Huiskonniemi

Huiskonniemi on Laatokan rantakylä ja sijaitsee Naismeri-nimisen Laatokan lahden rajoittamassa niemekkeessä Kilpolan saarten pohjoispuolella, missä sen erottaa vain kapeahko salmi Haapalahden ja Tounaan kylistä. Mantereen puolella Huiskonniemen kylää ympäröivät Kavonsalmi, Tenhola, Nehvola ja Laurola. Kylään kuljettiin asemalta siten, että ensin mentiin Kurkijoelle vievää valtatietä, sen jälkeen Päijälän ja Nehvolan kylätietä Suokantaan asti, mistä lähti Huiskonniemen oma kylätie. Matkaa kertyi 14-15 km. Tie kulki kylään kallioiden ja metsien lomitse.

Kylässä oli ennenvanhaan ollut toistakymmentä taloa, mutta isossa jaossa niistä oli lunastettu itsenäisiksi tiloiksi vain kolme: Juho Torvisen, Kalle Salosen ja Johannes Tannisen tilat, muut tilat jäivät edelleen Laurolan kartanoon kuuluviksi. Nämä kolme taloa muodostivatkin sittemmin Huiskonniemen kylän. Isoon jakoon asti koko kylä kävi tekemässä päivätöitä Laurolan hovissa. Eräistä lunastamattomista tiloista tuli kartanon välittömiä tiluksia, kun asukkaat muuttivat pois. Suurin mainituista kolmesta itsenäisestä tilasta oli Torvisen tila, jonka kokonaispinta-ala oli toistasataa hehtaaria ja siitä viljeltyä noin 25 ha. Tannisen tilan koko ala oli 60 ha ja siitä oli viljeltyä 12 ha.

Aitoja kylän talot eivät tarvinneet juuri lainkaan, sillä vesi oli kaikkialla rajana niin hakamailla kuin pelloillakin. Kuuman kesän aikana lehmät sekä hevoset laukkasivat suoraa päätä Laatokan aaltoihin paarmoja pakoon. Veden pohja kylän rannoilla oli kovaa savea, mikä ei upottanut eläimiä. Vedessä seistessään ne söivät rantakaislaa ja järviruokoa. Näitä kaislikoita ja ruovikoita myös niitettiin laajoilta aloilta talvirehuksi, mikä oli raahattava vefestä kovalle maalle kuivumaan. Huiskonniemeläisten salopalstat sijaitsivat Laurolan hovin salopalstan tuntumassa Virmutjoen kahtapuolen lähellä Ilmeen rajaa Hömmön salossa.

Laatokan vedenpinta vaihteli eri vuosina hyvin paljon. Viimeisten vuosikymmenien vaihtelut alimman ja korkeimman veden välillä olivat lähes neljä metriä. Vuonna 1921 Laatokan vesi oli alimmillaan sataan vuoteen ja 1924 taas korkeimmillaan. Paikat, joissa toisinaan eläimet kävivät rantalaitumilla ja joista niitettiin rantaheinää, olivat toisina kesinä monta metriä veden pinnan alla, niin että samoilla paikoilla uitettiin hevosia ja kalastettiin. Kalastus oli osa kylän luontaisesta elämänmenosta ja sitä harjoitettiin ei ainoastaan omaa tarvetta vaan myös aika huomattavaa myyntiä varten. Laatokan salmet ja lahdet olivat erinomaisen kalaiset, ja tavallisin pyydys oli kolmen metrin merirysä.

Tässä on kuitenkin huomattava, että kylän jokaisen talon pääelinkeino oli maatalous, ja kalastus oli vain helposti hoidettu lisäansio. Raskasta avomeren kalastusta ei harjoitettu. Kaloja myytiin ensin Kurkijoelle, mutta Hiitolan asematienoon laajennuttua noin 3000 asukasta käsittäväksi asutustaajamaksi myytävät kalat vietiin sinne. Asemalle tuli kalan ostajia myös muista mannerkylistä, jopa Ilmeeltä asti. Viime vuosisadalla käytettiin kevätauringossa kälvitettyä kalaa Huiskonniemessäkin ja kalalajina saattoi olla kutusärki, mutta myöhemmin ei kukaan enää kälvittänyt eikä juuri suolannutkaan kaloja, vaan aina oli tuoresta lohta, haukea, siikaa ym. jalompaa kalaa.

Maanviljelykylänä, hyvät kalavedet ympärillä, Huiskonniemi oli ihanteellinen ihmisen asua: halloja ei ollut koskaan, vaan hyvän maaperän ja suotuisan ilmaston vuoksi viljasato oli aina suurin mahdollinen. Sitä jyväsatoa, mikä Hiitolan rantakylissä saatiin kuhilaasta, on tuskin ylitetty missään muualla Suomessa. Entinen huiskonniemeläinen Johannes Tanninen, joka nyt asuu siirtolaisena Porin Leineperissä, kertoo kuinka etenkin keväisin tahtoo silmä kääntyä tuonne Porin peltoalaville ikäänkuin ennen Laatokalle katsomaan, onko vesillä jo ketään kalahommissa. Hylkeitä eivät huiskonniemeläiset pyydystäneet, mutta tounaalaiset, jotka olivat lähempänä aavoja vesiä, pyydystivät niitäkin.

Entisen kotiseutunsa parhaat muistot on Huiskonniemen oma poika, Johannes Tanninen, sovittanut Hiitolan laulu -nimiseen runoonsa.

On Karjala maistamme kaunehin,
Mutt Hiitolan muisto on rakkahin,
Ja siksi me siirrymme aatoksin
Tuonne Karjalan koteihin kaukaisiin.

Siellä me lapsena leikitty on,
Avojaloin on asteltu siellä,
ja tuntuu kuin multa muheva
Mun jalkaani hipoisi vielä.

Minä muistan sen saaret ja niemekkeet,
Sen ruohooiset rannat ja siintävät veet,
Kalavenheet, mi iltaisin lahdella sous,
Sorsaparvet sen katveesta ilmoille nous.

Ja Hiitolan koskien kumuakin
Minä usein illalla kuuntelin;
Ne lauluaan lauloivat päivät ja yöt,
Ja pinnalla kimmelsi hopeavyöt.

Näin vuodesta vuotehen laulu soi,
Ja kuohuissa lohetkin karkeloi.

Ja kunnalliskodinkin komean
Muistan laella kunnaan mä korkean,
Sen ympäri vainiot vihannoi
Ja taustalla männikkö huminoi.

Veden tyyneen pintaan se kuvansa loi,
Rannan koivut sen näkymän purppuroi.
Koivutkin koivikkokunnailla
Ne uljaina seisovat siellä,

Ja lapsiparvenkin kirmailevan
Minä aivan kuin näkisin vielä.

Oli kirkkokin vanha ja matala vaan
Ja kumpukin laakea alla,
Mutta se paikka kuitenkin
On rakkahin taivahan alla.

Lapsuuden joulukynttilät
Minulle loistaa vielä;
Monet hetket siell´ olleet on herttaiset,
On valatkin vannottu siellä.

Pyhä puistomme meiltä myös sinne jäi,
Missä rakkahat vainajat nukkuu;
Käsi hellä hautoja hoitele ei,
Käki joskus jos ristillä kukkuu.

Päivitetty 27.8.2001