Hännilä

mutta myyntien jälkeen Hännilä jäi toiseksi ja Pukinniemi kohosi ensimmäiseksi, sillä 1930 Hännilän tilan pinta-ala oli 736 ha. Tässä on huomattava, että yllämainittuihin Hännilän kartanon pinta-alalukuihin ovat sisältyneet ne kymmenet tilapäisesti Juho Pösön haltuun eri puolilla pitäjää pakkohuutokaupoissa tai sovintokaupoissa joutuneet tilat, joita yksinpä Hiitolankylässä oli useampia ja jotka hän sitten sopivien tilaisuuksien tullen myi pois.

Sen lisäksi, mitä Asilan kylän kohdalla on mainittu ertyisesti Asilan hovin synnystä, on tällä kohdalla syytä selvittää hieman yleisemmin sitä pohjaa, miten Hiitolan kartanot ja Ilmeen hovi saivat alkunsa ja kehittyivät ja miten niiden elämä ja olot poikkesivat monilla muilla Karjalan lhjoitusmaatiloilla valinneista oloista.

Ennen suurta Pohjan sotaa ja 1721 tehtyä Uudenkaupungin rauhaa Hiitola-Ilmeellä ei varsinaisia herraskartanoita ollut lainkaan, vaan oli ainoastaan joitakin valtion omistuksessa olleita kruununtiloja, joista talonpojille vuokrattiin erisuuruisia tiluksia eli kruunun torppia. Näitä vuokraajia nimitettiin torppareiksi. Torppatilan viljely- ja käyttöoikeudesta vuokraajat maksoivat vuokransa viljelytytuotteina ja päivätöinä. Stolbovan rauhan jälkeen, 1630-luvulla, Ruotsin hallitus lahjoitti kuitenkin Hiitola-Ilmeen Jaakko de la Gardien perillisille, mikä käytännössä merkitsi sitä, että mainitun suvun voudit kantoivat pitäjästä verot, mitkä aikaisemmin oli maksettu kruunulle, sillä tiettävästi suku ei itse asunut koskaan Hiitolassa, eikä sillä siis ollut pitäjässä mitään hovia.

Ison vihan aikana, 1700-1721, Ruotsi-Suomen ja Venäjän käydessä sotaa valloittivat venäläiset tsaari Pietari I:n joukot Vipurin kaupungin ja Käkisalmen läänin, ja odottamatta rauhan tekoa tsaari ryhtyi järjestelemään valloittamansa alueen oloja, joihin järjestelyihin kuului mm. puuttuminen alueen kruununtiloihin, mitkä hän jakoi lahjoitusmaina ansioituneille sotilaille ja muille virkamiehille. Näin tapahtui Hiitola-Ilmeelläkin. Edellä on jo Asilan kohdalla mainittu, kuinka aivan uusi tulokas, hollantilaissyntyinen everstiluutnantti G. W. de Hennin sai 22.7.1711 ja 8.3.1714 annetuilla ukaaseilla haltuunsa Asilan tilan sekä 66 muuta taloa. Ruhtinas Menschikowin käskystä saivat sihteerit Jakow ja Ivan Weselowskij 32 taloa sekä Michail ja Stepan Nesterow 26 taloa. Mutta kun tsaari Pietari Uudenkaupungin rauhan tultua 1721 solmituksi ryhtyi alueen hallinnon uudelleenjärjestelyihin, hän peruutti kaikki sodan aikana tehdyt lahjoitukset Viipuri-Käkisalmi maantien "vasemmalta" puolelta, joten peruutus koski myös Hiitolaa ja Ilmeetä. Tällöin katosivat Weselowskjit ja Nesterowit lahjoitusmaaluettelosta, vieläpä everstiluutnantti de Henninkin menetti Asilan jo vuonna 1720, siis vuotta ennen rauhantekoa, mutta sai sen takaisin 24.7.1728 Katarina I:n tekemällä päätöksellä. Edelleen vahvisti Venäjän lahjoitusmaiden kanslia Katarina I:n nimessä 8.1.1726 ja 7.2.1726 antamillaan määräyksillä lahjoituksen, jolla Pietari Suuren palvelukseen siirtynyt tanskalais-hollantilainen vara-amiraalin arvoon Venäjän sodassa kohonnut Peter Johan von Sievers sai lahjoitusalueekseen Asilan hovia lukuun ottamatta koko Hiitolan ja vanhan Ilmeen siksi, kunnes toisin määrätään. Lahjoitus käsitti 173 taloa, ja päähovi sijaitsi Pukinniemessä, toinen Kopsalassa. Vara-amiraali von Sieversin kuoltua määräsi Katariina II 21.9.1793 tekemällään päätöksellä kyseessä olevan lahjoituksen kapteeni Georg von Sieversin ja hänen jälkeläistensä ikuiseksi omaisuudeksi. Nämä de Henninille ja von Sieversile tehdyt lahjoitukset laskivat perustan Hiitolan kartanoille ja Ilmeen hoville, mitkä säilyivät suurtiloina toiseen maailmansotaan ja Karjalan luovutukseen asti.

Lahjoitusmaiden ensimmäisille Venäjältä tulleille omistajille Käkisalmen läänissä vallitsevat olot, nimenomaan talonpoikien vapaus ja Ruotsi-Suomen lait, olivat sangen outoja. Venäjällä vallitsi tuohon aikaan maaorjuus pimeimmillään, ja tilanomostajat olivat tiloillaan itsevaltiaita. Venäläisen kartanonomistajan ja etenkin heidän voutiensa yrittäessä harjoittaa Karjalassakin itsevaltiutta oli seurauksena pitkällisiä kääräjäkäyntejä, jopa talonpoikien kapinointeja. Näin tapahtui erityissti Viipurin hoveissa, joissa omistajat eivät asuneet itse, vaan asuivat Venäjällä voutien hoitaessa täällä asioita. Hiitolassa ei suurempia levottomuuksia ja riitoja tapahtunut, sillä kartanonomistajat asuivat itse paikan päällä, joten vältyttiin voutien väärinkäytöksiltä.

Hännilä kartanon (vieraskielisinä säätyläiset lausuivat Hännilä-nimen Hennilä-muotoisena, kuten Pärttyli Pirhosen talosta on edellä mainittu; Hennilä-muotoa kuuli joskus epämääräisesti käytettävän vielä tälläkin vuosisadalla tietämättä oikein, onko kyse Pösön Hännilästä vai Pirhosen Vanhasta Hännilästä) synty tapahtui vasta pitkälti toista sataa vuotta myöhemmin Pietari Suuren ja hänen leskensä Katarina I:n tekemistä lahjoituksista lukien. Asioiden kulku kartanon koostumiseksi oli seuraava:

Kreivitär Adelaine Gustava Aspasie Armfelt, kapteeni Magnus Reinhold Armfeltin puoliso, osti 1800-luvun alussa amiraalivon Sieversin perillisiltä Ilmeen ja Pukinniemen hovit sekä myi Pukinniemen hovin alueesta 22 3/4 sadannesta käsittävän Hännilän alueen apteekkari Dorrendorffille. Hännilän tilalla oli noin 100 vuotta vanha päärakennus Hiitolanjärven rannalla.

Samoihin aikoihin osti puuseppä Johan Fredrik Behrens von Sieversin perillisiltä Sikiönmäki-nimisen tilan samoin Hännilän kylästä, mutta tila joutui Behrensin velkojen vuoksi pakkomyyntiin, jolloin sen osti huutokaupassa lautamies Matti Pösö. Sikiönmäessä oli myös suurehko, kestikievarina käytetty päärakennus. Mutta sittemmin talo joutui Matti Pösön veljenpojan Juho Pösön haltuun. Vuonna 1871 paloi Sikiönmäen päärakennus sekä paljon tavaraa silloisesta nuoren Juho Pösön varastosta. Mutta Pösö tarvitsi taloa ja kauppatiloja, ja niin hän osti samana vuonna apteekkari Dorrendorffin perillisiltä Hännilänkin tilan ja yhdisti sen Sikiönmäen kanssa yhdeksi suureksi tilaksi. Näin syntyi suuri Hännilän kartano, ei lahjoitusmaatilana, vaan Juho Pösön ostamana.

Pitäjän talous- ja liike-elämän keskittyessä rautateiden rakentamisen jälkeen Hännilään erityisesti aseman tienoille, josta syystä monet rupesivat nimittämään koko kylää Asemakyläksi, on ymmärrettävää, että niiden henkilöiden luku, joiden työ olisi Hännilän kohdalla mainittava, on hyvin suuri. Eräiden merkittävimpien hänniläläisten työpäivä sijoittui jo viime vuosisadan puolelle. Yksi heistä oli Heikki Jaatinen, maanviljelijä ja valtiopäivämies. Hän oli syntynyt Pohjois-Karjalassa Pälkjärvellä 1829 lampuodin (lampuotitilan vuokraaja) poikana. Ensimmäisen vaimonsa kuoltua Jaatinen joutui Hiitolaan 30-vuotiaana solmittuaan toisen avioliittonsa Sahakosken rälssitilan omistajan lesken Katariina Lukan kanssa 1859. Verrattain nuoresta iästään huolimatta Jaatinen joutui valistuneena ja älykkäänä miehenä kuitenkin kohta mukaan julkiseen elämään ja yhteiskunnallisiin tehtäviin, joissa hän rohkealla ja päättäväisellä esiintymisellään sekä rehellisellä toiminnallaan saavutti johtavan aseman, mikä laajensi hänen julkisten tehtäviensä kenttää kotipitäjän ulkopuolellekin sekä Viipurin läänin että koko valtakunnan tasolle. Viipurin läänin kuntien edustajille hän tuli tunnetuksi paitsi Kurkijoen Maanviljelysopiston johtokunnan jäsenenä myös laajoilla liike- ja kauppamatkoillaan, jotka ulottuivat Aunukseen asti: hän harjoitti värjärin ammattia ja karjakauppaa.

Heikki Jaatisen varsinaiset suurten mittojen kyvyt ja voimannäytteet tapahtuivat valtiollisella alalla, kun hänet 1861 valittiin Viipurin läänin edustajana ns. Tammikuun valiokuntaan, minkä keisari oli kutsuntu koolle valmistelemaan myöhemmin valtiopäivillä esille tulevia asioita, ja kun hän oli Kurkijoen tuomiokunnan talonpoikaissäädyn edustajana vuosien 1877-78 valtiopäivällä. Valtiopäiviä ei oltu kutsuttu koolle Suomessa noin 50 vuoteen Porvoon valtiopäivien jälkeen (1809). Vasta Nikolai I:n kuoltua Aleksanteri II, uudistusten mies, ryhtyi ottamaan yhteyttä Suomen säätyihin kutsumalla ensin kokoon valiokunnan, johon kuului 12 jäsentä jokaisesta Suomen neljästä säädystä. Valiokunnan tehtävänä tuli olemaan lausua mielensä senaatin valmistamista asetusehdotuksista ja asoiden väliaikaisesta järjestämisestä siksi, kunnes valtiopäivät voisivat kokoontua. Valiokunta kokontui tammikuun 20. päivänä 1862 ja se on kokoontumisaikansa vuoksi saanut nimen Tammikuun valiokunta. Kun keisari antoi julistuksen, jolla valiokunta kutsuttiin koolle, epäiltiin, että toimenpide voisi johtaa valtiopäivien syrjäyttämiseen, vaikka ehdotus valiokunnan kokoontumisesta ennen valtiopäiviä olikin suomalaisen senaattorin F. Langenskiöldin tekemä, minkä vuoksi maassa pidettiin kokouksia ja valmisteltiin hallitsijalle jätettävää adressia sen seikan selventämiseksi, että puheena olevan valiokunnan työn tulee olla vain valmistelevaa laatua ja lopullista asioiden päättämistä varten on kutsuttava koolle valtiopäivät. Tammikuun valiokunnassa esitettiin ensi kerran myös vaatimus, että suomen kieltä käytettäisiin tasaveroisena ruotsin kielen rinnalla. Tämän vaatimuksen esitti pohjoiskarjalainen, Maaningalta kotoisin ollut herastuomari Kustaa Pelkonen.

Niistä asioista, joita Heikki Jaatinen ajoi pontevasti jo Tammikuun valiokunnassa ja jotka myöhemmin valtiopäivillä saivat myönteisen ratkaisunsa, on mainittava mm. papiston palkkauksen uudelleen järjestely, missä Jaatinen edusti aivan nykyaikaista kantaa ja siis luopumista virkatalojärjestelmästä, Suomen sotavaäen asettaminen sekä lahjoitusmaakysymys. Heikki Jaatisen voimakas esitystapa käy selville hänen lausunnoistaan. Papiston virkataloasiasta hän sanoi mm.: "Mahdotontahan on papin samassa olla kelvollinen sielunpaimen ja taitava maanviljelijä, jonka tähden ja koska tulot pitäjästä aina ovat yhtäläiset, mutta maa ainoastaan hyvin viljeltynä antaa hyvän sadon, papin toimitukset luonnollisesti jäävät takapajulle ja aika kuluu maanviljelyksessä." Kantaansa Suomen sotaväestä Jaatinen puolusti seuraavin sanoin: "Minäkin puolustin kansallisen sotaväen asettamista, koska tiedän, ettei mikään kansa voi olla mansa, jollei se myöskin täytä velvollisuuksiaan. Kansa, joka vieraan sotaväen suojaamana huolettomasti makaa, on ennenpitkää orja." Ja lahjoitusmaa-asiasta än lausui: "Tämä kysymys on mielestäni niin tärkeä, että sen ratkaisu tuskin voi odottaa ensi valtiopäivien päätöstä. Ei kukaan voi kieltää, että Suomemme näinä aikoina tarvitsee kaikkien asukkaittensa yhteiset voimat edistyäkseen laillisella tavalla ja tiellä. Mutta voimmeko me, asian tällä kannalla ollessa, vaatia Viipurin läänin lahjoitusmaiden aluskuntalaisilta yksimielisyyttä, yhteyshenkeä ja totista isänmaanrakkautta? Valitettavasti ei. Näillä kansalaisillamme ei oikeastaan ole isänmaata. Mutta voimmeko heitä siitä syyttää? Ei! Ei ensinkään! Heille on tapahtunut vääryys, heille on tapahtunut laittomuus.He ovat ajan kuluessa vähitellen ja tietämättänsä joutuneet nykyiseen orjalliseen asemaan."

Valtiopäivämiehenä 1877-78 valtiopäivillä Heikki Jaatinen ystävystyi Suomen suuren talonpojan Agathon Meurmanin kanssa ja oli yleensä kaikissa tärkeissä kysymyksissä Meurmanin kannalla paitsi Sortavalan seminaarin perustamisasiassa, missä Jaatinen vaati seminaaria sijoitettavaksi Sortavalaan, mutta Meurman yhtyi kouluylihallituksen ja silloisen kansakoulujen ylitarkastajan Uno Cygnaeuksen kantaan, minkä mukaan seminaari olisi ollut sijoitettava Savonlinnaan. Tässäkin asiassa Heikki Jaatisen kansallinen näkökohta vaistosi oikein, sillä Venäjän pyhä synodi suunnitteli samanaikaisesti venäjänkileisen opettajaseminaarin perustamista Sortavalaan Karjalan kreikkalaiskatolisia alueita varten, mikä tähtäsi Karjalan venäläistämiseen. Sortavalan seminaari perustettiin juuri mainituilla valtiopäivillä 1877 ja se alkoi toimintansa 20.10.1880. Viimeksi mainittuna vuonna lunastettiin myös viimeiset lahjoitusmaatilat valtiolle, jolta talonpojat puolestaan saivat lunastaa ne itsenäisiksi ttiloikseen, ja täsät vuodesta katsotaan alkaneen ajanjakson, mikä myöhemmin on saanut nimen Karjalan nousun vuosikymmenet. Ne päättyivät talvisotaan ja Moskovan rauhaan 1940. Sortavalan seminaariasiassa olivat aloitteen tekijän Robert Lukanderin lisäksi Jaatisen kannalla myös muut karjalaiset talonpoikaissäädyn edustajat: Kontiolahden ja Liperin edustaja Antti Puhakka, Ilomantsin edustaja H. Hassinen sekä jo 1872 valtiopäivillä asiasta puhunut impilahtelainen Semen Ratinen, porvarissäädyn edustaja, Sortavalan pormestari K. G. Berg sekä pappissäädyn edustaja asessori A. W. Lyra.

Heikki Jaatisen kansalliseen ajattelutapaan liittyi myös hänen kantansa Suomen sotaväkeä koskevassa asiassa, mikä ratkesi myönteisesti 1877-78 valtiopäivillä. Mutta tälle asialle läheinen oli myös suomen kielen asemaa ja oikeuksia koskeva kysymys, missä Jaatinen joutui käyttämään ehkä voimakkainta ja kiivainta kieltä, niin että hän joskus joutui vastatusten oman säätynsäkin ja hengenheimolaistensa kanssa. Kielikysymyksen alalta mainittakoon jaatisen ehdotus Viipurin klassillisen lyseon opetuskielen muuttamisesta ruotsista suomeksi sekä ehdotus vuoden 1865 kieliasetuksen muuttamiseksi sellaiseksi, että tuomarit ja muut virkamiehet suomenkielisillä paikkakunnilla velvoitettaisiin antamaan asikirjajäljennökset ja otteet maksuitta.

Paitsi että Heikki Jaatinen oli sanavalmis ja älykäs hän oli tarvittaessa myös kiivas ja kärjevä. Kun aatelissäädyn edustaja Lars Robert Björkenheim oli kerran sättinyt Jaatisen säätytoveria ja ystävää Agathon Meurmania, Jaatinen pyysi heti puheenvuoron ja sanoi: "Kyllä te nyt sätitte Meurmania, mutta hänen laitansa on semmoinen, että hän aina tulee olemaan valtiopäivillä, ellei omasta tuomiokunnastaan, niin minun tuomiokunnastani. Mutta toinen on teidän laitanne, herra Björkenheim. Ellette te olisi synnyltänne oikeutettu pääsemään valtiopäiville, niin teitä ei olisi täällä." Näistä suorista sanoista vimmastuneena Björkenheim vaati tulkkia kääntämään Jaatisen puheenvuoron ruotsiksi, mutta tulkkina toiminut Jonas Castrén selitti, että hänen virkaansa kuului vain kääntäminen ruotsista suomeksi. Silloin Björkenheim kiivastui vielä enemmän, vaati uudelleen puheenvuoron kääntämistä ruotsiksi ja syöksyi Jaatisen eteen, jolloin Jaatinenkin nousi ylös pöydästään ja sanoi, ettei hänen puheenvuoroaan tarvitse kääntää, koska Björkenheim ymmärtää sen, sillä minä sanoin näin ja näin, ja hän toisti lausuntonsa. Jaatisen ystävät pelkäsivät, mitä nyt tapahtuukaan, mutta Björkenheim käveli paikalleen ja asia oli loppuun käsitelty. Tässä yhteydessä mainittakoon, että Heikki Jaatinen oli ylväsryhtinen, pitkä ja komea mies, miehuutensa parhaissa voimissa ja kantoi liikanimeä Hiitolan kuningas. Valistuneena miehenä Jaatinen oli myös läheisissä kosketuksissa Viipurissa ilmestyvään suomenkieliseen sanomalehteen Ilmariseen sekä sen toimittajaan runoilija J. H. Erkkoon, jota pidetään yhtenä Jaatisen henkisenä innoittajana. Heikki Jaatinen kuoli ikäänkuin kesken parasta työkauttaan, 50-vuotiaana, 1879. Hänen kulttuuriystävällisyyttään kuvaa ja tehostaa jälkimaailman silmissä se, että hän määräsi jälkisäädöksessään omaisuudestaan Kansanvalistusseuralle 10.000 silloista markkaa, mikä nykyrahana (1972) tekisi noin 2,56 miljoonaa markkaa.

Toinen yhtä kuuluisa Hännilän kylän merkkimies kuin Heikki Jaatinen, joskin aivan eri alalla, oli Juho Pösö. Kun Heikki jaatisen elämäntyö parhaimmillaan liikkui valtakunnallisella tasolla, oli Juho Pösö populääri, Hiitolan ja ympäristöpitäjien rahvaan läheisesti tuntema mies. Kuka hän sitten oli? Hän oli yksi Hännilän kylässä viime vuosisadalla asuneen talollisen Pekka Pösön monista pojista, joka syntyi 25.9.1840 ja josta oman taloudellisen neroutensa ansiosta, ilman mitään koulunkäyntiä, kehittyi koko Karjalassa ja muuallakin Suomessa tunnettu suurliikemies. Pösö-nimestä tuli hänen ansiostaan kaikkialla Suomessa tuttu djektiivinen yleisnimi pösö, mikä merkitsee rikasta, äveriästä miestä, sillä Länsi-Suomessa ja Pohjanmaallakin voidaan kuulla sanottavan jostain varakkaasta ihmisestä: "Kyllä se on aika pösö." Pösö-sana sinänsä merkitsee vanhassa kielenäytössä nippua, vihkoa, tukkua, esim. leppätukkua, leppävihkoa, jota syötettiin lampaille.

Juho Pösön liikemiesvaistot heräsivät jo nuorena, jolloin hän maakaupan vapauttamisesta annetun asetuksen nojalla perusti vaatimattoman sekatavarakaupan kotinsa aittarakennukseen 1860-luvun alussa eli kojhta sen jälkeen, kun asetusta oli 1861 muutettu siten, että anomuksen perusteella voitiin myöntää lupa kauppaliikkeen perustamiseen lyhyemmänkin matkan kuin 50 virstan päähän kaupungista, sillä vuode 1859 asetus sellaisenaan salli kaupan perustamisen paikkakunnalle, josta oli matkaa kaupunkiin vhintään 50 virstaa ja Hännilän kylästä Käkisalmeen ei ollut näin pitkä matka. Lupaa kauppaliikkeen perustamiseen oli silloin haettava kuvernööriltä, joka alisti vielä päätöksensä senaatin talousosaston tutkittavaksi. Hakijan oli oltava itseään ja omaisuuttaan hallitseva hyvämaineinen Suomen kansalainen ja Herran pyhällä ehtoollisella käynyt, luku-, kirjoitus- ja luvunlaskutaitoinen sekä kykenevä pitämään tilikirjaa. Vaatimukset olivat siis nuorelle ja kouluja käymättömälle Juho Pösölle varsin tiukat, kun tietää, miten harvinaisia luku-, kirjoitus- ja laskutaito olivat vielä tuon ajan Karjalassa puhumattakaan kirjanpitotaidosta. Itsenäisen liikemiestoiminnan Juho Pösö näyttää siis aloittaneen vähän yli 20-vuotiaana.

Maakaupasta annetussa asetuksessa oli lueteltu yksityiskohtaisesti kaikki ne tavarat, joita myymälöissä eli puodeissa sai pitää kaupan, ja Pösö myi yleensä kaikkea, mitä siinä lueteltiin. Sallittuja olivat tietenkin kaikki suomalaiset ja venäläiset tavarat myrkkyjä, rohtoja ja väkijuomia lukuun ottamatta. Olutta sai myydä suljetuissa pulloissa. Ulkomaiden tavaroista sai tullattuna olla myytävänä vilja, kaikenlaiset ruokatavarat, kala, hedelmät, siemenet, suola, mausteet ja siirtomaantavarat, tupakka ja nuuska, rauta, teräs ja muut metallit sekä niistä tehdyt tuotteet, neulat, öljyt, värit ja väriaineet, saippua ja hajuvedet, pumpuli ja pumpulituotteet, pellava ja hamppu, ompelu- ja kudontasilkki, villa ja villakankaat, kalanpyydykset, kirjoitus- j piirustustarpeet, nahka ja jalkineet sekä valjaat, työkalut ja maanviljely- sekä käsityötarvikkeet. Vähitellen Pösö laajensi myymälätilojaan rakentamalla ensin Hännilän kauppahuoneiston, sitten myymälän Pekonlahteen, kun lastaustoiminta alkoi siellä vilkastua, ja vihdoin hän perusti Linnalan myymälän rautatien rakentamisen aikana. Kuten sanottu, Pösön myymälät sisälsivät kaikkea, mitä asetus salli myytävän, joten ne olivat ajan vaatimukset huomioon ottaen erinomaisen hyvin varustettuja. Pösö osti ja myi kaikkea mahdollista, joten Hiitolassa hieman kerskaten sanottiin: "Mitä ei uo Pösöss, sitä ei uo ko Pietariss." Toisaalta saattoi joku oman rikkautensa tuntien kehaista: "Meill on ja Pösöss."

Jo nuoren Pösön liikemiesälyä kuvaa se, että kun hän pietarilaisista tukkukaupoista osti kaiken suurina erinä ja siis mahdollisimman edullisesti, hän kuljetti tavarat jo verrattain aikaisessa vaiheessa hankkimillaan omilla aluksilla Nevaa ja Laatokkaa pitkin Hiitolan Pekonlahteen sekä muuallekin,  missä kauppaa oli milloinkin tehty. Näin rahdit tulivat mahdollisimman halvoiksi. Hänen laivojensa nimet olivat Ali, Jenny ja Vellamo. Mutta jottei laivojen tarvitsisi Pietariin mennessäänkään kulkea tyhjinä, hän ryhtyi ostamaan sekä Hiitolan että ympäristön talonpojilta kaikkea mahdollista, mitä heillä oli myytävää ja kuljetti Pietariin: pajun parkkia, hhalkoja, lautoja, lankkuja, mastopuita, voita, marjoja, harjaksia, eläinten karvoja, riepuja, lumppuja (ryysyläistavaraa), kuivattua kalaa, lihaa, sieniä, nahkoja, vispilöitä ym. siinä määrin, että hän tosiaan saattoi sanoa ostavansa mitä vain, josta syystä eräs koiranleuka vei hänelle kerran kuorman lunta, mutta Pösö ei häkeltynyt, vaan sanoi heti: "Soat kymmenä pennii kuormalt, vie tuonne Linnavuore peäll!" Linnavuoren huipulle ei päässyt hevosella. Halko- ja etenkin sahatavarakaupa johti siihen, että 1885 Pösö haki kunnan viranomaisilta luvan vesivoimalla käyvän kotitaarvesahan rakentamiseen Sahakoskelle. Näin alkoivat Pösön sahatavaran toimitukset. Hän osti ensin metsiä, kuten siihen aikaan sanottiin, siis vain tukkipuita, mutta metsien arvon kasvaessa hän tajusi heti uuden ajan esiinryntäyksen, mikä johti hänet yhä enemmän ostamaan metsät maineen päivineen, niin että hänellä oli vähitellen metsämaita siellä täällä ympäri pitäjän, yhteensä 43 tilaa kolmessatoista eri kylässä. Samalla mitalla hän lisäsi myös peltoalojaan siihen määrään, mikä edellä on mainittu. Karjaa varten hän rakennutti kivinavetan 140 lehmälle ja tallin 40 hevoselle.

Sahakoskelta kuljetettiin laudat ja lankut Pekonlahteen, missä ne lastattiin laivoihin Pietariin vietäviksi. Pekonlahteen vietiin myös masto- ym. laivanrakennuspuita Pietariin ja Englantiin vietäviksi. Mastopuut tuotiin Ilmeen Salokylän suurista metsistä, kuten aikaisemmin on toisessa yhteydessä mainittu. Saatuaan sahan käyntiin ja puutavara-asiat luistamaan Juho Pösö ryhtyi laajentamaan teollisuustoimintaansa perustamalla Sahakoskelle luujauhomyllyn, saippuatehtaan ja liimatehtaan sekä Kokkolanjoen varteen nahkatehtaan, minkä yhteydessä oli satulasepän verstas valjaiden ja satuloiden valmistamista varten. Kun lisäksi vielä mainitaan, että hänellä oli tiilitehdas, saviruukkutehdas ja harajtehdas sekä myllyjä ja meijereitä, saadaan käsitys Juho Pösön liiketoiminnan laajuudesta ja monipuolisuudesta samoin kuin siitä, miksi hänen toiminta- ja vaikutusalueensa oli niin laaja, että se ulottui Nurmeksesta Aunukseen ja Pietariin. Kun edellä lueteltiin, mitä kaikkea hän osti ympäristön talonpojilta, selviää nyt tässä valossa, että osan hän tästä monekirjavasta tavarasta käytti raaka-aineena omissa teollisuuslaitoksissaan, jalosti ne ja myi muun tavaran mukana edelleen Pietariin ja muualle Venäjälle eri kauppahuoneille ja teollisuuteen. Hän harjoitti siis sekä tukku- että vähittäiskauppaa kaikin mahdollisin artikkelein.

Paitsi että Pösö laajensi jatkuvasti peltoalueitaan, hän pani ne myös erinomaiseen kasvukuntoon. Hänen peltojaan kävivät naapuripitäjienkin talonpojat katsomassa, ihailemassa ja niistä oppimassa. Ne uhkuivat pitkätähkäistä viljaa ääriään myöten. Niinpä Pösö myi siemenruista moskovalaisille kauppahuoneille asti. Kun ilmeeläiset kävivät huonoina vuosina ostamassa Pösöltä ruisolkia karjanrehuksi, he väittivät, että Pösön peltojen olkia lehmät syövät mielellään, kun ne haisevat "pellon vanhasille": niissä oli siankärsäheinän ja muun voimakkaasti lannoitetun pellon kasvullisuuden tuoksua ja ne olivat ravinnerikkaampia kuin laihan pellon kalseat oljet. Kaiken kaikkiaan Juho Pösö oli siis myöskin maanviljelijänä yhtä toimelias ja taitava kuin liikemiehenäkin, tai oikeastaan: hän oli enemmän kuiin taitava, hän oli uranuurtaja ja pioneeri karjalaisen maanviljelyn alalla. Hän oli ensimmäinen, joka uskalsi poiketa vanhasta isiltä peritystä kolmivuorojärjestyksestä peltoviljelyssä, missä vuorot olivat kesanto, ruis ja toukovilja, ja rupesi kylvämään kuhunkin peltoalaan vuorollaan myös kylvöheinää, mikä oli ennenkuulumatonta, sillä heinät oli totuttu saamaan luonnonniityistä aj pellot kasvoivat vain viljaa. Kun tounaalainen Matti Tontti asiaan innostuneena osti vihdoin Pösöltä tämän suosituksesta kaksi kiloa apilansiementä kylvääkseen hänkin peltoonsa kylvöheinää, sanoivat naapurit asiasta heti: "Houkka, kylveä sulat pellot heinäll, mist heä soap perriellie leivä!" Mutta heinän viljely ja karjan yhä järkiperäisempi hoito sai Pösön esimerkin vaikutuksesta yhä enemmän jalansijaa, ja samoin Pösön esimerkin mukaan alkoi yhden ja toisen pellolle ilmestyä myös erlaisia maanviljelyskoneita jouduttamaan työtä. Kylvöheinän mukana, sekin Pösön antaman esimerkin vaikutuksesta, alkoi myös suoviljely levitä Keski-Karjalan paksumutaisilla, viljavilla soilla nopeasti. Tätä viljeymuotoa ehtivät jo edistämään smoihin aikoihin alkunsa saaneet osuuskassa- ja säästöpankkitoiminta.

Juho Pösö oli kouluja käymätön, luontainen taloudellinen nero, jossa yhtyivät vanha karjalainen talonpoikaiskulttuuri, terve järki ja väsymätön uutteruus. Hän johti itse henkilökohtaisesti sekä kartanon maanviljelyä että teollisuuslaitoksiaan ja kauppaliikkeitään. Suuren kartanon tilusten hoitoon ja maataloutensa johtoon hän ei halunnut oppineita agronomeja, vaan tuumi: "Ne o minnuu viisoampii!" Hänen oma tarkka silmänsä seurasi aioiden kulkua puodeissa, pelloilla, teollisuuslaitoksissa sekä navetassa. Jotkut ovat väittäneet, että Pösö varusti kartanon päärakennuksen nelikerroksisella tornilla voidakseen sieltä tähyillä tiluksilleen, miten niillä työt edistyivät, mutta luultavampaa on, että torni kuului  vain ajan rakennustyyliin, kuten oli laita siihen aikaan Venäjälläkin ja Karjalan kannaksella, ja olihan monivaiheisen työpäivän päätyttyä mukava istahtaa tornissa ja ihailla Hännilän ja Hiitolanjärven tienoiden vehmaita maisemia. Myös on väitetty, että tornista katseleminen teki Pösön kaukonäköisemmäksi muita: "Se oli kaukonäköinen mies se Pösö. Se kun katseli maailmaa sieltä nelikerroksisesta tornistaan, niin se näki monen asian pitemmälle kuin monet muut, jotka yritämme maasta katsella. Mutta hyvä mies se oli, auttavainen ja kohtelias sekä ystävällinen niin köyhille kuin rikkaillekin, eikä ketään halveksien katsellut. Oli kuin isä puolelle pitäjää."

Kauppaliikkeisiinsä Pösö ei myöskään huolinut koulunkäyneitä apulaisia, vaan hän valitsi heidät henkilökohtaisesti Karjalan maalaispojista, usein Suojärveltä, Salmista ja Suistamolta, sillä hän lienee tietämättään vaistoonut siellä säilyneen ikäänkuin puhtaimmillaan ja viimeisenä sen saman ikivanhan liikemieskyvyn, mikä käytännössä näkyi vielä vienankarjalaisena laukkukauppana ja pohjautui ikivanhaan karjalais-syrjääniläiseen ja sitä tietä idän kansojen karavvanikauppaan. Jo yksin tämän oivaltaminen osoittaa Pösön liikemiesneroutta. Suomen kaupan historiassa ja tieteellisessä kirjallisuudessa yleensä puhutaan halveksivasti karjalaisista laukkukauppiaista esittämällä heidät eräänlaisina suomalaisen kaupan parasiitteina näkemättä heissä viimeisintä jäännettä ikivanhasta tavarankuljetuksesta idän ja lännen välillä. Suomalainen kirjallisuus käyttää heistä tahallaan myös halventavaa nimitystä laukkuryssä, mutta Pösö tervejärkisenä ja pintaa syvemmälle nähneenä suosi heitä yksinpä liikekumppaneinaan, sillä monet heistä täydensivät laukkujaan Pösön varastoista. Pösö näki heidän ammatissaan vanhaa, tervettä karjalaista yritteliäisyyttä.

Kun Pösö tuli matkoiltaa n Pietarista tai muualta, hän ensi töikseen kierteli puodit, tallit, navetat ja pellot katsomassa, miten kaikki sujuu. Joa kaupassa rinkelit, valjaat ym. riippuivat katosta hyvässä järjestyksessä, sillitynnyri oli päältä puhdas ja kansi hyvin päällä sekä voitiinusssa suolavesi hyvin voin päällä, oli kaikki mhyvin; päinvastaisessa tapauksessa kauppa-apulaiset saivat kuulla kunniansa. Kerran hän tapasi nuoren renkipojan laiskottelemassa, ja Pösön puuttuessa asiaan poika selitti, ettei hänellä ole nyt mitään työtä. Silloin Pösö käski poikaa ottamaan ämpärin, vei hänet avannolle ja käski mättämään vettä jäälle. "Tie tätä vastakii, ko työt loppuu!" hän neuvoi lisäksi. Pösö ei tyytynyt kasvattamaan palvelusväkeään, ei renkejään eikä liikeapulaisiaan, ainoastaan hyviksi jonkun määrätyn työn tekijöiksi, vaan hän vaati heiltä terävää älyä, perehdytti heidät suuren taloutensa koko alaan ja kasvatt heidät säästäväisiksi ja huolellisiksi kaikissa heidän tehtävissään. Näin kehittyi monista Pösön renkeinä ja puotipoikina alkaneista eteviä ja hyvin menestyneitä maatalous- ja liikemiehiä. Jokaista palveluksessaan ollutta hän kohteli ja käsitteli yksilönä yhtä hyvin kuin jokaista asiakastaankin, joka saapui hänen kauppaansa. Ketään hän ei torjunut, ei palvelukseen pyrkivää eikä velaksikaan ostajaa. Kaikille riitti aikaa. Siinä oli Juho Pösön suuruus.

Juho Pösön asenteessa asiakkaisiinsa ja nimenomaan velkakauppaan piilee myös osittain hänen varallisuutensa ja ennen kaikkea tilustensa nopean kasvun salaisuus. On todennäköistä, että suurimman osan maistaan ja metsistään Pösö osti selvällä rahalla normaalikaupassa, mutta varsinkin entisajan katovuosina joutuivat monet ostamaan jauhoja sekä muutakin tavaraa velaksi. Pösö antoi. Ilmeeläisetkin puhuivat vielä vuosikymmeniä Pösön kuoleman jälkeen, kuinka hänen kaupastaan ei kenenkään tarvinnut lähteä pois tyhjiltään, vaikka rahaakaan ei olisi ollut, ja Pösö oli aina yhtä ystävällinen, jopa isällinen. Mutta jos velkataakka yhä vain kasvoi ja vuosia kului, noudatti Pösö järkähtämättä liikeperiaatteita aivan kuin pankki panemalla velan uloshakuun. Näin joutui moni maatila joko Pösön haltuun tai muuten myydyksi Pösön saamisten maksuksi. Vasta osuukauppaliike toi pyrkimyksen velkakaupasta pääsemiseksi. Pösön kansanomaisuus viehätti hänen asiakkaitaan; hän ei ollut ylpeä eikä töykeä kenellekään; paljain jaloin hän liikuskeli kesäisin pihoillaan sekä kauppapuodeissaan. Vaativuudestaan huolimatta hän oli työn ulkopuolella myös omaa liike- ja maataloushenkilökuntaansa kohtaan ystävällinen ja tuttavallinen, tavallinen talonpoikaismies, josta sanottiin: "Viikolla vaativa, pyhänä vertainen." Väitetään, että velkakauppaan oli yhtenä syynä hyvin paljon Pösön hyväsydämisyys. Kun köyhä mies tuli rahattomana pyytämään jauhoja, hän ei hennonnut lähettää tätä tyhjiltään pois.

Paiti ahkeruutta kuului Juho Pösön liikeperiaatteisiin myös alituinen valppaus ja vaarinotto tilanteesta. Tämä johti hänet ikäänkuin aikaansa edelle siinä, että hän sovelsi jo silloin nykyään käytäntöön tullutta pahamaineista kytkykauppaa. Kun hänelle jäi esim. kesäksi huopikkaita varastoon myymättä, hän kytki ne välttämättömyystavaroihin, jauhoihin, mahorkkaan, sokeriin ja suolaan sanomalla isännälle, joka tuli kesäkuumalla ostamaan jauho- tai heinäsuolakulia, että saat, jos ostat myös huopikkaat, muuten et. Hänen väsymättömyytensä asoiden hoitamisessa näkyy myös siinä, että hän illalla työpäivän tehtyään lähti hevosella ajaen yötä myöten Viipuriin, nousi siellä aamulla Pietariin lähtevään junaan, teki kaupat Pietarissa ja palasi iltajunalla takaisin Viipuriin jatkaakseen yön selässä jälleen matkaa takaisin Hiitolaan. Pösön valppaudesta etujensa ajamisessa on hyvänä esimerkkinä seuraava tapaus: Odotellessaan muiden viljanostajien kanssa Pietarissa viljalaivojen saapumista hän oli mukana kauppiaiden iloisessa seurassa myöhään iltaan, mutta kun viljalaiva saapui yöllä satamaan, Pösö kiirehti sinne juoksujalkaa varhain aamulla, osti heti koko lastin toisten kauppiaiden nukkuessa pitkään aamulla iloisen illan jälkeen. Kun nämä vihdoin saapuivat myös satamaan, he joutuivat ostamaan viljan Pösöltä, joka pisti voitot taskuunsa.

Juho Pösö oli kaksi kertaa naimisissa. Hänen ensimmäinen vaimonsa oli silloisen Hiitolan nimismiehen ja Tiurulan hovin omistajan Gulinin sisar. Tästä avioliitosta oli neljä lasta: kolme tytärtä ja poika. Yksi tyttäristä, Aline eli Ali, oli sittemmin Sortavalan seminaarin naisosaston tyttöjen voimistelun ja maantiedon opettajana ja solmi siellä avioliiton voimistelun ja terveysopin lehtorin Carl Poppiuksen kanssa. Poppiukset muuttivat sittemmin Tammisaareen, kun Carl Poppius nimitettiin Tammisaaren ruotsinkielisen naisseminaarin johtajaksi. Pösöt vierailivat usein Tiurulan hovissa ja matka kuljettiin tietysti hevosella. Ensin meni rouva Pösö tyttöjen kanssa omalla hevosellaan, sitten ajoi nuori herra Emil, "Pösön poika", samoin omalla hevosellaan, ja vihdoin paljon myöhästyneenä ajoi Juho Pösö itse juoksijatammallaan Selmalla, jota Pösö aina taputteli ja hoiti kuin silmäteräänsä. Pösö oli muutenkin hyvin eläinrakas, mikä myös osoittaa hänen hyväntahtoisuuttaan. Kun Tiurulan hovin väki tuli Pösöjen vieraaksi, huolehti Juho Pösö itse henkilökohtaisesti, että sukulaisten hevoset saatiin lämpimään talliin. Pösön toinen vaimo oli kotoisin Liperistä; tämä avioliitto oli lapseton.

Kun äkillinen kuolema kaatoi tämän ahkeran ja lujan miehen 65-vuotiaana 12.12.1905, jäivät maatila, kauppaliikkeet sekä teollisuuslaitokset silloisten apulaisten hoitoon seuraavaan kevääseen asti, jolloin perillisistä vanhin, "Pösön poika", Emil Petrelius tuli Saksasta, Leipzigistä, ja otti hoitoonsa isänsä jättämät laajat tehtävät. Emil Petrelius oli tällöin 28-vuotias. Isänsä Emil Petreliuksen elämänvaiheista on hänen tyttärensä, tohtori Jenny Piponius kerronut lyhyesti mm. seuraavaa: Emil Johannes Petrelius, entinen Pösö, syntyi 3.8.1878 ja kuoli Helsingissä 5.9.1954. Hän tuli ylioppilaaksi Helsingissä ruotsinkielisessä oppikoulussa Läroverket för gossar ach flickor, ns. Karl Teodor Brobergin koulussa, joka oli Suomen ensimmäinen yhteiskoulu. Sittemmin hän harrasti kieliopintoja mm. Pariisissa ja opiskeli vuosina 1898-1906 Leipzigissä, missä suoritti kauppakorkeakoulun loppututkinnon Leipzigin Handelshochschulessa 1905. Sinne hän myös perusti oman kirjapitotoimistonsa, jossa hän työskenteli yhdessä saksalaissyntyisen vaimonsa Charlotten, s.Westfalen, kanssa kevääseen 1906, jolloin hän isänsä kuoleman johdosta palasi Hiitolaan ryhtyen maanviljelijänä ja liikemiehenä hoitamaan isänsä jäämistöä. Mutta Emil Petrelius hoiti tehtäviä toisin kuin isänsä: kun Juho Pösö piti itse ohjakset käsissään joka alalla, istui Emil Petrelius kauppakorkeakoulussa oppimansa teorian mukaisesti konttorissa pääjohtajana ja eri laitoksista vastasivat apulaisjohtajat. Mutta tulot tyrehtyivät. Kun kolme sisarta tämän lisäksi vaati kohta isän kuoleman jälkeen omaa sisarosuuttaan isän perinnöstä eli yhteensä 3/4 koko omaisuudesta,  Emil Petrelius maksuvaikeuksiin, teki vararikon 1911 ja muutti vanhalle Sahakosken tilalle. Sen jälkeen hän oli Suomen Maidon palveluksessa Pietarissa, mistä käsin hän joutui liikkeen asioissa matkustelemaan hyvin paljon Venäjän suurissa keskuksissa. Sieltä hän muutti 1915 Viipuriin ja 1918 Helsinkiin, missä hän toimi eri liikkeiden konttoripäällikkönä ja ajoittain toimitusjohtajana sekä Virkapukimon omistajana vuosina 1923-26. Vuodet 1926-28 hän toimi Turisti Oy:n omistaman Finlandia-hotellin maatilan ja puutarhan hoitajana Punkaharjulla sekä sen jälkeen joidenkin tukkuliikkeiden kirjanpitäjänä ja vihdoin Suomen Matkailijayhdistyksen matkaoppaana. Kielitaitoisena häntä käytettiin matkaoppaana myös yksityisluontoisilla turistimatkoilla. Ulkonaiselta olemukseltaan hän oli isänsä tyyppinen, keskimittainen ja lihavahko.

Emil Petreliuksen vararikossa Hännilän kartano joutui aluksi henkikirjuri A. Berhille, mutta sittemmin tilan osakkaiksi tulivat myös E. Pullinen ja A. Klockars. He hakkauttivat ensin kartanon metsät ja myivät sitten maapohjan 1915 agronomi, maanviljelysneuvos Valter A. Brotherukselle, jonka suvun vanha nimitys Räisälässä oli 1700-luvulla  Brotterus (Harry Broherus, Nimineuvos ja hänen vaimonssa). Valter Brotherus oli syntynyt Haminassa 1884, joten hän Hännilän kartanon ostaessaan oli 31-vuotias, siis verrattain nuori mies, mutta intoa täynnä. Kun hän oli alkuaikoina maksuvaikeuksissa, oli kartanon päätila joitakin vuosia 1920-luvun alussa maanviljelijä Kuisman nimissä, mutta sittemmin se oli taas kokonaan Brotheruksen omistuksessa. Tultuaan ylioppilaaksi Helsingin Suomalaisessa Yhteiskoulussa Valter Brotherus valmistui agronomiksi Mustialan Maanviljelysopistossa 1905, minkä jälkeen hän toimi Osaran maanviljelyskoulun opettajana vuoteen 1907 sekä Etelä- ja Itä-Karjalan hevosjalostusliittojen konsulenttina 1908-15. Tänä aikana hän 1911-15 omisti myös maatilan Nuijamaalla. Suomen Ayrshireyhdityksen toiminnanjohtajana hän oli vuosina 1929-38 sekä 1945-51. Brotherus oli siis erkoistunut hevosten ja karjan kasvatukseen, joita mieliaspektejaan hän koetti toteuttaa myös Hännilän kartanon isäntänä ja onnituikin siinä näkyvällä tavalla kasvattamalla siitosoriita sekä perustamalla tilalle, keskelle Karjalaa, missä muutoin suosittiin pienempikokoista ja rehunkulutuksessa säästeliäämpää nupokyyttöä itäsuomalaista karjarotua, nerkittävän, mallitilan luontoisen, ayrshirekarjatalouden. Karjalan luovutuksen jälkeen Brotherus omisti Espoossa pienemmän maatilan, jonka hän oli ostanut sodan kestäessä 1941. Valter Brotherus kuoli 1960, mistä lähtien Espoon tilaa on viljellyt hänen nuorin poikansa Harri Brotherus.

Eräitä Linnalan suunnassa tapahtuneita tonttien ja maa-alojen myyntejä sekä tilapäistä ns. Kuisman kauppaa lukuun ottamatta säilyivät Hännilän kartanon tilukset Brotheruksen aikana suurin piirtein sellaisina kun ne olivat olleet Juho Pösön päivinä. Tilan koko pita-alasta (736 ha) oli 1930 puutarhaa 0,50 ha, peltoa 150 ha, luonnonniittyä 10 ha, metsää 538,95 ha ja joutomaata 10 ha. Tällöin elätettiin tilalla 12 hevosta, 50 ay-lehmää, 2 sonnia ja 100 kanaa sekä sikoja. Pellot olivat jo ennestään paksumultaiset ja hyvässä kasvukunnosa, joten Brotherus saattoi ryhtyä heti toteuttamaan uudenaikaisia viljelysuunnitelmia, joita hän laati, ja ne merkittiin oikein  vuoroviljelykarttaan. Myös salaojitus pantiin alulle, niin että 1939 oli 20 ha salaojitettua peltoa. Voimakkailla pelloilla ryhdyttiin viljelemään myös kokonaan uusia lajikkeita, mm. sokerijuurikasta ja tupakkaa. Samoin kuin Pösö oli aikanaan viime vuosisadalla kylvöheinän tuoja paikkakunnalle oli Brotherus nyt ns. kulttuurilaitumen eli viljellyn laitumen uranuurtaja, kun hän laidunti karjaa apilapellossa. Kun hiitolalaiset sanoivat Tounaan miestä houkaksi, joka Pösön yllytyksestä kylvi 2 kg heinänsiementä peltoonsa, he nyt sanoivat agronomi Brotherusta hulluksi, kun tämä ajoi karjansa  parhaaseen apilapeltoon. Mutta siitä lähti laidunviljely alkuunsa Keski-Karjalassa ja karjan tuotto kasvoi ennennäkemättömäksi. Karjan tuoton lisäykseen vaikutti myös samoihin aikoihin keksityn AIV-rehun käyttöön otto. Mutta suurikokoisia ayrshirelehmiä Brotherus ei yrityksistään huolimatta saanut ennen sotia juuri Hiitolaan kotiutetuksi. Pientilojen omistajat pitivät pienempikokoista itäsuomalaista maatiaislehmää sopivampana, koska sen rehunkulutus oli pieni, mutta tuotto siihen nähden erinomainen. Mutta kun Hiitolan talonpojat palasivat ensimmäiseltä evakkomatkaltaan, monilla oli mukanaan ayrshirelehmät uuden karjan aluksi.

Viljelyuudistuksista on tässä yhteydessä mainittava myös Brotheruksen alkuunpanema metsänistutus paikkakunnalla. Kartanon metsiin istutettiin vuosittain 20.000 kuusentainta. Vielä sotavusonakin täytettiin tämä sama urakka; silloin istuttivat puuntaimia sotavangit. Mainittu taimimäärä meerkitsi sitä, että vusittain istutettiin metsää noin6-7 ha. Myös heikompituottoisia peltoja istutettiin Hännilässä jo tuolloin metsäksi, mikä seikka osoittaa Valter Brotheruksen olleen noin 30 vuotta aikaansa edellä.

Hiitolalaisten hevoskasvatuksessa ja kilpa-ajotouhuissa Brotherus oli täysin innoin mukana. Usein hän oli erotuomarina, joskus kilpailulautakunnan puheenjohtajana. Paitsi omaa orittaan Brotheruksen tallissa saattoi myös olla joko Hiitolan oriyhdistyksen tai valtion ori. Yhdessä asiassa koulunkäynyt ja oppinut hevosten tuntija oli kuitenkin täysin eri mieltä kuin ympäristön talonpojat: suomalaisesta hevosesta ei ole yritettävä kasvattaa eikä kehittää juoksijahevosia, koska sillä ei ole siihen edellytyksiä ei ruumiinrakenteensa eikä hermojensa puolesta. Jos se hoikennetaan juoksijaksi, sen rakenne poikkeaa luonnonmukaisesta ja hermot menevät trimmauksessa pilalle. Suomalaista hevosta on kehitettävä työhevosen suuntaan ja kilparadoille on kasvatettava lämminveriset hevoset. Silloin, ennen sotia, eivät talonpoikaishevosmiehet tätä ajatusta vielä hyväksyneet, mutta nythän ollaan siihen menossa. Brotheruksella itsellään olikin sittemmin lämminverinen hevonen omassa tallissaan, mutta sitä ei voitu käyttää sikäläisissä kilpa-ajoissa, koska ne olivat vain suomalaista hevosta varten, vaan sitä käytettiin ratsuhevosena ja erityisesti silloin muodissa ollutta hiihtoratsastusta varten, mikä urheilu vastasi lähinnä nykyistä vesisuksiurheilua.

Eräänlaisiin Brotheruksen aikaansaamiin uudistuksiin Hännilän kartanossa on vielä luettava mm. konelypsyn käyttöön otto sekä Pösön suuren lantanavetan muuttaminen luontinavetaksi, missä yhteydessä rakennettiin lantala ja siihen 3000 litran vetoinen virtsakaivo. On selvää, että tällaiset uudistukset kuuluivat yleiseen maatalouden kehitykseen, mutta Hiitolassa asialla oli sikäli erityistä merkitystä, että Hännilä ja muut kartanot kulkivat kehityksen etunenässä, joten kartanoilla on ollut merkityksensä hiitolalaisen maatalouden voimakkaaseen nousuun. Kartanon rakennusuudistuksista on mainittava vielä lisäksi, että Pösön rakentama 60 m pitkä harmaakivinavetta ja se 30 m pitkä vinkkeliosa säilytettiin alaltaan entisellään, mutta suuremman lehärodun vuoksi luontinavetta-ala tehtiin vain 120 lehmää varten, ja loput alasta jäi muuta karjaa ja tallia varten. Koko rakennuksen vinttiosa korotettiin yhtenäiseksi suureksi rehuvarastoksi. Siellä olivat myös karjan sekä muonamiesten jauhovarastot. Yksin tässä valtavassa rakennuksessa oli kattoa 1/4 ha. Myös kartanon päärakennusta uusittiin, jolloin torni purettiin ja kuisti rakennettiin sivuseinälle, kun se ennen oli päädyssä tornin alla. Rakennuksessa oli 7 huonetta. Talvisodan aikana päärakennus paloi ja tilalle rakennettiin uusi.

Sahakosken vanha mylly hävitettiin Brotherusten aikana, mutta sen tilalle rakennettiin uudenaikainen vehnämylly. Hiitolan Sähkö Oy ryhtyi rakentamaan Sahakoskelle myös sähkölaitosta, mutta heikon perustatutkimuksen vuoksi kustannuslaskelmat pettivät ja yhtiö teki vararikon. Pakkohuutokaupassa ei kukaan uskaltanut ryhytä huutamaan yhtiön osakekantaa paitsi Brotherus, ja niin se jäi hänelle kokonaan. Jo tässä Brotherus velkaantui, mutta sähkölaitos valmistui ja rupesi tuottamaan. Brotheruksen hyväntahtoisuus ja aulius veivät hänet myös suuriin takauksiin, joita hän joutui sitten 1930-luvun vaihteen pulavuosina maksamaan. Pahin lienee ollut erään viipurilaisen maatalousalan liikkeen takaus, jonka vuoksi Brotherus joutui niin ahtaalle, että hän ilmotti tilanhoitajalleen Matti Koskelle murheellisena päätöksenään luopumisen Hännilän kartanosta. Kunnanvaltuuston pöytäkirjojen mukaan Brotherus oli tarjonnut hovia Hiitolan kunnalle jo 1920-luvun alkupuolella ns. Kuisman kaupan aikoina, ja kunta on käsitellyt tarjousta kahdessa kokouksessaan salaisena asiana tilan ostamiseksi kunnalliskodiksi, mutta pyydettyä hintaa pidettiin liian korkeana, asia raukesi. Mutta Matti Koski oli miesten mies. Hän oli optimistinen ja valoisan elämänkatsomuksen omaava sekä isäntäväkensäkin tunnustama uskollisuuden perikuva. Hän teki taloudellisen ehdotuksen kartanon pelastamiseksi, minkä Brotherus sitten hyväksyikin, ja niin tulivat velat ja takaukset maksetuiksi ilman kartanon myyntiä. Matti Kosken suunnitelmaan kuului mm. se, että Brotherus itse hoitaa virkaansa Suomen Ayrshireyhdistyksessä, missä hän oli ollut 1.8.1929 lähtien, ja ansaitsee sillä, kun taas hän, Koski, yrittää parhaansa kartanon tulojen lisäämiseksi. Sananmukaisesti tilanhoitaja siis lähetti isäntänsä ansiotöihhin. Jotta Brotherus on täysin oivaltanut tilanhoitajansa arvon, siitä on todisteena säilynyt kirje, minkä hän on kirjoittanut itselleen Matti Koskelle Helsingistä käsin 31.10.1934 pulavuosien mentyä jo ohi.

Kun Valter Brotherus vuoden lopussa 1951 jätti Suomen Ayrshireyhdistyksen toiminnanjohtajan tehtävät, kirjooitti aikakauskirja Suomen ayrshirekarja, että ikäänkuin osa yhdistyksestä eroaisi pois, niin kiinteä ja leimaa antava oli hänen toimintansa siinä ollut, ja tämä toiminta ikäänkuin huipentui yhdistyksen 50-vuotisjuhlanäyttelyssä Helsingissä kesällä 1951. Aikakauskirja jatkaa: "Kun silloinen agronomi Brotherus elokuun 1. päivänä 1929 ensimmäisen kerran ryhtyi tointaan hoitamaan, ei hänen tehtävänsä ollut suinkaan helppo, sillä vakavat erimielisyydet olivat äskettäin varsin vahvasti järkyttäneet yhdistyksen sisäistä rauhaa aikaansaaden osaksi suorastaan epäsuotuisan ilmapiirin työskentelylle, ja toisaalta uusi sihteeri ei ollut aikaisemmin varsinaisena karjamiehenä yli maan erikoisemmin tunnettu, joten osa jäsenistöstä seurasi määrätynlaisin epäilyksin ja odotuksin hänen toimintaansa. Pian kuitenkin osoittautui, että miehen valinta tälle erittäin keskeiselle ja tärkeälle paikalle oli oikeaan osunut, ja niin alkoi pitkä rakentavan ja edistyksellisen työn aika."

Se elämänviisaus, jota Valter brotherus osoitti suhteessaan Hännilän kartanon henkilökuntaan sekä maan karjankasvattajiin Suomen Ayrshireyhdistyksessä, heijastuu myös hänen poliittisessa ja valtiollisessa ajattelussaan. Hän oli harkitseva ja sovitteleva rauhan mies, mutta siinä tinkimätön, kuten ilmenee siitä puheestakin, minkä hän piti syksyllä 1939 karjalaisille kansanedustajille Viipurilaisen Osakunnan huoneistossa Helsingin Uudessa ylioppilastalossa. On todennäköistä, että jos Brotheruksen tapaiset harkitsevat voimat olisivat olleet määräävinä Suomen ulkopolitiikassa 1920 ja 1930 -luvuilla, eivät epäluulot Suomen ja Neuvostoliiton välillä olisi käyneet Karjalalle niin kohtalokkaiksi kuin tapahtui toisen maailmansodan aikana. Se, että karjalaiset sodan pyörteissä joutuivat jättämään kotinsa, ei johdu karjalaisista eikä heidän sovittelunhalunsa puutteesta, vaan siihen on etsittävä syitä muualta. Karjalaiset uskoivat ja luottivat rajojensa ja ikivanhojen asuma-alueittensa pysyvyyteen oman neutraalin asenteensa ja kansaivälisen oikeuden nojalla. Näin uskoi myös Valter Brotherus.

Harvoin lienee joku virkamies paikkakunnallaan niin pidetty tai kiistelty kuin Hiitolan kunnaneläinlääkäri Hjalmar Rafael Montell. Tämä johtui siitä, kuten hänen tyttärensä, rouva Hjördis Vogt, on sanonut haastattelussa, että hän kieltämättä oli hyvin suuressa määrässä originelli. Useimmissa tapauksissa hänen omalaatuisuutensa oli myönteistä, hänen puhetapansa suorasukaista ja hänen huumorinsa iskevää. Hän oli syntynyt 1877 ja kuoli 59-vuotiaana 1936 omaisten sanonnan mukaan köyhänä miehenä, mikä sanonta tosiasiat huomioon ottaen varmaan pitää paikkansa, sillä yleisesti oli tiedossa tohtori Montellin hyväsydämisyys hänen eläinlääkärin ammatissaan. Lukiuisat ovat nimittäin tapaukset, joissa hänen tiedetään jättäneen perimättä jopa matkakulunsakin puhumattakaan lääkärinpalkkiosta, jos köyhältä perheeltä kuoli sika, lehmä tai hevonen. Hänen vaatimattomuutensa ja kansanomaisuutensa tekivät hänet pidetyksi kansan keskuudessa laajalti pitäjän rajojen ulkopuolellakin, erityisesti Ilmeellä, missä ei ollut omaa eläinlääkäriä, mutta myös pitäjän viranomaisten myötmielisyys oli hänen puolellaan. Tämä näkyy mm. siinä, että kun lääkintöhallitus oli nimittänyt Kurkijoen piirieläinlääkäriksi nuoremman hakijan ja syrjäyttänyt kuntalaisten mielestä kokeneemman ja ansioituneemman  hakijan, tohtori Montellin, kunta lähetti 1920 lähetystön sisäasiainministeriöön vaatimaan muutosta virkanimitykseen Montellin eduksi.

Usein karkealta tuntuvasta kielenkäytöstään huolimatta tohtori Montell oli suuri kaunosielu, jok nautti yksinpä talojen ja pihojen kauneudesta, minkä vuoksi hän teki ehdotuksia kunna viranomaisillekin kunnallisten rakennusten kauneus- ja viihtyvyysasioista, mutta rityisesti hän nautti koskemattoman, puhtaan luonnon kauneudesta ja viihtyi sen keskellä. Syksyisessä, kuulaassa ja värikkäässä metsässä kuljeskelu ja metsästely oli hänelle juhlaa. Parhainta musiikkia hänelle oli tällöin jänistä ajavan tai metsoa puun latvasta tähyilevän koiran haukunta. Hän suuttui silmittömästi, jos metsästysseurueen joku jäsen ampui otuksen heti ajon alkaessa, sillä hänen käsityksensä mukaan koirankin oli saatava nauttia ajosta puhumattakaan, että metsästäjä sai nauttien kuunnella ajon etenemistä vaarojen rinteillä raikkaassa syysilmassa. Iivari Puputti kertoo tästä asiasta hauskan metsästäjäkaskunkin: Kun Montell oli Pukinniemen kartanonomistajien kanssa metsällä kartanon mailla ja koirat ajoivat ensimmäisen kerran jäniksen Montellin eteen, tämä nosti hattua ja kumartaen tervehti vain jänistä ha sanoi itsensä esitellen: "Montell!" ja antoi jäniksen juosta. Patruunavyöt ja kaikenlaiset muut rempselit olivat Montellilla aina vyöllä ja kaulassa, kun hän lähti metsälle. Kontin hihnasta riippuivat pyypillit ja koirien vihellyspillit, ja mukana oli myös metsästystorvi, jolla hän aika ajoin töräytteli. Saalis ei ollut pääasia, vaan metsästyksen suoma elämys ja vapaa, puhdas luonto.

Suosittuna, avuliaana ja kansanomaisena eläinlääkärinä tri Montell sai usein myös asiakkaita, jotka hänen oli ohjattava lääkäritalon viereisessä asunnossa asuvan kunnanlääkäri Salmisen vastaanotolle, koska kysymyksessä oli ihmisen eikä eläimen sairaus. Kerrankin tuotiin Montellin luo yöllä miestä, jota oli puukotettu ja joka makasi rähmällään auton takaistuimella. Montell osoitti viereistä kunnanlääkäri Salmisen asuntoa kehoittaen viemään miehen sinne ja selittäen itse olevansa eläinlääkäri. "Kyllä se mies on melkein kuin eläin", väittivät tuojat ja tinkivät, että Montell sittenkin ottaisi heidät vastaan.

Edellä esiteltyjen hänniläläisten lisäksi on kylän asukkaista, jotka jokainen aikanaan jollain tavoin tunsi, mainittava vielä mm. lautamies Juho Lankinen (1830-1912), joka omisti Lankinen-nimisen tilan Hännilässä No. 7 ja oli nuorena ollessaan palvellut Juho Pösöä saaden siten hyvän käytännöllisen talousmiehen koulutuksen sekä toimi sittemmin kihlakunnan lautamiehenä lähes 20 vuotta; tällöin hän joutui usein antamaan mm. Juho Pösön saatavahaasteita, joita saattoi olla yksillä käräjilläkin toistasataa. Lankisten lautamiesperinne jatkui Hännilässä vielä myöhemminkin , sillä maanviljelijä Heikki Juhonpoika Lankinen (1879-1941), joka omisti ns. Riikosen tilan Hännilässä No. 8 ja tunnettiin kunnallismiehenä sekä innokkaana osuustoimintamiehenä, oli pitkät ajat myös lautamiehenä; hän oli sitä paitsi tunnettu kätevyydestään, etenkin ajokalujen valmistajana. Edelleen on mainittava maanviljelijä Nestori Salminen (1885-1967) joka osti 1930-luvulla Pantsarlahdelta kolme eri tilaa ja muodosti niistä yhtenäisen suuren ja elinvoimaisen maatilan, minkä hän ehti saada sekä viljelysten että rakennusten osalta erinomaiseen kuntoon juuri talvisotaan mennessä. Hän toimi myös kunnan huoltolautakunnan puheenjohtajana ja kihlakunnan lautamiehenä.

Muiden ammattien harjoittajista on mainittava sepät Aaltonen ja Martikainen; puuseppä Karhu; muurarit Ludvig ja Risto Lindqvist; suutari Aleks Kuronen (liike); räätälit Pekka Kiuru, Pekka Kuronen ja Heikki Laakso (viimeksimainittu myös kunnallismies); hevosparissikat Juho Häkli, Mauritz Laakso, Heikki Lankinen vnhempi ja Jussi Tolvanen; kauppiaat Juho Riikonen, Santeri Jouhki, Mikko Ahonen, Aurora Levonen ja Topias Honkamäki sekä leipurit Miina Suhonen ja Hartikaisen perilliset. Matkustajakoti- ja hotelliliikettä harjoittivat Juho ja Aurora Levonen, jotka omistivat Matkustajakoti Kajasteen Hiitolan asemalla. Hiitolalaisena talousmiehenä on mainittava myös raatamestari Heikki Putkonen, joka osallistui erityisesti 1920-luvulla näkyvästi hiitolalaiseen talouselämään toimien mm. Hiitolan Maalaisten Osuuskaupan (Hiitolan Osuusliikkeen) hallintoneuvoston puheenjohtajana sekä johtokunnan jäsenenä ja Hiitolan Säästöpankin hallituksen puheenjohtajana. Hän laati myös piirustukset moniin kunnallisiin rakennuksiin sekä toimi pitkät ajat Hiitolan suojeluskunnan esikunnan jäsenenä. Kansanomaisena, vaatimattomana ja huumorintajuisena miehenä hän saavutti ympäristönsä suosion ja luottamuksen. 1930-luvun alkupuolella hän kuitenkin vetäytyi vähitellen syrjään useimmista luottamustoimistaan.

Merkittävänä hiitolalaisena kunnallismiehenä, vaikkakin muualta muuttaneena, on mainittava Hiitolaa 17 vuotta palvellut kunnankirjuri Tauno Pohjolainen. Hän on syntynyt Kuopion maalaiskunnassa 1907 laivuri Kalle Pohjolaisen poikana. Sittemmin perhe muutti Muuruvedelle, mistä käsin Tauno Pohjolainen kävi oppikoulua Juankosken yhteiskoulussa saaden keskikoulun päästötodistuksen 1924. Vuodet 1924-29 hän oli Muuruveden kunnantoimistossa toimistoapulaisena sekä kunnan kirjastoapulaisena saaden näin kosketuksen kunnalliselämään. Viimeksi mainittuna vuonna hän suoritti Maalaiskuntien Liiton kunnallismieskurssin, minkä jälkeen hänet nimitettiin Hiitolan kunnankirjuriksi vuoden 1930 alusta lukien. Tätä virkaa hän hoiti elokuuhun 1947 saakka, jolloin hän siirtyi Varkauden silloisen kauppalankamreerin virkaan. Kun Varkaudesta tuli kaupunki, Tauno Pohjolainen jatkoi virassaan kaupunginkamreerina, mistä hän jäi täysinpalvelleena eläkkeelle toukokuussa1970. Sodan aikana hän toimi ansiokkaasti Hiitolan kunnan hoitokunnan puheenjohtajana sekä jatkosodan loppuvaiheessa kunnan evakuointipäällikkönä, kuten myöhemmin tulee tarkemmin puhe. Varkauden kaupunginkamreerin virkaan sisältyivät lisäksi kaupungin järjestelyoikeuden, terveydenhoitolautakunnan sekä palolautakunnan tietyt tehtävät. Varkauden Osuuspankin johtokunnan jäsenenä hän on ollut vuodesta 1950 lähtien, nykyisin sen puheenjohtajana, Varkauden seurakunnan kirkkohallintokunnan jäsen vuodesta 1953 lähtien sekä Harjamäen piirimielisairaalan liittohallituksen jäsen vuodesta 1952 lähtien. Ansioistaan hän on saanut useita kunnia- ja ansiomerkkejä.

Hiitolalaisen liike- ja talousväen keskuudessa eli myös kulttuuriharrastusta. Yhtenä esimerkkinä tästä on se, että Hiitolan Osuuskaupan myymälänhoitaja Juho Pohjolainen (184-1958) suoritti yksityisoppilaana Viipurin Kirkkomusiikkiopiston kurssin, minkä jälkeen hän tarvittaessa toimi aina lukkarina ja urkurina. Myös hänen poikansa Lauri Pohjolainen oli musiikkimies, joten saatoi tapahtua, että isä oli lukkarina ja poika urkurina seurakunnan jumalanpalveluksissa. Lauri Pohjolaisen kulttuuriharrastusta ilmentää myös hänen aktiivinen jäsenyytensä Nuoren Voiman Liitossa, sen kirjallisessa sekä säveltaiteellisessa harrastuspiirissä.

Eräiden hiitolalaisten osaksi on muodostunut näkyvällä paikalla työskentely vielä alueluovutuksen jälkeenkin, kun pitäjän asioita ja perinteitä on ollut hoidettava murrosajan yli. Yksi näistä miehistä on pankinjohtaja Heikki Lankinen. Hän on syntyperäinen Hännilän kylän poika, syntynyt 1898, vanhemmat Juho ja Alina Lankinen sekä avioliitossa 1923 lähtien Riitta Toron kanssa. Kunnalliseen elämään Heikki Lankinen joutui mukaan jo 26-vuotiaana, kun hänet 1924 valittiin Hiitolan kunnanvaltuustoon, missä hän toimi kunnan lakkauttamiseen asti. Valtuuston lisäksi hän toimi useissa kunnallisissa lautakunnissa ja perehtyi syvällisesti Hiitolan kunnan asioihin. Säästöpankkitoiminnan alkaessa saada jalansijaa Hiitolassa Heikki Lankinen oli myös sen toiminnassa mukan verrattain aikaisessa vaiheessa, ja 1932 hänet nimitettiin Hiitolan Säästöpankin johtajaksi. Mutta sekä pankkitoiminnasta että useista kunnallisista luottamustehtävistä huolimatta hänen "päätoimenaan" oli koko Hiitolassa elämisen ajan Pantsarlahti-nimisen kauniin rantatilan hoito lähimpinä harrastuksinaan hevoskasvatus ja metsänhoito. Alueluovutuksen jälkeen hän kuitenkin antautui kokonaan pankkialalle toimien pankinjohtajana ensin Simpeleellä ja sitten Haminassa vuoteen 1962, jolloin hän siirtyi eläkkeelle. Jo sodan aikana 1942 hän siirtyi Hiitolan Säästöpankista Kansanllis-Osake-Pankin Hiitolan konttorin johtajaksi. Sodanjälkeisten kunnan asioiden ja hiitolalaisen perinteen hoidossa hän on ollut jatkuvasti mukana kuuluen Hiisi-Säätiön perustajiin sekä sen valtuuskuntan, missä hän on ollut puheenjohtajana vuodesta 1957 lähtien. Hän on kuulunut myös Hiitolan Nuorisoseuran johtokuntaan. Nykyisin hän asuu Lappeenrannassa ja on läheisissä kosketuksissa Karjala-lehteen ja karjalaisseurojen toimintaan.

Hännilän kylän kauppiaiden ja liikemiesten, kuten muidenkin asukkaiden kaupunkimatkat suuntautuivat, varsinkin rautatien valmistuttua, lähinnä Viipuriin, missä käytiin markkinoilla sekä muillakin merkittävämmillä ostosmatkoilla. Mutta myös Pietarissa asti käytiin myymässä erinäisiä tavaroita, ja kauppias Pösöllä oli sinne vakinaiset kauppasuhteet. Sen sijaan Hännilän kylästä ei enää miesmuistiin käyty Venäjällä työssä. Kylän vanhimmat asukkaat muistavat kuitenkin lapsuudessaan kuulleensa Inkerin Kelttoon tehdyistä perunankaivuumatkoista. Itsenäisyyden ajalla tuli myös Käkisalmi, jonne Hiitolan asemalta on matkaa 37 km, yhä merkittävämmäksi ostostentekopaikaksi, mutta Sortavalaan, jonne rautateitse oli suunnilleen sama matka kuin Viipuriinkin (n. 100 km), oli liikenne vähäisempää; vain Itä-Karjalan Maanviljelysseuran kokouksissa, markkinoilla yms. käytiin Sortavalassa.

Työläisväestölle antoivat Hännilässä ansiomahdollisuuksia metsänhakkuut, puutavaran rahtaukset, asema-alueella tapahtunut puutavaran vastaanotto ja varastointi sekä lastaustyöt, rautateiden työt, Haukkavaaran ja Hännilän teollisuuslaitosten työt, Kokkolanjoen uitot sekä 1930-luvulla Käkisalmen tarjoamat työmahdollisuudet ja Hiitolan asemaseudun rakennustyöt. Niissä oli timpermanneja Ilmeeltä asti. Pekonlahden sahan toiminnan lopettamisessa Hiitola menetti paljon asemastaan puutava-alan työnantajana, mutta Hiitolan asemalla, Haukkavaarassa ja Pukinniemen pysäkin tienoilla oli tämän alan työtä jossain määrin jatkuvasti. Vakinaista ansiotyötä tarjosivat edellä mainittujen lisäksi valtion rautatiet, Keski-Karjalan Osuusliike, Hiitolan Osuusliike, monet yksityiset liikkeet, Ahosen nahkatehdas, Mäntysalon huopatehdas, velekset Paason vehnämylly ja saha, Karjalan Valo Oy sekä maataloustyöntekijöille Hännilän kartano.

Hännilän kylän uskonnolliselle elämälle oli ominaisinta Hiitolan kirkossa käynti sunnuntaisin. Kesällä sinne kuljettiin tavallisimmin vesimatkat soutaen ja maamatkat kävellen. Oli tavallista, että taloista, missä oli useampia ihmisiä, joku lähti aina kirkkoon. Kirkollisina juhlapyhinä oli lähtijöitä enemmän. Talvella käytiin kirkossa hevosella. Oli tullut myös tavaksi, että kirkolta palatessa poikettiin sukulaistaloissa tai naapureissa kirkkokahvilla. Varsinkin pitkämatkaisia, pitäjän syrjäkyliltä tulleita kirkkomiehiä pistäytyi aina Hännilän kylän taloissakin levähtämässä ja tarinoimassa kahvikupin tai ruokapöydän ääressä. Kun Hännilään, keskustan lähettyville, rakennettiin Nuorten Kristillisen Yhdistyksen talo, se keräsi vakinaisen kuulijakuntansa lähes jokaisena sunnuntain iltapäivänä suojiinsa. Siellä ei ollut ainoastaan nuoria vaan kaikenikäisiä. Vanhastaan tunnettiin kylässä eri pitäjien kihupyhät, joihin nuoret aikoinaan hakeutuivat. Hiitolan kirkolla oli itsenäisyyden ajalla tapana pitää aina kesäisin 2-päiväiset lähetys- ja nuorisojuhlat, joihin saapui väkeä oman seurakunnan ulkopuoleltakin.

On luonnollista, että kylässä vieraili myös erlaisten uskonnollisten lahkojen saarnaajia, kuten maalaispitäjän muissakin kylissä; mm. unissasaarnaaja Helena Konttinenkin oli hyvin tunnettu. Kylänluvut olivat kylän talvinen merkkitapaus vielä silloinkin, kun aseman tienoo oli kasvanut jo suureksi asutustaajamaksi. On myönnettävä, että asemanseudun asukkaista harvemmat kävivät kylänluvuissa, mutta kylän talonpoikaistalojen elämässä niiden aate säilyi täysin entisellään 1930-luvulle asti. Samoin oli pyhäkoulujen laita. Pyhäkoulua pidettiin nimenomaan kylän talonpoikaistaloissa. Mm. Pantsarlahdelta on tieto, että pitkäaikaiset pyhäkoulunopettajat Juho Lankinen ja Maria Tattari pitivät pyhäkoulua sunnuntaisin iltapäivällä. Paitsi lapsia, oli läsnä usein myös sekä kulloisenkin pyhäkoulutalon että lähinaapurien isäntiä ja emäntiä. Koulua pidettiin tavallisesti vuoron perään pyhäkoulunopettajien kodeissa. Pyhäkoulussa lapset saivat käydä, ja se oli mieluista vaihtelua maalaislasten elämässä; muutoin heitä ei, varsinkaan ilman asiaa, juuri päästetty kylälle juoksentelemaan. Hännilän kylässä siis yhtyivät täydessä sovussa ja yhteisymmärryksessä toisaalta vanha hiitolalainen talonpoikaiskulttuuri ja toisaalta uudenaikaisen asutustaajaman elämä siihen kuuluvine poliittisine ym. rientoineen samaan tapaan kuin Raivattalassakin.

Päivitetty 9.1.2002