Heponiemi

Paikkakunnan nimi, Heponiemi, liittynee vanhaan laiduntamisilmiöön ja niin ollen hepo-sanaan. Isonjaon jälkeen 1800-luvun loppupuolella alkoivat rantakyläläiset aina keväisin ajaa muunkin karjansa Heponiemeen laiduntaakseen niitä rehevillä niityillä ja jokivarsilla, ja syksyllä he taas muuttivat emäkyliin vähän samaan tapaan kuin mitä lappalaiset ovat tehneet ikimuistoisista ajoista alkaen muuttaessaan kesä- ja talvikyliinsä ja josta syystä heitä on väärin nimitetty vaeltaviksi paimentolaisiksi. Eläimiä ja niiden hoitajia varten rakennettiin ensin vain välttämättömät kesäsuojat, mutta toiset alkoivat vähitellen rakentaa rakennuksia ympärivuotistakin asumista varten ja jäädä Heponiemeen vakinaisiksi asukkaiksi. Näin sai Heponiemen asutus alkunsa vasta verrattain myöhään.

Ensimmäisiä vakinaisia Heponiemen asukkaita olivat mm. Kavonsalmi No. 2:n huutoon kuuluvan tilan omistajat Antti Pösö ja hänen vaimonsa Anna. Tila oli alkujaan noin 100 ha suuruinen, mutta laajeni viereisten palstojen ostamisen kautta myöhemmin noin 200 ha tilaksi. Hiitolasta Ilmeelle vievän tien oikealle puolelle, ylävälle paikalle, Pösöt rakensivat tien suuntaisesti suuren hirsisen asuinrakennuksen, joka tavanomaisesta kahden tuvan ja porstuan tyypistä poiketen käsitti tuvan ja kolme kamaria. Porstua ja toinen tupa olivat siis sulautuneet kamareiksi.

Talon alapuolella, pellon rinteessä ja maantien varressa oli runsasvetinen ja kirkas lähde, joka oli muovattu puite- ja kansirakennelman avulla kaivoksi. Sen läheisyydessä oli myös sauna. Kaivosta juottivat lukemattomat maantiematkaajat hevosiaan. Ennen kuin lähteen päälle oli rakennettu kansi, sattui kerran, että metsätyömies Eero Pärnänen rinnettä alas saunaan juostessaan ei saanut vauhtia pysähtymään eikä suuntaansa muuttumaan, vaan juoksi ja sukelsi suin päin suureen lähteeseen talvipakkasessa, mutta sieltä hän selviytyi kuitenkin saunan lauteille löylyyn. Viime vuosisadan puolella oli Pösöllä parin vuosikymmenen ajan majatalonpito-oikeus eli kestikievari, mutta 1900-luvun alussa se siirtyi Könösen taloon, mikä sijaitsi Virmoin sahan ja Törisevän välillä Hiitolaan päin mennessä tien oikealla puolella, lähellä Marjakosken tienhaaraa. Könösen tila kuului Alakokkolan salopalstoihin.

Antti ja Anna Pösöllä oli viisi poikaa: Jussi, Matti, Antti, Väinö ja Toivo, jotka olivat sen ikäpolven poikia, että he kaikki ottivat osaa vuoden 1918 sotaan. Kun vanha Antti-isäntä oli kuollut jo edellisenä vuonna (1917), oli sodan aikana suurta taloa hoitamassa vain vanha äiti, Anna Pösö, mutta karjalaisen naisen neuvokkuudella ja älykkyydellä hän selvisi tehtävästään niin kuin karjalainen nainen on selvinnyt ikimuistoisista ajoista miesten ollessa sota- tai kaupparetkillä. Nuorin poika, Toivo, osallistui 1919 myös ns. Aunuksen retkeen ryhmänjohtajana majuri Hertzenin joukoissa. Pösöjen ostettua Vihavaisen tilan ja molempien vanhusten kuoltua Toivo Pösö ja hänen vaimonsa Anna, joka on kotoisin Siisiönmäeltä, möivät tilaosuutensa toisille veljille ja muuttivat itse pois Hiitolasta. Tämän jälkeen muutti Toivosta seuraava vanhempi veli, Väinö, Vihavaisen tilalle, joten päätilalle jäivät vanhimmat veljekset Jussi, Matti ja Antti perheineen.

Heponiemen vanhimpiin kuului myös Varjusten talo Multamäellä. Talon rakennukset olivat aivan tien varressa Ilmeelle vievän maantien kahtapuolen, tuparakennus Ilmeelle päin mentäessä tien oikealla puolella noin 1 km päässä Ilmeen rajasta. Varjusten tila kuului Haapalahden salopalstoihin, ja entinen Varjusten suurperheen päätalo sijaitsi Tounaan saaren Haapalahden kylässä. Tilan jaossa jäi Ilmeen rajalla ollut Multamäen salopalsta Juhana ja Taneli Varjukselle. Juhana ja Riitta Varjuksella oli kolme poikaa, Toivo, Antti ja Topias, joista Toivo joutui kadoksiin Ahvolan rintamalla 1918. Vanhempiensa kuoltua myös Antti ja Topias möivät tilaosuutensa sedälleen Tanelille ja tämän vaimolle Liisalle ja muuttivat Ilmeen Hynnilään.

Paitsi hyviä viljelysmaita Multamäen tilalla oli aivan koskematon ikihonkien ja kuusten muodostama metsä, jollaisia oikeastaan kaikki Heponiemen ja Ilmeen salon metsät olivat 1900-luvun alkuun asti. Puiden suuruutta kuvaa mm. se, että kun esim. Lauri ja Juho Kemppisen metsästä Ilmeen Salokylästä vietiin Hiitolan Pekolahteen mastopuita Pietarin ja Englannin laivaveistämöille lähetettäviksi, oli yhtä runkoa vetämässä kuusi hevosta, kun rungot oli vietävä kokonaisina. Karjalan radan valmistuminen ja sahojen perustaminen Hiitolaan alkoivat kuitenkin vähitellen harventaa paikkakunnan metsiä. Taneli ja Liisa Varjuksen varakkaan talon peri Kilpolasta kotoisin ollut Topias Tutti, joka oli tullut taloon kotivävyksi mentyään avioliittoon talon ainoan tyttären Hiljan kanssa.

Multamäen juurella, ns. Vihavaisen notkossa, Pösön ja Multamäen välillä, oli Haapalahden kylän Vihavaisten salopalsta, jolla myös oli koskematon metsä ja notkotasangolla 7 ha peltoa. Tilalla oli talviasuttavat rakennukset, vaikka Vihavaiset eivät itse siellä talvella asuneetkaan. Tilan läpi virtasi Ilmeen puolelta, Latonurmen lähteikköalueelta alkunsa saanut kirkasvetinen puro, mikä tasangolla yhä suureten jatkoi matkaansa Multamäen ja Pösön välistä niitty- ja peltotasankoa pitkin Ilmeenjokeen. Vihavaisten itsensä muuttaessa aina syksyisin karjoineen Haapalahteen mökki ei kuitenkaan jäänyt kylmilleen, sillä siinä asui vuosikymmenet Anderssonin perhe läkseimenä.

Andersson oli kotoisin jostain Suomen ruotsalaisalueelta ja hän säilytti kielimurteensa ruotsinvoittoisena koko ikänsä. Naapurit kertoivat hänen kiroilleenkin ruotsiksi sanomalla "pärkkele". Kooltaan hän oli pitkä ja komea miehen goljatti kuin vanha viikinki konsanaan. Anderssonin itsensä kuoltua ja hänen kolmen tyttärensä mentyä naimisiin asui Anderssonin leski, Riitta, mökissä yksinään vielä monia vuosia. Anderssonien tytär Hanna oli mennyt avioliittoon paikkakunnalle muualta saapuneen Aleksi Lehtolan kanssa. He ostivat itselleen maatilaksi osan Laitisen palstasta ja rakensivat talonsa Vihavaisen ja Pösön rajalle. Kun Pösöt sittemmin ostivat koko Vihavaisen tilan, jäi Lehtolan tila saareksi Pösön tilusten sisään. Pösön tilusten sisällä oli myöhemmin toinenkin pieni tila, kun Pösöt möivät maantien varresta pienen palstan Inkeristä pakolaisena saapuneelle Kostjasalon perheelle. Ukko Anderssonin kiroilemisesta puheen ollen mainittakoon tässä yhteydessä, että ruotsiksi kiroilivat monet muutkin Hiitolan ja Ilmeen ukot vielä viime vuosisadan vaihteessa ja sen jälkeenkin sanomalla pahan paikan tullen: "Voi porpanattu!" (Ruotsal. förbannad = kirottu.) Tämä kirosana oli säilynyt jäänteenä 1600-luvun Ruotsin suurvalta-ajalta.

Heponiemestä Ilmeen saloon päin, Jäävaarassa, asui seitsemän perhettä: Viljam Oksanen, Alina Oksanen, Matti Soikkeli, Antti Artell, Juho Roiha, Edward Pelkonen ja August Heikkinen. Näistä Oksaset tulivat sinne 1912 ja muut myöhemmin 1930-luvulle mennessä. Niinimäessä, Heponiemestä Hiitolan asemalle päin tien oikealla puolella, oli kaksi pienehköä taloa, Juho ja Antti Kurosen sekä Kukkosen talot, joilla oli sikäli pienet peltoalat, että asukkaat hankkivat pääasiallisen toimeentulonsa metsätöillä. Niinimäkeen erosi tie ns. Pärttylinpolvesta. Virmoin sahan konemestarina oli koko sahan toimintakauden ajan Eetu Pelkonen. Sahan toiminnan lakattua hän osti Pösön veljeksiltä noin 20 ha metsä- ja niittyaluetta Vaimotsaaren joen varrelta. Osan hän raivasi siitä pelloksi ja asui Heponiemessä Karjalan luovutukseen asti. Viimeinen suuri Heponiemeen ja Virmoille kuulunut talo asemalle päin mentäessä oli tien oikealla puolella Heikki Könösen vanha kestikievaritalo.

Vuonna 1906 palasivat Amerikan Yhdysvalloista takaisin Suomeen sinne aikaisemmin siirtolaisiksi menneet Männyn veljekset Kalle, Kusti ja Aleksi. He ostivat Heponiemestä Hännilän kylään kuuluvan salopalstan kauppias Juho Pösöltä. Juho Pösö ja Heponiemen vanha Antti Pösö olivat veljesten lapsia. Mäntyjen ostamalla Pösöjen tilalla oli maata 150 ha, josta peltoa 60 ha ja loput 90 ha metsää. Tilan maalla oli maantien varressa ns. Riikosen mökki.

Kun kauppias Pösö oli viljellyt peltoja vain apulannan voimalla, koska karjanlannan tuonti Hännilästä asti oli hankalaa, ne olivat laihtuneet. Mutta kun Männyt aloittivat voimaperäisen peltojen kunnostamisen karjanlannan ja muiden maanparannusaineiden avulla, niiden tuotto kohosi vuosi vuodelta, niin että ne lopulta uhkuivat viljaa ja heinää. Samalla vauhdilla kohosivat myös tilan rakennukset. Pitkän ja raskaan työpäivän päätyttyä tarttui nuorin veli, Aleksi, usein viisiriviseen hanuriinsa ja tuvan tai huoneen (aitan) kynnyksellä istuen soitteli säveliä kesäiseen iltaan koko Heponiemen tienoon kuultavaksi.

Kun sekä pellot että rakennukset oli saatu kuntoon, menivät Männyn veljekset naimisiin yksi toisensa jälkeen vanhimmasta alkaen ikäjärjestyksessä: Kallen vaimo Selma oli Parikkalasta, Kustin Ilmeen Koskenkylästä Elisa Varis ja Aleksin Virmoilta Iida Tattari. Aleksi ja Iida myivät kuitenkin pian osuutensa Kallelle ja Kustille ja muuttivat Ilmeen Hynnilään. Tämän jälkeen Kalle ja Kusti ostivat vielä lisämaita noin 50 ha, joten koko tilan ala kohosi noin 200 hehtaariin. Tila oli mallitilakunnossa.

Koko sen ajan, minkä Heponiemen asuttamishistoria käsittää, siellä vallitsi vuotuisessa työnkierrossa vanha kansanomainen työtapa, vaikka peltoalat olivat laajentuneet suurimmissa taloissa 100 ha hipoviksi: vilja leikattiin sirpeillä, heinät niitettiin viikatteilla, voit kirnuttiin kotona; samoin kehrättiin villat ja pellavat kotona ja kudottiin kankaiksi. Silloin tehtiin paljon työtä ja elettiin onnellista elämää, kun kaiken, mitä perhe tarvitsi, sai omasta maasta ja omasta karjasta. Tunnettiin oltavan rikkaita, kun oli viljaa sekä leivän särvintä.

Metsien hakkuun ja sen tuottaman rahan vuoro ei ollut vielä tullut, kun maanviljely ja sille tarpeellinen karjanhoito oli jo pantu kuntoon. Peltotöiden yhä lisääntyessä käytettiin apuna leikkuutalkoita, ja riihessä riuskalla puimisen sijasta ruvettiin suunnittelemaan koneella puimista käsi- ja hevoskiertovoimin. Pösöt ja Männyt rakensivat yhteiselle rajalle tätä varten kumpikin riihen ja niiden väliin yhteisen puimalan. Talkoissa olivat aina mukana myös Ilmeen puolelta Kärniemen ryhmän asukkaat, Varikset, Pesoset, Ristmäkeläiset ym., joiden talkoissa heponiemeläiset taas puolestaan kävivät. Kärniemeen lähti tie Vihavaisen notkosta. Yhteisiä näiden ilmeeläisten kanssa olivat myös pidot, öitsit jne.

Edellä on jo mainittu, että Heponiemen seudun metsät saivat kasvaa kutakuinkin koskemattomina 1900-luvun alkupuolelle saakka ilman että niitä oli koskaan edes kaskettu. Samoin oli laita Ilmeen salon sekä yksityisissä metsissä että sillä suurella valtion metsäalueella, jonka raja oli Jäävaarassa Laurolan hovin palstan rajalla ja jonka valtio oli lunastanut 1870-luvulla Pukinniemen hovin ja Ilmeen hovin lahjoitusmaa-alueiden lunastuksessa. Sillä alueella oli vain Mäkäläisen aho ja Jorosen palo, jotka olivat joskus olleet kaskina, mutta 1900-luvulla niilläkin alueilla oli jälleen suuri metsä.

Ensimmäisenä suuntautui Heponiemen ja Ilmeen metsiin porilaisen puutavarayhtiön Juseliuksen toiminta. Aluksi yhtiö osti vain metsien parhaita runkoja sahatukeiksi. Kaupat tehtiin hyvin epämääräisesti mainitsemalla kauppakirjassa vain, että yhtiöllä on oikeus kaataa metsästä kaikki rungot, joiden paksuus yltää miehen rinnan korkeudella määrättyyn tuumamäärään. Tämän vuoksi metsää ei leimattu eikä luettu, mutta ostaja oli asiantuntijana selvillä metsän arvosta. Kauppakirja sisälsi myös määräyksen siitä, kuinka monena vuotena yhtiöllä on oikeus hakata metsää. Hyvä oli Juseliuksen rakentaa kuuluisaa mausoleumiaan, kun oli käytettävissä tällaisilla kaupoilla saatua karjalaista omaisuutta.

ksi kaadetut rungot ja tukit sahattiin metsässä paikan päällä lankkusahalla ja miesvoimalla lankuiksi ja laudoiksi, mitkä sitten ajettiin hevosrahdilla joko Pekonlahteen lastattaviksi laivaan tai Hiitolan asemalle rautatiekuljetuksia varten. Sahauksessa syntynyt pinta- ja rimatavara jäi metsiin, missä se säilyi pari vuosikymmentä lahoavana jäänteenä lankkusahurien kauden metsätöistä aikana, jolloin tukit jo ajettiin sahattaviksi Virmoin, Haukkavaaran ja Pekonlahden höyrysahoille, missä voimanlähteinä olivat lokomobiilit. On jollain tavoin tuon ajan metsien ja puiden arvostusta kuvaavaa, etteivät metsien omistajat edes hakkuuvuosien päätyttyä käyttäneet metsiin jääneitä pintakasoja polttopuiksi, vaan ne saivat lahota paikoilleen, ja halkopuiksi kaadettiin tervettä puuta. Mutta ilmiön selittää se, että metsillä ei siihen asti ollut mitään arvoa, vaan päin vastoi: muinaiskarjalainen näki metsän vihollisenaan; siellä oli petoja ja sen voittaminen viljelykselle kirveellä ja kuokalla oli ankaran työn takana.

Metsätyöt, samoin kuin aikoinaan Karjalan radan rakentaminen, toivat Hiitolaan sekä Ilmeelle työntekijöitä, reissumiehiä, kaukaa muiltakin paikkakunnilta, jopa Länsi-Suomesta asti sekä Etelä-Suomen ja Pohjanmaan ruotsalaisseuduilta. Heponiemen suurimmissa taloissa, mm. Pösössä, saattoi parhaina hakkuutalvina olla majoitettuna, kortteerissa, 40-50 metsätyömiestä ja pomoa, useilla myös hevoset. Kun kauppapuoteja oli vain Juho Pösöllä Hiitolan Hännilässä ja Olli Variksella (Puot'-Olli) Ilmeellä, joutuivat kortteeritalot huolehtimaan usein verrattain laajamittaisesti miesten ja hevosten muonituksesta, niin että leipää, kauroja, heiniä, lihaa, ryynejä, perunoita jne. tarvittiin huimasti: sianlihaa tarvittiin ruhoittain, sokeria laatikoittain; jyviä, jauhoja, ryynejä ja rinkeliä kuleittain ja miehille myytiin rinkelit nyöreittäin; leipää oli paistettava joka päivä, ja jälkiuuni oli pantava täyteen liha-, rieska- ja mämmipotteja paistumaan. Oli myös miehiä, jotka tulivat toimeen pelkällä ruisleivällä ja amerikansilavalla.

Kahvia ja teetä kului iltaisin paljon, sillä syömisen ohella oli kahvin ja teen juonti rahtimiesten melkein yksinomainen ajankulu. Juopottelua ja kortinpeluuta ei sallittu lainkaan. Jotkut harrastivat kylläkin tammi- ja tokottipelejä sekä kissanhännän ja väkikartun vetoa voimien koitoksena. Kerran sattui juuri Antti Pösön tuvassa niin, että kissanhännänvedossa häviämäisillään oleva mies tarttui hätäpäissään toisella kädellään uunin hakkulaa tukevaan pankkopatsaaseen, jolloin tämä rautainen tolppa jäi miehen käteen ja tiilestä muurattu uunin hakkula romahti alas pankolle ja tuvan lattialle. Seuraavana päivänä muurattiin hakkula takaisin paikoilleen.

Huolimatta vuosisadanalun lukuisista kulkijoista ja reissumiehistä ei maalaistaloissa juuri koskaan lukittu talousrakennusten eikä päärakennuksenkaan ovea. Vilja-aitan ovessa jotkut pitivät munalukoksi sanottua riippalukkoa ja porstuan ovessa käyttivät jotkut sisäpuolella ramppia (hakaa). Kun Heponiemen talot olivat vilkasliikenteisen maantien varressa, saattoi usein tapahtua, että talon emännän tullessa kamarista tuvan puolelle aamukahvin keittoon oli tuvan penkillä yöllä saapuneita kulkijoita nukkumassa. Heillekin annettiin aamukahvit.

Vuoden 1920 tienoilla ilmestyivät Hiitolan puutavaramarkkinoille myös veljekset Artturi, Hannes ja Toivo Sirén, jotka sittemmin ostivat myös Virmoin sahan Juseliukselta, mutta liikkeen konttori oli asemalla. Sirénien ostot käsittivät tukkien ohella myös pienpuuta, ja erityisesti olivat lappuhalot heidän artikkelinaan. Tähän aikaan alkoivat puutavaran ajot lisäksi tapahtua jokivarsiin Vaimotsaarenjoelle, Virmutjoelle sekä Kokkolanjoelle, missä keväisin ennen uittojen alkamista oli kilometrien pituudelta tukkiteloja sekä propsi- ja halkopinoja jokeen vieritystä ja uittoa odottamassa. Sahatukit nostettiin Virmutjoella ylös Virmoin sahalla ja Kokkolanjoella Sahakosken yläpuolella, mutta Virmutjoen ja Vaimotsaarenjoen propsit ja halot uitettiin vielä edelleen Ilmeenjokea pitkin Pukinniemen pysäkin luo, missä ne rautatiesillan läheisyydessä nostettiin maihin rautatiekuljetuksia varten. Pukinniemen nostopaikalla oli kapearaiteinen rata ja rullavaunuja. Halot ja propsit nostettiin vedestä vaunuihin, mitkä sitten hinattiin hevosvoimalla joen pengertä ylös ratapihalle siten, että mäen päällä oli tolppa ja vaakasuora ratas vaijeria varten ja kun hevonen veti kakkuliaisoilla vaijerin koukusta alamäkeen päin, nousi kuorma ylös. Matka rannasta ratapihalle oli noin 100 m.

Kevätkesän kuivassa ja lämpimässä ilmassa sekä uitot että nostot olivat suosittua hommaa nuorille miehille. Joskus oli mukana vanhempiakin ansiotyössä. Niinpä kerran oli uittotöissä myös Ilmeen Keskikylästä kotoisin ollut vanhanpuoleinen isäntä Pekka Kontiainen, Rusin (Ambrosiuksen) Pekko, jolla oli evässäkkinään selässä suuri, valkea, rohtiminen torppasäkki. Kun Pekan naama oli viikon aikana jo pahoin karvettunut harmaasta parransängestä, eräs Frans Nurmi -niminen reissumies laski leikkiä hänen kustannuksellaan sanoen: "Kuka lie avannut Ilmeen hautausmaan portit? Sieltä on tullut tänne äijä valkea lakana hartioillaan, ja naamakin on jo sammaltunut!" Tämä tapahtui 1910-luvulla.

Kun Heponiemi vietti verrattain eristettyä elämäänsä kaukana pitäjän kylistä ja keskuksista naapurinaan vain Ilmeen puolella Kärniemen talot, olivat pidot, talkoot, öitsit, joulukuusi-illat, tahvananajot ja laskiaiset, kuten sanottu, koko tienoolle yhteisiä. Kaikki olivat mukana kaikessa. Pitoihin kutsuttiin kaikki. Joulun vietto, etenkin sen jälkeen, kun joulukuuset alkoivat tehdä tuloaan heponiemeläisiinkin koteihin, oli niin yhteistä naapurien kanssa, että vuoroiltoina joulun pyhinä käytiin eri taloissa katsomassa heidän joulukuusensa. Tällöin juotiin kahvia tai teetä, laulettiin ja jaettiin lapsille ajan muodin mukaisia koreita ripsupaperisia joulukuusen karamellejä tai muuta suuhun pantavaa.

Jouluaamuna oli lähdettävä joulukirkkoon noin klo 4, sillä joulujumalanpalvelus alkoi klo 6, ja kirkolle oli matkaa 18 km. Kirkko oli talvella siihen aikaan kylmä, lämmittämätön, mutta eräänlaista lämmikettä sai siitä, että kirkosta paluu oli Sahakoskelle asti yhtämittaista kilpa-ajoa, sillä kaikki Hiitolan hevoskasvattajat lähtivät kirkkoon aina parhaimmalla hevosellaan. Sahakoskelta lähtien ajo tasaantui, kun ajajat hajaantuivat pitäjän eri kulmille.

Joulupäivä oleskeltiin kirkosta paluun jälkeen muuten kotosalla, mutta naapurien joulukuusia käytiin katsomassa. Toisena joulupäivänä, jota Hiitolassa ja Ilmeellä nimitettiin Tahvanan päiväksi, lähdettiin jo aamupimeällä tahvananajoon. Isännät emäntineen lähtivät sukulaisiin ja kysyivät heti sisälle tultuaan: "Onks tahvana kotonn, vai säreteäks uun?" Jos uuni oli jo lämpiämässä ja viinaryyppy oli tarjottavana, ei uunia tarvinnut särkeä. Nuoret ajelivat tahvananajossa ilman erityistä päämäärää milloin Ilmeelle, milloin Hiitolan asemalle, joskus Kurkijoelle tai Kaukolaan asti toivossa löytää iltamat tai muu tanssitilaisuus. Joskus Heponiemen kaikki nuoret ajoivat Ilmeen rajalla olevaan Ikalaan, missä oli hyvä hanurin soittaja, Taskisen Jussi. Siellä pantiin silloin tanssit eli leikit pystyyn. Öitsit olivat rinkeli- tai huttuöitsejä.

Laskiaisena kokoontuivat kaikki Heponiemen ja sen ympäristön lapset ja nuoret Multamäen rinteeseen mäenlaskuun mukanaan tavalliset liistereet. Kun mäki oli pitkä ja jyrkkä, kiiti reki kauas yli Vihavaisen notkon. Keväthankien aikana lasketeltiin samoin reellä pitkin kovan hangen pintaa peltojen rinteillä. Erityisesti nuorison huveja olivat myös talkootanssit. Urheilutoiminta sai Heponiemessä jalansijan vasta 1930-luvulla, jolloin perustettiin Hiitolan Urheilijoiden Heponiemen osasto. Urheiluharjoitukset sekä paikalliset kilpailut pidettiin Vaimotsaarenjoen ja maantien välisellä rantaniityllä.

Päivitetty 21.10.2001