osan johtaja-ajastaan upseerina armeijan palveluksessa. Piiritarkastaja Lauri Tarvainen hyväksyi Vesan jälkeen 15.4.1944 Sakari Sipiläisen uudeksi johtajaksi. Sipiläisen aikana olot muodostuivat poikkeuksellisiksi, joka lienee ainakin osasyynä asiakirjojen puutteellisuuteen ja evakuoinnin ehkä hieman epämääräiseen johtamiseen.

    Johtaja Arposen työura oli päättyä jo ennen aikojaan. Köyhäinhoidontarkastaja Hagelberg oli vuonna 1931 huomauttanut tarkastuskertomuksessaan henkilökunnan ”tulehtuneista väleistä”, jotka jo jossain määrin häiritsivät laitoksen toimintaa. Vuoden 1932 toimintakertomuksessa mainitaan laitoksella sattuneesta ikävästä, johtajaan kohdistuneesta ampumistapauksesta, joka ”yritti häiritä säännöllistä työskentelyä sen sattuessa kiireimpään työaikaan”. Joka tapauksessa joht. Anttonen oli sairaslomalla 15.6. - 1.10. Tästä voi päätellä, että ammuttu laukaus ei ollut ohilaukaus. Toimintakertomuksessa todetaan lisäksi, että vartijain esimies A. Lindgren tuli huonon käytöksensä vuoksi erotetuksi toimestaan ja joutui vankilaan. Hänen tilalleen valittiin E. A. Vatilahti, joka aloitti toimessaan 25.7. Asiasta ei muuta mainintaa, johtopäätösten teko jääköön lukijalle.

    Henkilövaihdoksia tapahtui vielä muistakin syistä samana vuonna. Yövartijana toiminut V. Andersson erosi toimestaan, hänen tilalleen tuli muuna vartijana toiminut T Dyster. Emännöitsijä Alma Manninen erosi naimisiin mentyään, hänen tilalle tuli Aino Vento. Karjakko Hulda Karjalainen erosi muuttaessaan toiselle paikkakunnalle, hänen tilalleen valittiin Helmi Kuronen. Ainoastaan autonkuljettaja ja 4 vartijaa jatkoivat entisissä tehtävissään

    Laitoksen evakuointi talvisodan jälkeen ja toiminnan uudelleen aloittaminen v. 1942

    Niin vain kävi, että valmiit suunnitelmat jäivät osittain toteutumatta. Tuli lähtö ja työlaitoksen irtain evakuoitiin Suomeen maaliskuussa 1940. Vuoden 1939 tase näytti omaisuuden arvoksi 12,7 milj. markkaa, josta onnistuttiin siirtämään Suomen puolelle elottomana ja elollisena irtaimena sekä rahavaroina 1.045.463,10 mk. Suomen puolelle rajaa jäi osakaskuntia 38, omistaen 43 asiakaspaikka.

    Lahden Seurahuoneella 17.6.1940 pidetyssä kokouksessa päätettiin säilyttää Karjan Työlaitoksen kuntainliitto siihen asti, kunnes työlaitoksen liittohallitus kutsuu liittovaltuuston kokoukseen työlaitoksen lopettamisesta päättämään. Lisäksi liittohallitus velvoitettiin ”sopivaksi katsomallaan tavalla muuttamaan rahaksi jäljellä oleva työlaitoksen irtaimisto”. Sopiva tapa kaiketi löytyi, koska takaisinpaluun yhteydessä jouduttiin lähes koko tarvittava jälleen hankkimaan.

    Liittovaltuuston puheenjohtaja Tahvo Tahvola tervehti Työlaitoksen jäsenkuntia 6.5.1942 alla mainitun kokouksen kokouskutsussa: ”Ihmeekseen ovat liittohallituksen puheenjohtaja ja laitoksen johtaja saaneet todeta, ettei Työlaitosta ollut pahemmin särjetty. Juuri uusittu navettarakennus oli säilynyt kokonaan vaurioitta, pahimmin oli kärsinyt varsinainen hoidokkirakennus”.

    Vertailun vuoksi näkymä nykytilasta...

     

    Navetta: Yksi aikansa edistyksellisimpiä rakennuksia elinkaarensa loppusuoralla

    Liittovaltuusto kokoontui 26.7.1942 Imatran Osuusliikkeen ravintolassa. Kokouspöytäkirja oli poikkeusoloissa myös poikkeuksellinen, mutta käytännöllinen.  Liittohallituksen puheenjohtaja Tahvo Tahvola kertoi liittohallituksen toimista, maanviljelyskoneiden hankinnasta jne. työlaitoksen palauduttua Neuvostoliiton hallinnasta. Esityksen jälkeen kokous lausui hallitukselle ”tunnustuksen toiminnasta”.  Tilinpäätöksiä ei esitetty, ainoastaan tilintarkastajien lausunnot vuosilta 1940 ja 1941. Pöytäkirjan mukaan ”tilintarkastuskertomukset hyväksyttiin ja myönnettiin keskusteluitta edellä mainituilta tilivuosilta tilivelvollisille tili- ja vastuuvapaus sekä vahvistettiin tilinpäätökset”.  Lisäksi myönnettiin liittohallitukselle valtuudet 2,5 milj. mk:n lainan ottoon jälleenrakennuskustannuksia ja irtaimen hankintaa varten. Kokouksen joustavaan kulkuun saattoi vaikuttaa kokouskutsussa mainittu kuorma-autolla tapahtuva vierailu Hiitolassa Karjalan Työlaitoksella.

    Sosiaaliministeriön ylitarkastaja Paavo Mustala esitti vielä kokoukselle, ”että tuskin nykyään on työlaitokseen lähetettäviä miestyövelvollisia, mutta sitä vastoin on naisirtolaisia, joita voidaan työlaitokseen lähettää. Tämän johdosta voitaisiin Karjalan Työlaitoksen miesten osasto muuttaa aluesairaalaksi, jossa säilytettäisiin parantumattomat tubergeliset ja heikkopäiset”. Porkkana asiassa vielä, että valtio voisi ottaa kustannuksiin osaa. Muutaman puheenvuoron jälkeen asia jätettiin edelleen valmisteltavaksi. Samaan aikaan itäinen naapurikin teki myös omia valmistelujaan ja työlaitoksen miesosasto toimi hetken aikaa näiden valmistelujen ansiosta sotilassairaalana.

    Korjaustöitä riitti positiivisesta näkemyksestä ja paluun riemusta huolimatta. Rkm Uuno Immosen laatima 35-sivuinen korjaus- ja rakennustapaselvitys osoitti, että varsinkin ovien lukitukset kahvoineen, ikkunoiden metalliset osat ja tulisijojen yhteydessä olleet kupariset vedenlämmittimet olivat löytäneet parempaa käyttöä. Kellareissa olevat laarit oli purettu, muutamaan tulisijaan tehty ylimääräinen aukko, vaan ei sen pahempaa. Koska rakennukset oli jätetty kylmilleen, routa oli aiheuttanut omat vahinkonsa. Hygieniamääräyksissä tuntui kulloistenkin isäntien välillä olevan jotain ristiriitaa, koska lähes kaikki pesualtaat oli joko viety pois tai rikottu. Immonen totesi raportissaan työlaitoksen suunnattoman likaisuuden ja epäsiisteyden ja osasi tämän perusteella lisätä rakennustapaselitykseen ”korjaustöiden valmistuttua on rakennusten sisä- ja ulkopuoli puhdistettava niin, että se voidaan omistajille luovuttaa täysin valmiina, hyvässä ja siistissä kunnossa”.

    Kustannusarvio remonteista nousi n. 1,5 milj. markkaan, jonka perusteella myös urakat tehtiin.

    Hallintorakennus vuonna 2015: Kun hallinto vatuloi, rakennus ventiloi!

    Sähköjohdot olivat kutakuinkin hyvässä kunnossa. Joitain pistorasioiden ja katkaisijoiden kansia puuttui. Pahin puute oli kuitenkin sähkövirran hankinnassa.  Vanhan muuntajan oli Linnoitusmateriaalitoimisto ottanut vuokralle 6.10.1942 alkaen 720 mk:n kuukausivuokraa vartaan. Uuden muuntajan ostaminen vaati lisäksi kaiken maailman luvat ja hankinta vei todella paljon aikaa. Hankkija urakoi niin sähkö- kuin putkitöitäkin. Kaikesta oli kuitenkin pulaa, joten kauppa käytiin ns. ”vastikemetalleja” vastaan.  Kupari- ja lyijyromu oli kysyttyä ja kauppa kävi, kun vain romua löytyi.

    Suurin ongelma muodostui irtaimen hankinnasta. Jäljelle oli jäänyt kylvökone ja puimakone, muu irtain oli löytänyt uuden kodin.  Lisäksi maatalouden käynnistäminen olisi vaatinut 4.500 kg vehnää, (viljelyala 25 ha) 2.200 kg ohraa (10 ha), 6.490 kg kauraa (29,5 ha), 520 kg hernettä  (2 ha) ja 25.000 kg perunaa (10 ha).  Myös juurekset aiheuttivat ongelmia, lantun siemeniä saatiin säännöstelyn alaisina huikeat 110 gr ja punajuurikasta 20 gr.  Karjalanjalostusyhdistys ISK Kuopiosta suostui myymään Työlaitokselle sonnin ehdolla, että ”myös naapurille annetaan”.  Huolimatta karjan heikosta saatavuudesta sukutaulut vaadittiin, oli sitten kyseessä hevonen eli lehmä.

    Naapuritalojen muurin patojen uudelleen sijoittelut eivät vanhaa omistajaa miellyttäneet. Muutamasta tilalle siirretystä rakennuksestakin lähti kirjeitä: ”Maanviljelijä Tuomas Miikkulaisen rakennuksen ovat ryssät tuoneet Karjalan Työlaitoksen rakennusten viereen. Rakennus on 11 metriä pitkä ja 8,5 metriä leveä. Omistaja saa rakennuksensa viedä pois, eikä työlaitoksen puolesta vaadita uutta sen tilalle”. Samanlainen kirje lähti mm. maanviljelijä Juho Veijalaiselle, Simo Kekille, Eino Rasimukselle ja Pekka Kokolle, hänelle vain saunarakennuksen osalta. Yhteensä siirrettyjä rakennuksia oli 15, pystytetty ilman kivijalkaa, puupölkkyjen päälle. Uunit oli muurattu suoraan lattialle. Tekijät olivat kaiketi kotoisin ikiroudan alueelta tai sitten paikoista, joissa talvea ei tunneta.

    Lokakuun 1942 alussa johtaja Vesa saatiin vapautettua armeijasta upseerin tehtävistä.  10 hehtaaria onnistuttiin kyntämäänkin vielä syksyn aikana.  Työlaitoksella oli tuolloin käytössään yksi (1) traktori ja viisi (5) hevosta. Tavoitteena oli käynnistää maatalous mahdollisimman nopeasti elintarvikepulan vuoksi. Vaan ei se helppoa ollut. Jokainen lääni halusi jakaa käytössään olevat siemenet ensisijaisesti omalle alueelleen.

    Kiista sotavankien ja inkeriläisten käytöstä työvoimana

    Työlaitoksella oli myös sotavankeja työvoimana. Johtaja Vesa ei ollut ollenkaan innokas maksamaan mitään tästä työvoimasta 27.4.1942 tehdyn muistion mukaan joht. Vesaa oli informoitu ltn. Salovaaran toimesta korvauksen perimisestä. Vesa oli aluksi ollut sitä mieltä, että sotavangit voidaan viedä pois, jos korvausta perittäisiin. Kun ltn. Salovaara aikoi hakea vangit pois, pyysi joht. Vesa ne jättämään ja tunnusti velkomisen aiheelliseksi sekä sopi laskutuksesta. Vuona 1943 maksettiin suosiolla 651 sv-työpäivästä á 15 mk, yht. 9.765 mk sotavankileiri 14/11 eli Elisenvaaran osastolle. Mikä lie tökkinyt Vesaa palkanmaksussa… Ensiksi sitä tuijoteltiin toisiaan kiväärin takaa pahat mielessä ja seuraavaksi pitikin jo olla palkanmaksajana…

    Miehikkälän holhouslautakunta päätti 1943 siirtää Miehikkälän leiriltä 4 naista Hiitolaan yksityisten työnantajien töihin. Elikkä Anna Lankinen Aleksi Turkin taloon, Maria Niskanen Antti Lukan taloon, Maria Martin Matti Heikkisen taloon ja Helena Vorho Väinö Kaukosen taloon. Mutta ei se näin yksinkertaista ollutkaan.  Valtiollinen poliisi ei myöntänytkään naisille työ- ja oleskelulupaa Hiitolaan. Hiitola kun sattui olemaan takaisin vallattua Karjalaa. Kulkulaitoksen ja Yleisten töiden ministeriön sijoitus- ja huoltotoimiston apulaispäällikkö Aarne Harmia päätti heidän uudelleensijoituksestaan Nurmijärvelle ja Klaukkalaan.  Valtiollinen Poliisi hankki naisille henkilöllisyystodistukset. Pikavisiitti Hiitolaan sai kaiketi onnellisen lopun.

    Laitoksen toiminnan päättyminen

    S. Sipiläinen lähetti tiedotteen poliisille, jossa hän kertoi viiden (5) irtolaisnaisen karanneen yöllä 7.9.1944. Lisätietoja ei arkistosta löydy, joten irtolaisnaiset Saima, Kirsti, Bertta , Sirkka ja Anja päättivät kaiketi työlaitosuransa tähän. Myös Anja T. oli karannut työlaitoksesta 6.9. jääden kuitenkin kiinni jo 14.9. Joutsenossa. Häkki heilahti ja sijoituspaikaksi tuli Helsingin Lääninvankila.  Anja T. kirjoitti Karjalan Työlaitoksen johtajalle kauniin kirjeen pyytäen lähettämään siviilivaatteensa Helsinkiin ja luvaten samalla palauttaa Työlaitoksen vaatteet. Vaatelähetys ei koskaan lähtenyt, sillä Anja T. siirrettiin Hämeenlinnan Keskus- ja Lääninvankilaan pakkotyötä suorittamaan.

    Ministeriö lähetti evakuointiohjeet 23.6.1944.  Irtolaishoidokit määrättiin seuraavasti: Oulu, Ruukki 10, Punkalaidun 7, Hämeen Työlaitos, Lammi 10 ja Tervalammin Työlaitos 5. Kalusto ja varasto lähetetään Ilmajoen Työlaitokseen. Kalustoon kuului mm Studebaker -merkkinen ”seka-auto”, 8 istumapaikkaa ja 2.687 kg kuormaa sekä Oliver 70  -merkkinen kunnossa oleva traktori. Auto tosin oli korjauksen alaisena, käyttövoimana puupilke.

    Työlaitoksen toiminta rajoittui kuluneena vuonna entisten asioiden selvittelyyn ja työlaitostoiminnan aloittamiseen nyky-Suomen puolelle jääneiden jäsenkuntien osalta. Liittovaltuusto kokoontui kaksi kertaa, 17.6.1946 Lahden Seurahuoneella ja 1.12.1946 Imatran Osuusliikkeen ravintolassa.

    Lahdessa pidetyn kokouksen päätöksellä liittovaltuusto asetti 7-henkisen toimikunnan kartoittamaan mahdollisuuksia uuden työlaitoksen perustamiseen tai liittymisestä jo toiminnassa olevaan työlaitokseen. Toimikunta kokoontui 3 kertaa ja teki vierailun Mäntyharjulla sijaitsevaan Savon Työlaitokseen. Toimikunta, liittohallituksen kanssa asiaa harkittuaan, totesi, ettei nykyoloissa ole mitään mahdollisuuksia uuden työlaitoksen perustamiseen. Toimikunnan ehdotuksesta liittohallitus lähetti jäsenkunnille esityksen Savon Työlaitokseen liittymisestä.

    Tilintarkastajien kehotuksesta Suomeen siirrettyä omaisuutta realisoitiin. Lypsykarjaa oli lähetetty karjakon kanssa Maalahteen, ruotsinkieliselle alueelle. Minkäänlaista rehua ei tosin ollut matkassa eikä karjakolla ollut yhtään ruotsin kielen taitoa. Näillä lähtökohdilla lisättynä ruotsinkielisten ynseällä suhtautumisella evakoihin oli ihme, että lehmät yleensäkään säilyvät hengissä. Maanviljelijä Reino Pihlainen, ainoa suomea puhuva maalahtelainen, avusti 3.7.1945 pidetyssä huutokaupassa 23 lehmän myynnissä. Lisäksi hevosista viisi (5) kpl myytiin Ilmajoella ja kaksi (2) kpl Kymin kunnantalon pihalla. On todettava, että näissä kuvioissa osa irtainta hävisi kokonaan. Esim. työlaitoksen lampaita ei kuulutuksista ja tiedusteluista huolimatta koskaan löytynyt.

    Lopputilitys ei kuitenkaan ollut aivan turhaa.  Valtio suostui maksamaan luovutetulle alueelle jääneiden kuntien hoitamattomat työlaitoksen maksut. Lisäksi jonkinlainen korvaus tuli myös Hiitolaan jääneestä omaisuudesta. Karjalan Valo Oy:n kanssa sovittiin erikseen vasta hankitun muuntajan ja 7 km:n kuparilinjan korvauksista.

    Osakaskunnat saivat lopputilityksen myötä jonkinlaisen korvauksen panostuksestaan Työlaitoksen hyväksi. Ruotsinkieliselle Pohjanmaalle jäi, ehkä kieliongelmien vuoksi, ainakin 8.000 kg ruista sekä ohraa ja kauraa. Asiakkaat sijoittuivat uusin hoitopaikkoihin ja työntekijöistä suurin osa samoihin tehtäviin Suomen puolelle. Hiitolaan jäi hiljalleen tuhoutuvat rakennukset ja muistot hyvin toimineesta työlaitoksesta, joka aikanaan oli Pohjoismaiden edistyksellisin laitos ja myös taloudenpidoltaan huippuluokkaa.

    Karjalan Työlaitoksen asiakkaat

    Työlaitoksen asiakkaiden hallinnon ja olojen järjestäminen

    Ensimmäinen työvelvollinen otettiin laitokselle 6.8.1928. Laitokseen kohdistuneista ennakkoasenteista saa ehkä jonkinlaisen kuvan päätöksentekijöistä. Kuluneena vuonna laitokseen passitettiin 18 työvelvollista, joista 15 maaherran päätöksellä (aikaisempien valitusten jälkeen) ja 3 köyhäinhoitolautakunnan suoraan lähettämänä. Laitoselämän ihanuudesta kertoo puolestaan loppu vuonna 1 karkaustapaus, jossa tosin karkulainen saatiin nopeasti kiinni.

    Työlaitoksessa ei toimittu vapaan kasvatuksen nimissä. Sosiaaliministeriön vahvistama ohjesääntö oli toimintaa ohjaava asiakirja. Paitsi työlaitoksen hallintoa, jäsenkuntia ja paikkalukua koskevia määräyksiä ohjesääntö sisälsi myös työvelvolliseen liittyviä määräyksiä. Pisin työlaitoksessa vietettävä aika rajattiin 3 vuodeksi. Ohjesäännössä määrättiin perusteet työvelvollisen työstä saamasta korvauksesta, työvelvollisen vapautumisperusteista ja myös kurinpidollisista rangaistuksista. Tässä ote viimeksi mainitusta:

    ”Jos työlaitokseen otettu henkilö osoittaa laiskuutta tai niskoittelua taikka muuten rikkoo laitoksen järjestystä, on laitoksen johtajalla valta, ellei työvelvollinen ota nuhteesta ojentuakseen, pitää häntä kopissa enintään 7 päivää. Kopissa pitämiseen voidaan yhdistää muonan vähennys enintään kahdeksi päiväksi. Koppina älköön käytettäkö pimeää yksinäishuonetta”.

    Tämän lisäksi Liitohallituksella oli valta määrätä koppia enintään 14 päivää. Ellei tämäkään tehonnut, Liittohallituksella oli mahdollisuus tehdä asiasta ilmoitus maaherralle, joka voi määrätä rikkojan pidettäväksi pakkotyölaitoksessa. Työlaitoksen johtajan oli pidettävä kirjaa annetuista rangaistuksista.

    Työlaitosten Keskusliitto oli ohjeistanut asiakkaan tekemän työn ja myös käyttäytymisensä pisteyttämistä. Työtulospisteet muodostuivat normaalisuorituksesta 10 p/päivä, pistemäärän perusteena hoidettavan työn arvo. Lisäksi oli mahdollisuus saada käytöspisteitä, enintään 10 p/päivä, hyvästä käytöksestä ja ahkeruudesta. Johtajan harkinnan mukaan oli mahdollista korottaa erikoisammattitaitoisten työtulospisteitä enintään 5 %. Käytöspisteiden yhteismäärän perusteella maksettiin kuntoisuusrahaa, myöhemmin irtolaisille palkkiorahaa. Irtolaisen kuntoisuuspisteen raha-arvo oli 20 penniä. Laitoksessa oloaikana kuntoisuusrahasta voi käyttää enintään puolet johtajan harkinnan mukaan ”kohtuullisten mielihalujensa tyydyttämiseen” tai velkansa lyhentämiseen. Säästyneet rahat luovutettiin asiakkaalle hänen vapautuessaan tai lähetettiin siirron yhteydessä uuteen hoitolaitokseen. Jos taas jouduttiin turvautumaan kurinpitorangaistukseen, kyseisen kuukauden kuntoisuusrahat menetettiin.

    Työlaitoksessa normaali työaika oli 10 tuntia/päivä, josta tuli ns. normisuoritus. Tosin valtaosa maataloustöistä, pellonraivaus, salaojien kaivaminen jne. tehtiin urakkatöinä. Lyhyemmistä työtunteihin perustuvista päivistä sai luonnollisesti huonomman palkan. Päivän pituuteen katsomatta jokaiselta veloitettiin elatuskustannusvähennys 24 mk/päivä, tämä joka viikon päivältä.

    30-luvun alkupuolella johtaja antoi luvan järjestää kerran kuussa illanvieton, jossa ohjelma oli asiakkaiden järjestämää. Näistä tilaisuuksista ei arkistossa ole mitään merkintöjä. On kuitenkin oletettavaa, että illanvietto sai uuden merkityksen irtolaisnaisten liityttyä laitoksen asiakkaiksi. Ensimmäinen irtolainen otettiin laitokseen 2.6.1937.

    Arkistossa on säilynyt osa ns. henkilölehdissä, joihin on merkitty saapumisaika ja vapautuminen. Lehden sisältä löytyy useimmiten lähettävän kunnan lääkärin todistus siitä, ettei asianomainen sairasta tarttuvia tauteja ja on työkykyinen. Lisäksi mukaan on liitetty jäljennöksiä köyhäinhoitolautakunnan kanssa käydystä kirjeenvaihdosta, vapautusanomuksista ja päätöksistä jne.

    Osalla hiitolaisia oli aikanaan vankka käsitys siitä, että Työlaitoksen asiakkaille ”ruoka maitti, uni maitti vaan työ ei maittanut”. Henkilölehtien perusteella tämä käsitys näyttää kuitenkin osin väärältä.  Yllättävän moni tuli Työlaitokseen vapaaehtoisesti varsinkin 30-luvun alussa.  Kun töitä ei olut saatavissa ja tämän takia oli jouduttu turvautumaan köyhäinhoidon apuun, moni kuittasi perheensä saaman avun lähtemällä vapaaehtoisesti Työlaitokseen maksaakseen velkansa yhteiskunnalle.

    Meissä kaikissa asuu kaiketi pieni tirkistelijä. Tirkistelijää varten Työlaitoksen toiminnan esittelyn sivussa luettavaksi muutama tiivistelmä asukkaiden kohtaloista. Oikeat nimet saavat jäädä historian hämärään. Olen poiminut värikkäämpiä kertomuksia, koska neutraali lehti saapumisineen ja lähtöaikoineen ei kaiketi tirkistelijää tyydyttäisi. Korostan, että poiminnat ovat yksittäisiä poimintoja, eikä näiden perusteella ole aiheellista luoda kokonaiskuvaa Työlaitoksen asiakkaista.

    Tirkistelijälle haluan kertoa Paavon tarinan. Se kuvaa köyhäinhoitolautakunnan valtaa työlaitokseen passituksissa ja myös vapauttamisissa. Köyhäinhoitolautakunnan jäsenet olivat kaupunkien lautakuntia lukuun ottamatta maallikkoja. Arvailtavaksi jää, minkä verran päätöksen tekoon on sisältynyt henkilökohtaista kateutta tai kaunaa. Joskus saa myös sen vaikutelman, että päätöksiä tehtiin ”toisen käden” tietoon perustuen. Suurin osa päätöksistä perustui kuitenkin köyhäinhoitolautakunnan myöntämien avustusten takaisinperintään tai huonoon käytökseen vanhainkodissa selvin asiaperustein.

    Paavon tarina

    Paavo tuotiin Työlaitokseen 13.7.1935. Siviilisäädyltään ”naimaton”, kotipitäjän yhden suurimman talon poika. Kotipitäjän köyhäinhoitolautakunnan kanssa ei lasten elatusmaksuista tahtonut kuitenkaan löytyä yhteisymmärrystä.  Varsinkin lautakunnan puheenjohtaja arvosteli ankarasti Paavon elämäntapoja, vai mikä käsitys lukijoille jää seuraavasta puheenjohtajan vastauksesta Paavon vapautusanomukseen:

     ”Lautakunta ei ole myöntänyt Teille vapautta. Kerrotaan, että viimeksi vapaudessa ollessanne (1 kk kesällä) aiheutitte lisää 2 aviotonta lasta, joiden lukumäärä ennestään lienee lähes 10. Nykyisin täällä on tiukka aika ja ahtaalla olevat veronmaksajat joutuvat kärsimään Teidän huonon elämänne seuraamuksista. Jokaisen tulisi kantaa tekojensa seuraamukset, mutta Te ette kai tunne minkäänlaista omantunnon vaivaa siitä, että moni nainen saa yksin kantaa häpeän ja elättää lastaan. Te olette kuitenkin pitäjän suurimman talon poika, perillinen, vaikka olette perintönne jotenkin salanneet. Häpeää olette suvullenne tuottaneet suvullenne, joka on ollut kuin talonpoikaisaatelia eikä Teillä tunnu olevan edes häpeän tunnetta, eikä halua hyvittää heitä, jotka ovat joutuneet kauttanne kärsimään. Tiedämme, että kotitalossanne on puolen miljoonan arvoinen metsä, mutta Teillä ei ole mitään halua hyvittää mitään. Nyt tiedätte, mitä asiasta ajattelemme. Armoa ei ole toivottavissa ennen kuin itse teette katumuksen ja parannatte tapanne.”

    Siihen aikaan ei DNA-testejä tunnettu, joten Paavolle oli voitu tuomita elatusmaksuja ehkä hieman kevyinkin perustein.  Vaan ei se Paavokaan ihan viaton ollut.  Osoittautui, että Paavo oli siirtänyt perintöosuutensa veljelleen ja sedälleen ”veljensä ja setänsä välisessä jaossa valekaupalla”. Setä ilmoitti kuitenkin ”rehellisyyden nimissä ”, että Paavon osuus ei hänelle kuulu, vaikka kauppakirjat niin osoittavat.

    Tästä Köyhäinhoitolautakunta sai uuden mahdollisuuden ilmoittamalla Paavolle, että hän vapautuu työlaitoksesta seuraavana päivänä, kun on ensiksi luovuttanut Köyhäinhoitolautakunnalle valekaupalla sedälle myydyn omaisuuden edellyttäen, että setänsä tekee samanlaisen luovutuskirjan.  Kirjeen sävy oli muuttunut edellisestä. Lopussa ”ole lämpimästi tervehditty ja voi vaan hyvin”. Allekirjoittajana sama henkilö kuten aiemminkin.

    Paavo vietti Työlaitoksessa vajaa 7 kuukautta ehtien valittaa passituksestaan Maaherralle ja Korkeimmalle Hallinto-oikeudelle, tosin huonolla menestyksellä. Köyhäinhoitolautakunnan saatava oli kaikkiaan 7.677 mk. Viimeinen merkintä Paavon henkilölehdellä on tiedoksianto ulosmittauksesta ja tämän jälkeen Köyhäinhoitolautakunnan päätös vapauttaa Paavo. Saatava tuli kaiketi kuitatuksi, Paavon tapojen parannuksesta ei mainintaa.

    Henkilölehdellä olevat Paavon tunnusmerkit: silmät harmaat, nenä suora, tukka kalju (ruskeahko), parta ruskeahko, ihonväri vaalea, pituus 167 cm ja paino 63 kg. Kirjautui työlaitokseen viimeisen kerran 38-vuotiaana. Että tällainen naistenmies.

    Viipurin Väiski

    Väinön kertomus lähtee liikkeelle Viipurin kaupungin mielisairaalasta, jossa Väinö sairasti paikallisen köyhäinhoitolautakunnan kustannuksella. Mielisairaalan lääkärin mukaan Väinö ei kuitenkaan ainakaan enää ollut sairaalahoidon tarpeessa, toki kuitenkin laitoshoidon tarpeessa, vaan ei kelvollinen kunnalliskotiinkaan ”vaikeana psykopaattina”.  Siispä passitus Hiitolaan.

    Väinö, syntyjään Pietarista, omasi vaimon ja 2 lasta. Ansioluettelossa 5 lk oppikoulua,  4 v kuritushuonetta ja vuosi vankeutta. Työlaitoskokemusta ehti kertyä 18 kuukautta tällä kertaa aiempien passitusten lisäksi huolimatta lukuisista köyhäinhoitolautakunnalle, laitoksen johtajalle sekä lääkärille, köyhäinhoidon tarkastajalle  jne. esitetyistä vapautusanomuksista. Rahallisia vaateita Väinöä kohtaan ei ollut, Työlaitokseen siirron perusteena lähinnä piirimielisairaalan lääkärin lausunto.  Saman lääkärin lausunnot johtivat myöhemmin vapautusanomusten hylkäämiseen. Seuraavassa ote yhdestä piirimielisairaalan lääkärin köyhäinhoitolautakunnalle lähettämästä kirjeestä:

    ”Väinö on osoittautunut olevansa kykenemätön huolehtimaan itsestään ja perheestään. Jäljentäen muutamia kohtia täkäläisen sairaalan sairaskertomuksista: Päästyään edellisen kerran Hiitolan pakkotyölaitoksesta  ei kotona ollut tehnyt muuta kuin viettänyt juopottelevaa ja vallan sopimatonta elämää, myyden kotoa mitä irti sai, käyttäytyen rähjäävästi ja uhkaavasti ja esiintyen kadulla sopimattomasti, esim. genitaalit paljaana (kansanomaisesti ”pallit paljaana”).

    08. syyskuuta otettaessa Väinö sairaalaan potilaan vaimo Maria kertoi, että potilas poistettiin Kellokosken piirimielisairaalasta lähes 5 viikkoa sitten. Tämän ajan hän on viettänyt yleensä juopottelevaa elämää. Vaimo saanut tämän ajan elättää, työtä ei ole tehnyt. Kotoa myynyt kahvikupit, kermakannun, ym. saamillaan rahoilla ostanut väkijuomia. Piirimielisairaalasta saamansa vaatteet myös myynyt, ainoastaan housut jäljellä Vaimoltaan kiristää rahoja ja pakottaa vaimon hankkimaan hänelle köyhäinhoitolautakunnalta ja milloin mistäkin rahoja, vaatteita, työkaluja ym. Eilen illalla käski 11-vuotiasta poikaansa hakemaan naapurista tupakkaa ilman rahaa. Kun poika kieltäytyi pimeän vuoksi, suuttui ja heitti astiat lapsen päälle. Tämän takia kertoja meni ilmoittamaan poliisille, koska pelkäsi jäädä yöksi kotiin raivostuneen miehen kanssa.

    Mielestäni näistä sairaskertomusotteista ilmenee täysin selvästi, miten Väinö on tahtonut elää rehellisesti, vaimonsa ja rakkaitten lastensa eteen työtä tehden ja miten hän on keventänyt kivuliaan vaimonsa taakkaa ja vienyt lapsiaan eteenpäin, niin kuin hän nyt kauniisti vapautusanomuksessaan ilmoittaa.

    Koska kokemus on osoittanut, että alkoholismiin vaipuneet psykopaattiset henkilöt eivät voi kohota yhteiskuntakelpoisiksi henkilöiksi ja koska tuntemukseni perusteella en huomaa Väinössä mitään parantumisen merkkejä, niin en katso olevan mitään syytä laskea Väinö pois Työlaitoksesta”

    Hiitolan kunnanlääkäri Salminen sekä Työlaitoksen johtaja Anttonen suosittelivat useampaan otteeseen  Köyhäinhoitolautakunnalle Väinön vapauttamista Työlaitoksesta mm hyvän käytöksen vuoksi. Asiat ratkaistiin kuitenkin jo tuolloin tämän päivän vakuutuslääkärien tapaan, ”etänä” piirimielisairaalan lääkärin kannanotoilla, jotka perustuivat isolta osin toisen käden tietoon. Edellä esitetty ei kerro potilaan diagnoosista muuta kuin toisten kertomusten perusteella tehdystä arviosta yhteiskuntakelpoisuudesta.

    Aikanaan Viipurin köyhäinhoitolautakunta heltyi ja Väiskillekin koitti vapautus Työlaitokselta. Hänen myöhemmistä vaiheista ei löydy merkintöjä.  Todettakoon, että vapautuksen päättävänä elimenä oli pääsääntöisesti köyhäinhoitolautakunta.  Poikkeuksena ainoastaan Hiitolan kunnanlääkärin joka kuukauden ensimmäisenä maanantaina suorittama terveystarkastus, josta mahdollinen passitus sairaalahoitoon. Toinen poikkeus oli passitus ”tiilenpäitä lukemaan”. Lyhyempien tuomioiden jälkeen asianomainen palautettiin Työlaitokseen jatkamaan keskenjäänyttä urakkaansa.

    Emilin tarina

    Löytyi niitä valoisempiakin tapauksia. Tässä Emilin tarina:

    Emil lähetettiin Työlaitokseen 13.815 mk:n saatavan johdosta. Emilillä vaimo ja 4 lasta. Saatteena mm poliisikonst. Kaasalaisen todistus siitä, ”Emil ei ole ollut töissä pidempään aikaan, ollut vaimonsa elätettävän ja viettänyt hyvin juopottelevaa elämää, kohdellut vaimoaan huonosti ja särkenyt huonekappaleita”

    Asiassa saattoi olla perää, koska Valkealan piirin nimismies pyysi lääkärintodistusta siitä, oliko Emil 16.9.1934 puukotuksen uhriksi jouduttuaan sittemmin parantunut niistä 30 puukonhaavasta vai onko hänelle jäänyt pysyvää haittaa. Todistusta tarvittiin käräjillä puukottajia, Maunua ja Nestoria vastaan ajettavassa syytejutussa. Tarkastuksessa Hiitolan kunnanlääkäri löysi kuitenkin yli 40 puukonhaavaa kautta koko ruumiin, joten oli sitä oltu ”puukkohippasilla” aiemminkin.

    Emil vietti Työlaitoksessa lähes 15 kuukautta, tehden turhaan lukuisia vapautushakemuksia. Hylkäämisten perusteeksi esitettiin paikkakunnan heikkoa työllisyystilannetta. Vapautus koitti Emilin allekirjoitettua sitoumuksen, jossa hän ”sitoutuu kirjallisesti sekä myös todellisuudessa vapauteen päästyään elämään raittiina, säännöllisesti ja kaikin puolin muutenkin tunnollisesti. Yritän lisäksi parhaani mukaan huolehtia perheestäni tarvitsematta kunnan heistä huolta pitää”.

    Työlaitos oli yllättävän nykyaikainen yhteistyökumppani.  Työlaitos tiedusteli jäsenkunnilta jo vuonna 1928 tehdyllä kyselykirjelmällä laitoksen vaikutuksesta. Saapuneiden vastausten mukaan ”on laitoksen vaikutus lyhyestä toiminta-ajastaan huolimatta ollut huomattava. 45 jäsenkunnasta 6 kunnassa ei sanottu huomattavan laitoksen vaikutusta. Kaikissa muissa kunnissa on joko suoranaisesti saatu takaisin useissa tuhansissa markoissa annettuja köyhäinapuja tai sitten välillinen vaikutus ollut sellainen, että laitokseen joutumisen pelosta on asianomainen henkilö järjestänyt perheensä huollon tai tuomion mukaisen elatusvelvollisuutensa. Varsinkin viimeksi mainittuihin nähden tuntuu laitoksella olevan vaikutusta.”

    Viipurin Leo

    Joskus ei vaan mene niin kuin Stömsössä, ei edes Karjalan Työlaitoksella. Leo oli tuttu näky Työlaitoksella. Hänet oli passitettu sinne 3 eri kertaa.  Ensimmäisen kerran Leo kirjattiin sisään 25.11.1932, vapautui 54 hoitopäivän jälkeen. Syykuussa 1933 alkoi vuoden pesti uudelleen ja ei ehkä jälleennäkemisen riemusta, mutta kuitenkin Leo löytyi jälleen Työlaitoksesta 29.10.1937. Viipurin kaupungin huoltolautakunta karhusi kaikkiaan 7.620,20 markkaa., millä summalla oli helpotettu Leon vaimon ja alaikäisen pojan elämää.

    Leo oli kaiketi kiivasluonteinen ja itsepäinenkin mies.  10 kuukautta oli aikanaan lusittu pahoinpitelystä, 150 mk:n sakko lyöty näpistyksestä sekä erilaisista sotilasrikoksista, juopumuksesta ym. 1 v 8kk 20 pv kuritushuonetta.  Leon vanhimmat saivat myös osansa Leon elämäntavoista.  Hän sai tuomion häiriönteosta vanhemmilleen. Siinä samassa tuli myytyä vanhempien omaisuutta, vähän niin kuin ennakkoperinnön realisointina. Ehkä jotain Työlaitoksen henkilökunnan suhtautumisesta kertoo viimeiseksi kirjoitetulla henkilölehdellä ollut maininta erityisistä tuntomerkeistä: ”veltto ja laiska”.

    Työlaitoksessa olo ei myöskään ottanut sujuakseen. Karkaamisten ym. rikkomusten johdosta Leoa rangaistiin kaikkiaan ”15 kertaa ollen rangaistuspäivien lukumäärä 56,5 vuorokautta”. Ensimmäisestä karkaamisesta hän sai seitsemän (7) vrk ”koppia”, uusinnasta seitsemän (7) vrk ”koppia, joista kaksi (2) vrk puolella muonalla. Laiskuus ja huono käytös tovereita kohtaan johti yhden (1) vrk:n koppirangaistukseen ja yhden (1) viikon jaksoon ilman tupakkaa. Työstä kieltäytymiset vaihtelivat neljästä (4) seitsemään (7) vuorokautta koppia, yleensä kaksi (2) vrk puolella muonalla. Vertailun vuoksi vartijaa kirveellä uhkaamisesta ei Leo saanut kuin viisi (5) vrk koppia. Liekö ollut hamarapuoli…

    Raskailla huveilla on myös hintansa. Leo oli aiemmin ollut hoidettavana Viipurin kaupungin sairaalan sukupuolitautien osastolla. Työlaitoksella lääkäri V. Oksala havaitsi taudin olevan edelleen voimissaan, mutta myös sydämen vajaatoimintaa. Tämän johdosta tuli passitus Viipuriin jatkotutkimuksiin. Viipurissa löytyi vaivoihin apua, mutta samalla myös diagnoosi jatkuvan hoidon tarpeesta. 

    Leo oli välillä Työlaitoksessa, välillä vankilassa sovittamassa tuomioitaan ja välillä Viipurissa jatkohoidoissa. Kesällä 1938 Leon vapaudenkaipuu voitti. Hän karkasi lääninsairaalasta jääden kuitenkin kiinni jo kahden (2) päivän kuluttua. Sairaalan omaisuutta jäi kadoksiin jalkineet ja sukat. Viipurin Poliisilaitos oli kaiketi myös tullut liian tutuksi Leolle. Ylikonstaapeli T. Sammatti ja ratsukonstaapeli Topias Rautiainen kirjoittivat ”suosituskirjeen”. He kertoivat tunteneensa Leon jo useiden vuosien ajan. Heidän mielestään” Leo oli vanhemmilleen suoranaisena rasituksena, eikä juopottelevan elämänsä takia ole voinut ryhtyä säännöllisiin töihin menettäen tilapäisilläkin töillä hankkimansa rahat väkijuomiin. Leo on mielestämme luonteeltaan ylimielinen ja väkivaltainen; hänen toveripiirissään on toisia samankaltaisia juopottelevia ja rappiolla olevia nuorukaisia kuin hän itsekin on”.

    Leo jätti useita vapautusanomuksia Viipurin kaupungin huoltolautakunnalle, vastaukset voitte itse arvata. Työlaitoksen johtokin alkoi ilmeisesti kyllästyä kanta-asiakkaaseensa. Hallitus päätti 24.9.1938 tehdä anomuksen Viipurin Läänin maaherralle Leon siirtämisestä pakkotyölaitokseen. Em. konstaapelien suosituskirje oli yhtenä anomuksen liitteistä. Maaherran päätös on päivätty 17.12. Leo kuittasi tavaransa Työlaitokselta 26.12.1939 eikä hänestä ole sen jälkeen merkintöjä Työlaitoksella.

    Tässä tapauksessa Työlaitoskaan ei pystynyt muuttamaan Leon elintapoja.

    Lääkärin kertomuksia

    Hiitolan kunnan lääkärin Lauri Salmisen raportteja liitettiin toimintakertomuksiin vuodesta 1930 lähtien. Hän totesi suorittaneensa tarkastukset joka kuun 1. maanantaina ja ilmoitti lääkärinavun annon kappalemäärän. Mielisairaalaan passitukset, joita oli 1 - 5 kpl vuodessa, kerrottiin lukumääräisesti. Vuodelta 1934 on maininta kahdesta (2) kuolemantapauksesta, joista toinen työvelvollinen oli kuollut aivoverenvuotoon ja toinen hirttäytynyt ”äkkinäisessä mielenhäiriössä”.

    Vuonna 1936 Hiitolassa aloitti kunnanlääkärinä Väinö Oksala. Hän jatkoi raportoinnissaan entisiä rutiineja. Uutuutena tosin olivat sukupuolitautien vuoksi sairaalaan lähetetyt. Näiltä osin tilanne paheni seuraavana vuonna. 1937 oli kuppatautisia miesosastossa seitsemän (7) ja naisosastossa kuusi (6), tippuria sairastavia miesosastossa yksi (1) ja naisosastossa neljä (4). Muiden sairauksien osalta löytyy maininta sen ajan tavan mukaan: reumaattiset taudit, ruuansulatus- ja suolistohäiriöitä.

    Vuodelta 1938 Oksala kertoo seuraavaa: ”kerran kuussa olen käynyt laitoksella, jolloin kaikki työvelvolliset ja myös laitoksen siisteys on tarkastettu. Työvelvollisia tarkastettu kaikkiaan 105 ja lääkärinapua annettu 682 kertaa. Sukupuolitauteja on potenut 17 työvelvollista ja vuoden kuluessa olen antanut kaikkiaan 21 kuppahoitokuuria. Kaksi työvelvollista kieltäytyi kuppahoidosta. Lisäksi yksi työvelvollinen irtolaisnainen teki itsemurhan juomalla lysolia.”

    Kunnalliskodin hoidokki Viipurista

    Sekatyömies Anders oli 18.8.1936 lähtien ollut hoidettavana kunnalliskodissa. Kunnalliskodin johtaja oli rangaissut häntä kaksi kertaa luvattomasta poistumisesta ja yhden kerran juopottelusta. Lisäksi Anders osoitti sellaista taipumusta näpistelyyn, ettei kunnalliskodissa asumista pidetty mahdollisena.  Käräjilläkin oli kuusi (6) kertaa tullut tuomio varkauksista. Viimeinen yritys oli myydä kunnalliskodin tyhjiä säkkejä romukauppaan. Huonoa tuuria sikäli, että kaupunkimatkalla hän törmäsi kunnalliskodin tilanhoitajaan ja jäi kiinni.  Syytettä ei tästä rötöksestä nostettu, vaan käynnistettiin prosessi Andersin siirrosta Työlaitokseen.

    Anders saapui 14.1.1938 Työlaitokseen 50-vuotiaana, 44 kiloisena ja 156 senttiä pitkänä, lääkärintodistuksen mukaan työkykyisenä. Anottuaan kaksi kertaa turhaan vapautusta Työlaitoksesta Viipurin Kaupungin huoltolautakunta heltyi ja Anders vapautui 14.1.1940 vietettyään kaksi (2) vuotta Työlaitoksessa.

    Andersin tapaus oli tyypillinen yhteiskunnan sääntöihin sopeutumattoman kohdalla. Rahallisia vaateita ei hänelle yhteiskunnan taholta ollut.

    Henkilölehti 116/43, Suoma Maria X, rouva

    Suoma oli syntynyt Kiteellä, vuosisadan alussa, äitinsä aviottomana lapsena. Olipa hän mennyt sittemmin naimisiinkin Kalle-merkkisen miehen kanssa, joka oli alla mainittujen tapahtumien aikaan työvelvollisena Taavetissa.

    Henkilölehdellä esitettiin seuraavat Suoman perusasiat: taloudellinen tilanne huono, omaisuutta vähän, vaatteita ja huonekaluja, ammattina ent. palvelija, viimeksi töissä joulukuun alkuun asti Viipurissa kolmen (3) kuukauden ajan. Lisäksi on maininta sukupuolitaudista ja hoitopaikasta, alkoholin käyttö vähäistä, nykyisin aikaisempaa enemmän. Muita muistiinpanoja: ”vaikuttaa hitaalta ja jäykältä”.

    Suoma oli määrätty Työlaitokseen vähintään yhdeksi (1) vuodeksi, alkaen 12.6.1943 Uudenmaan Lääninhallituksen päätöksellä 27.4.1943. Lisäksi oli maininta lainkohdasta sekä syy oman kertomuksen mukaan. ”Ratsia pidätti samalla viikolla kaksi (2) kertaa, paperiton, työtön, lisäksi päällä työlaitosmääräys. Tuomioita oli entuudestaan: 16.4.1931 ensikertalaisena irtolaisuudesta kolme (3) kk vankeutta, 7.9.1932 uudestaan irtolaisuudesta 6 kk vankeutta, 9.3.1934 ensikertalaisena varkaus erittäin raskaitten asianhaarojen vallitessa kuusi (6) kk kuritushuonetta.” Maineteot saivat vielä lisäyksen 22.1.1942 varkaudesta annetulla kolmen (3) kuukauden tuomiolla.

    Henkilölehden liitteinä on viranomaispäätöksiä, päätösten perusteluja ja poliisin kuulustelupöytäkirjoja. Koska Suoman kohdalla kuulustelupöytäkirjan otteita oli kaikkiaan 27 kappaletta, tässä lyhennelmä 1.4.1943 suoritetusta konstaapeli Jalmari Kiviniemen toimesta Helsingin Poliisilaitoksella.  Muut pöytäkirjat ”itse asiasta kuultuna” samasta syystä, joskin eri vivahtein paikan ja seuran suhteen. Pöytäkirjassa alussa taustatiedot kuten yllä. ”Itse asiasta kuultuna ilmiannettu myönsi olleensa juovuksissa ja juopotelleensa monta päivää peräkkäin. Ilmiannettu ei voinut kieltää, ettei hän erikoisemmin ollut työtä etsinyt, mutta kuitenkin selitti, että hän oli sen jälkeen, kun oli viime joulukuussa jalkansa katkaissut, ollut työhön kykenemätön. Ilmiannettu sanoi saavansa toimeentulonsa mieheltään, joka työvelvollisena on silloin tällöin lähettänyt hänelle rahaa, viimeksi noin pari viikkoa sitten. Ilmiannettu myönsi, että hän on sallinut kenen tahansa tarjota itselleen väkijuomia, mutta kielsi, ettei hän kuitenkaan ollut siivettömin keinoin ansainnut elatustaan. Ilmoitti lopuksi, ettei ilmiannettu ole kenenkään holhouksessa, ei syytteessä mistään rikoksesta sekä ettei hänellä ole vapausrangaistuksia sovittamatta”. Tämä kaikki ilmiannetulle luettu ja hän on sen nimikirjoituksellaan vahvistanut.

    Lisäselvityksiä tuli vielä Poliisin Huolto-osaston henkilölehdeltä: Ilmoitettu on ollut käsiteltävänä juopottelevasta irtolaiselämästä jo vuodesta 1932 lähtien ja ollut hoidettavan Kumpulan veneeristen tautien sairaalassa näinä vuosina kaikkiaan neljä kertaa.

    Passituksessa Lääninvankilaan ja sieltä Lääninhallituksen päätöksellä edelleen Työlaitokseen todetaan, ettei rva Suoma, joka on täyttänyt 18 vuotta eikä ole mielisairas, tylsämielinen eikä vähämielinen, on sellainen työhön kykenevä henkilö, jolla on tapana vieroksua työtä ja sen vuoksi on köyhäinhoidon tarpeessa.

    Arkistossa ei ole merkintöjä Suoman vapautumisesta, karkaamisesta tai siirrosta pakkotyölaitokseen tai toiseen työlaitokseen. Mikä tahansa näistä vaihtoehdoista on voinut toteutua. Kirjaamiset kun jäivät vähemmälle vuoden 1944 puolivälin jälkeen.

    Tarinat arkistosta kaiveli

    ”Vattein Pekon pojanpoika”