• Etusivu
• Historia
• Perinne
• Kartat
• Toiminta
• Hiitola-säätiö
• Hiitolan Pitäjäseura ry
• Tapahtumakalenteri
• Kuvagalleria
• Linkit

Hömmö

Tarkempi kuvaus

Lähteenä käytetty Iivar Kemppisen kirjoittamaa teosta
Hiitolan kylähistoria (Hiitola-säätiö 1972), s. 210-225

Hiitolan pitäjäsivuille toimittanut Leena Auranen, 30.08.2001

Hömmön kylää ei oikeastaan koskaan ole ollut olemassa, vaan se laaja alue Hiitolan pitäjän luoteisosassa, mikä sijaitsee Törisevältä Simpeleelle kulkevan ns. Selkätien kahta puolen rajoittuen luoteessa Simpeleen ja Parikkalan rajaan, koillisessa Kokkolanjokeen, kaakossa(Törisevän ja Sikomäen kohdalla) Hiitola-Ilmee -maantiehen sekä lounaassa Virmutjokeen ja Ilmeen rajalinjaan, on vapaasti ottaen kaikki Hömmöä, ja 1930-luvulla se muodosti Hömmön koulupiirin. Alue on siis luode-kaakko -suunnassa noin 10 km pitkä ja koillinen-lounas -suunnassa noin 4-5 km leveä, lähes suunnikkaan muotoinen Kokkolanjoen ja Virmutjoen välinen alue, minkä läpi Selkätie kulki. Hömmön alue koostui Mustolan, Hännilän, Tounaan, Tiurulan, Huiskonniemen, Haapalahden, Ulaskanniemen, Pohjiin, Kylälahden, Kyläjärven ja Uudenkylän salopalstoista, joilla alkuan oli vain mainittujen kylien karjamajoja ja kesätupia, mutta viime vuosisadan loppupuolelta lähtien siellä oli myös vakinaista asutusta, kun joko rantakyläläiset itse tai ne, joille he möivät palstojaan, asettuivat asumaan sinne pysyvästi. Isonjaon jälkeen Hömmön laajalla alueella oli etupäässä vain synkkiä ja koskemattomia metsiä. Korkeita ja vuorisia vaaroja (Jäävaaara, Jyvävaara, Vaahervaara) lukuun ottamatta alueella on erittäin rehevä savimultainen maaperä, mikä selittää metsien ankaran kasvun. Myös mainittujen vuorten lämpimät päivänpuoleiset rinteet sekä notkot olivat reheviä ja kasvustolle suotuisia, mistä johtui, että Jäävaaran sekä Vaahervaaran rinteillä ja notkoiossa kasvoi vielä 1920 ja 1930 -luvuilla vaahtera- ja lehmuslehtoja jäänteinä jääkauden jälkeisiltä lämpökausilta, kuten Heponiemen yhteydessä on mainittu. Notkoissa ja ojien varsilla kasvoi sekä Hömmössä että Ilmeen Salokylässä muun rehevän kasvullisuuden ohella luonnonvaraisena myös mustaherukka, jota nimitettiin ojakaiseksi. Järviä ei Hömmön alueella ollut lainkaan. Törisevän ja Simpeleen välinen Selkätie rakennettiin 1912-13.

Kun Hömmön alue oli näin laaja, on luonnollista, että asutus oli ryhmittynyt useammaksi rykelmäksi, mitkä saivat nimityksensä yleensä paikannimen mukaan. varsinainen Hömmö sijaitsi alueen läntisimmässä sopessa, Ilmeen ja Simpeleen rajojen nurkkauksessa siten, että hömmöläisten tilukset rajoittuivat Virmutjoella Ilmeeseen ja luoteisella maarajalla Simpeleeseen. Hömmön ryhmästä Torisevalle päin mentäessä olivat merkittävimmät asutusryhmät Pitkämäki, Kepo-oja, Vaahervaara, Niinivaara, Portinhoikka ja Kuosmaoja. Sana hömmö sinänsä merkitsi karjalaisessa kielenkäytössä deskriptiivistä partikkelia, kun sanottiin, että jonkun suu oli hömmössä, jolloin se oli hyvästä mielestä hiljaisessa, puoliavoimessa naurussa tai väänti pahasta mielestä itkua, tahi kun sanottiin esimerkiksi arvoituksessa: mikä se on, kun karvanen avataan hömmölleen ja paljas pistetään sisään taikka (verbinä) karvanen hömmötetään ja paljas pistetään sisään (=karvakinnas tai -rukkanen, johon paljas käsi pistetään)?

Kirkonkirjojen mukaan vanhan Hömmön paikalla on alkuaan ollut vain yksi Hömmö-niminen Mustolan kylään kuulunut talo. Sittemmin, viime vuosisadan loppupuolella, taloja oli jo kolme, mitkä kaikki olivat Kontiaisia, mutta yksi näistä taloista joutui avioliiton kautta Savosta päin tulleelle Jussi Voutilaiselle, josta syystä talo sai nimen Voutilainen, toinen talo joutui oston kautta Parikkalasta tulleelle Juhana Tanskaselle ja sai nimen Tanskanen, mutta kolmas Kontiaisen taloista jäi Pekka KOntiaiselle ja hänen veljelleen Martille. Näistä veljeksistä Martti oli harvapuheinen ja hiljainen mies, tummahko ja keskikokoa hieman lyhyempi, mutta vanhempi veli, Pekka, oli hyvin lyhytkasvuinen, mustapartainen ja tanakka mies, hauskapuheinen ja jämeräsanainen, kuten pienikasvuiset miehet yleensä, sekä laajalti tunnettu. Hänet tunnettiin sitä paitsi monella eri nimellä, kuten Hömmön Pekko, Hömmön Pieni Pekko, Tarrrna-Pekko jne. Hän oli miesten parhaita, älykäs ja ehkä tämän vuoksi varakas maanviljelijä. Kun muiden hiitolalaisten ja ilmeeläisten hevoset olivat kiiltäväkarvaisia ja hyvin hoidettuja juoksija- ja rahtihevosia, mutta lehmät vielä vuosisadan alussa etenkin keväisin huonokuntoisia ja vähätuottoisia, oli Pekan talossa Hömmössä tilanne pinvastainen: karja, Riitan ja Pekan yhdessä hoitama, oli kiiltäväkarvaista, hyvin hoidettua ja hyvätuottoista; hevosista ei ollut niin väliä. Pekka oli tässä aikaansa edellä. Samoin olivat aikanaan Pekan poika Matti ja tämän vaimo Vilhelmiina valistuneita, uudenaikaisia maanviljelijöitä. Pekka Kontiainen oli siinäkin uudenaikainen, että hän keräsi ruuaksi kaikki mahdolliset syötävät sienet ja tatit, kun muualla Hiitolassa, Ilmeellä ja Parikkalassa siihen aikaan syötiin sienistä yleensä vain karvalaukut (karvarouskut). Ihmetellen ja päätä pyöräyttäen kerrottiin Ilmeen puolellakin, miten Pekka oli syönyt suurena herkkuna savilattiaisen riihen alahirressä pensasmaisesti kasvaneita vaaleanruskeita sieniä. Tarrrna-Pekosta on lukemattomia kaskuja mitä erilaisimmilta aloilta; tässä kerrottakoon niistä vain pari: Pekalla oli tapana jutuissaan hieman hienostella ja käyttää sanoja, joita hän syrjäkylän miehenä ei aina osannut panna oikein paikoilleen. Yksi tällainen sana oli prpositio "epä". Kun hän mm. kertoi Änkilän kylän uudesta kauppiaasta, joka tarjosi hänele sikaarin, hän hyvillä mielin kehui: "Kyll se uus kauppii o epäkohtelias, se anto miull paksu sikari!" Samoin kun hän eräälle sukulaiselleen, kahden sievän ylioppilastytön äidille, tahtoi kehua näitä tyttöjä heidän vierailtuaan Pekan talossa, hän sano: "Kyll ne tytöt on sitt epäsivveitä!" Käsitteen sekaannuksesta oli varmaan seuraavassakin kyse: Pekka oli jouluvieraisilla langoissaan Parikkalan Koitsansalon Kyheröisillä (Pekan vaimo, Riitta, oli Kyheröisiä), missä oli oikein emäntäkoulun käyneitä tyttäriä joulukestien laittajaksi, ja sai siellä ensi kerran eläessään lipeäkalaa. Tästä tapauksesta hän kertoi: "Kohta ko olin pant suuhei sitä lippiikalloa, ne miult meinas tulla siin paikas ulostus siihe pöyvväl, mut mie ryntäsin ulos, ja sillo se tul´ miull kaikk palto ryntäill." Ulostus lienee tässä tulkittava ylenantamiseksi.

Parin kivenheiton päässä Kontiaisista asui viime vuosisadan lopulla Parikkalasta muuttanut Kalle Viinanen. Myös hänen tiluksensa kuuluivat Mustolan salopalstoihin. Hän myi tilansa Aleksanteri Fermille, joka alkuaan kuului Kurkijoen Sorjon ruotsinkieliseen väestöön. Ferm puolestaan myi paikan Pekka Kontiaisen nuoremmalle veljelle Martille, joka ahkerana miehenä rakensi tilalle uudet rakennukset. Hänen tupaansa väitettiin suurimmaksi koko Hömmön alueella. Rakentamisensa ohella hän raivasi laajat, viljavat pellot; hänellä oli tapana sanoa: "Nii viiko pitteä ihmise roatoa, ko peä o selkärangas kii!"

Mustolan salopalstojen jatkeena Parikkalan rajalla, Hömmön alueen pohjoiskulmassa oli Hännilän kylään kuuluva entinen Juho Pösön salopalsta, joka käsitti laajan metsäalueen sekä parikymmentä hehtaaria peltoa. Tilalla ei talvisin asuttu, mutta siellä oli karjasuojia sekä kesätupa kesäistä karjan sekä maatyöläisten oleskelua varten. Keväisin tulivat Pösön miehet sinne jyväsäkkeineen ja työkaluineen toukotöihin, heinaikana samoin heinäntekoon ja syksyllä viljankorjuuseen ja syyskyntöihin. Karjalle syötettiin peltojen ja niittyjen äpäriköt. Pösön kuoleman jälkeen tapahtuneessa vararikossa palstan ostivat Parikkalan puolella asuneet Peipon veljekset, jotka liittivät sen omiin entisiin tiluksiinsa. Aivan Parikkalan-Simpeleen rajan tuntumassa Selkätien varrella, Simpeleeltä tullessa vasemmalla on paikkakunnalla hyvin tunnettu Pirunvuori, johon  venäläiset olivat jatkosodan alussa pureutuneet lujasti linnoitettuaan sen sotien välillä.

Pösön palstasta Törisevälle päin oli jälleen Mustolan kylän palstoja, missä noin kilometrin päässä Parikkalan rajasta olivat Ojanteen nurmet. Niillä tienoilla asuivat Parikkalasta muuttaneet Juhana Kyheröinen, Jalmari Tanskanen ja Petteri Repo. Mustolan salopalstaa oli myös se suuri, satojen hehtaarien ala, minkä vuosisadan vaihteessa omisti Grönholmin puutavaraliike, mutta kun liike teki vararikon, sen maita ostivat mm. Simpeleen paperitehdas, Jussi Salmelainen ja Jaakko Tenhonen. Tenhosen tila oli näistä merkittävin. Se sijaitsi Virmutjoen varrella Ilmeen rajalla, laajat pellot etelälounaaseen viettävällä loivalle rinteellä. Mutta 1920-luvulla Tenhonen myi paikan Lumivaarasta muuttaneelle Juhana Miikkulaiselle ja muutti itse Tohmajärvelle.  Mustolaan kuuluvalla salopalstalla asui myös Pekka Parkkinen, joka sittemmin myi tilansa Ilmeeltä siirtyneille Matti ja Jussi Kesselille. Paikkakunnan vanhin nimi oli Pitkämäki ja sen vanhimpia asukkaita olivat Juho Kokko ja hänen perillisensä. Heistä käytettiin nimitystä Pitkämäen Juho, Pitkämäen Toivo, Pitkämäen Hilja jne. Kokot olivat joutuneet kertoman mukaan Hömmöön eräänlaisella pakomatkalla, sillä Juho Kokon isäpuolen väitetään muttaneen saloon sen lahkolaisliikkeen vuoksi, joka vaati miesten kastruoimista ja josta Hiitolankylän yhteydessä on ollut puhe. Kyseessä olevan miehen kerrotaan töin tuskin välttäneen tämän kohtalon.

Hömmö edustaa Hiitolassa Keski-Karjalalle ominaista elinkeinoa, tervauunissa tapahtuvaa tervantekoa, mikä on aivan eri asia kuin Pohjois-Karjalan ja Kainuun tervahaudoissa taphtunut tervapoltto. Keski-Karjalassakin tämä kansantieteellisesti mielenkiintoinen tervantekotapa rajoittuu verrattain suppealle alalle, niin että sitä harjoitettiin vain Ilmeen Salokylässä, Simpeleen Koitsansalossa ja Änkilässä sekä Hiitolan Hömmössä ja Mustolan Peräsalossa. Hömmössä tervauuni oli Kontiaisilla, Kokolla ja Miikkulaisella. Ilmeen Salokylässä tervauuni oli vanhastaan Partisilla ja Rasimuksilla sekä sittemmin myös Mehtomäen (Metsomäen) Kermisillä, jotka olivat asentaneet uuniinsa myös tärpätintislauslaitteet. Tärpätti syntyi tällöin tervahöyrystä tervan ja hiilen sivutuotteena. Koitsansaloon olivat tervauunin rakentaneet Mooses ja Jurkko (Juho) Halko ja Änkilään Elias Viinanen. Koko Suomessa tervauunia esiintyy vain Karjalassa, jonne se saapui aikoinaan Karpaateilta asti Venäjän ja Baltian kautta. Pietarissa, nykyisessä Leningradissa, oli sen perustamisen ja rakentamisen aikoina 1700-luvulla suuria tervauuneja sillä paikalla, missä nyt on Smolnan palatsi, entisen keisrillisen luostarin tyttökoulu ja vallankumouksen aikainen Leninin hallituspalatsi. Nimi Smolna johtuukin juuri terva-sanasta. Helsingissä sanotaan valtioneuvoston juhlahuoneistoa Smolnaksi. Hömmö oli siis eräänlainen Hiitolan Smolna.

Tervauuni on sipulimaisesti kaksikuorinen. Sisempi kuori ympäröi ilmatiiviinä ns. sisäuunia, jonka laki on puolipallon muotoinen, Mutta lattia on keskeltä alas päin suippeneva loiva kartio, jonka kärjessä, syvimmällä kohdalla, on noin 1 dm suuruinen aukko, mistä johtaa alamäen puolelle kalteva kouru tai paremminkin putki, jota pitkin terva valuu joko pyttyyn tai suoraan tynnyriin. Sisäuunissa on takana aukko, josta tervakset ladotaan sinne. Ne pannaan pystyyn ja tiiviisti. Sen jälkeen aukko muurataan umpeen, ettei ilma pääse mistään sisälle, sillä tälläinen tervanteko on tislausta. Sisäuunin ympärillä kiertää tulipesänä ns. ulkouuni, jonka tuliravi on edestä, missä tulta poltetaan, noin 50-60 cm leveä, mutta suippenee taakse päin vetoholveihin mennessä noin 20 c:iin. Ulkouunin kuori yhtyy ylhäällä sisäuunin kupuun ja nojaa siihen, ja tulipesän aukko eli uunin suu on päinvastaisella puolella kuin sisäuunin aukko, mistä tervakset pannaan sisään. Vetoreiät eli holvit ovat sisäuunin aukon kahtapuolen. Näin tuli kiertää melkein sisäuunin ympäri. Sisäuuni tehdään tiilestä ja sivellään pohjalta tervanpitäväksi, jotta kaikki terva valuu ränniin. Yhden uunin polttaminen kesti keskikarjalaisissa tervauuneissa noin 2-3- päivää. Pienimmistä uuneista tuli tervaa tynnyrin verran, suurimmista 4-5 tynnyriä. Tislauksen kestäessä tervaspilekkeet paahtuvat sysiksi sitä mukaa kuin terva kiehuu niistäpois.

Keskikarjalaiset tervanpolttajat möivät sytensä pajahiiliksi ympäristön sepille. Tervaksina he kaäyttivät uutisviljelymailta sekä metsistäkin juurittuja tervaskantoja sekä tervaroson vaivaamia tervaisia männyn runkoja, mutta tiettävästi Keski-Karjalassa ei vuoltu petäjikköjä seisaalleen tervaksien saamiseksi näin keinotekoisesti, kuten pohjois-Karjalassa. Tervapilekkeet olivat pilkottujen halkojen mittaisia, ja niistä puhdistettiin terävällä kirveellä tarkoin pois puun kuoret, lahot paikat sekä, jos ne olivat tervaskannosta pilkottuja, mullat ja muut roskat. Mitä puhtaampia pilekkeet olivat, sitä puhtaampaa ja parempaa tervaa tuli. Tervauunia lämmitettäessä virtasi rännistä ensin tervasten sisältämä kosteus tervavetenä, jolla ei juuri ollut käyttöarvoa; sitten vasta alkoi vuotaa puhdas terva. Tervaveden ja kypsän tervan välillä vuoti hieman epäkypsää pihkatervaa. Jos jonkun hevosessa oli yskä eli päätauti, hän vei sen tervauunin luo hengittämään tärpättipitoista tervahöyryä, mikä paransi. Tervauunin edessä, tulipesän puolella, oli laavun tapainen kolmiseinäinen tervauunin maja, joka pysyi uunin loimosta hiottavan lämpimänä kovimmallakin pakkasella. Kortinpelaajat ja kylän tarinamiehet pyrkivät kokoontumaan iltaisin tervauunin majaan iltaa istumaan. Tervakauppiaille olivat parhaita tervan menekkipaikkoja saaristo- ja rantakylät, jotka ostivat säännöllisesti venetervaa, mutta rekien, kärryjen ym. tervaamiseen tarvittiin tervaa muuallakin. Sitä tarvittiin myös nahkajalkineiden ja rukkasten voiteluun sekä eläinten ja ihmisten lääkitsemiseen.

Miikkulaisesta seuraava palsta oli jo Tounaan kylän palstoja. Tyypillistä monille pienille salopalstoille oli kädestä käteen kulkeminen ja väestön vaihtuminen vilkkaassa viime aikojen elämänrytmissä. Niinpä tämänkin palstan omisti aikooinaan Matti Hartikainen, sitten Pekka Mononen, sen jälkeen Antti Valkonen ja lopulta Heikki Sikiö, joka asui siinä Karjalan luovutukseen asti. Myös sitä seuraava palsta kuului Tounaaseen. Siinä asuivat ensin Adam ja Matti Tontti, mutta sitten sen osti tounaalainen Tuomas Tontti, jota sanottiin Aapron Tommoksi, hänen isäänsä sanottiin Tounaan Aaproksi. Tommo oli ahkera ja varakas mies, raivasi suuret pellot ja osti lisääkin tiluksia. Hänen naapurinaan oli Uukuniemeltä paikkakunnalle muuttanut Matti Salmelainen, mutta tämä myi sittemmin tilansa Unkolasta kotoisin olleelle Heikki Lankiselle, joka asui siinä talvisotaan asti. Heikin kuolemasta kerrotaan, että hän oli ollut sodan aikana heiniä hakemassa ladosta, mutta kotimatkalla kuollut äkkiä ja pudonnut heinäkuorman päältä paksuun lumihankeen seisoalleen kuorman viereen. Vanha uskollinen tamma ei liikahtanutkaan paikaltaan, kunnes joku naapuri sattui siihen ja vei sekä hevosen että isännän kotiin. Myös seuraava tila oli Tounaan palstoja ja sen omistivat alkuaan Simo, Antti ja Jussi Tontti, mutta viimeiset kymmenkunta vuotta sen omisti Kirvusta tullut Juho Hannonen. Näin on tultu Selkätietä pitkin vähitellen Kepo-ojalle.

Kepo-oja (kansanomaisesti sanoen Kepoja) on Virmutjokeen laskeva vuolas ja kirkasvetinen puro, jonka varsilla on tuuheita lehtoja ja viljavia peltoja. Jo viime vuosisadalla oli sen hömmönpuoleisella äyräällä Martin Jussin eli Juhana Jakosen kesätupa ja notkon toisella puolella, puron Törisevänpuoleisella äyräällä Paavo Jakosen tupa. Juhana myi kuitenkin tilansa Ilmeen Salokylästä tulleelle Antti Rasimukselle, joka osti lähipalstoilta vielä lisämaitakin ja rakensi vähitellen parin vuosikymmenen kuluessa paikalle varakkaan talon. Vanhoilla päivillään hän kuitenkin myi tilansa Aapron Tommolle ja muutti muutamaksi vuodeksi Kilpolaan, mutta palasi sieltä takaisin Kepo-ojalle vähän ennen talvisotaa ja ryhtyi asumaan vävynsä Vihtori Kukkosen kanssa entisen kotinsa vastapäätä entisellä Paavo Jakosen paikalla, sillä Paavon ja hänen vaimonsa kuoltua tilan oli perinyt tytär Tilda, mutta kun Tilda ja hänen miehensä Matti Varis, pitkäaikainen palovakuutusasiamies, kuolivat lapsettomina, vuokrasivat Tildan sukulaiset tilan Kukkosille. Antti Rasimus lienee ollut niitä karjalaisia, jotka lujimmin uskoivat pikaiseen Karjalaan paluuseen. Siinä uskossa hän eleli monet vuodet aivan rajan pinnassa Hanna-vaimonsa kanssa ja, kuten siirtoväen asutusviranomaiset ovat kertoneet, menetti monta edullista tarjousta uuden tilan saamiseksi Länsi-Suomesta, missä muut hiitoalaiset ovat sjoitettuina Porin ympäristön pitäjiin.

Edellä jo mainittu Matti Salmelainen oli rakentanut uuden mökin Kepo-ojalta Törisevälle päin tien oikealle puolelle, mutta sen hän myi vanhasta Hömmöstä siirtyneelle Aleksanteri Fermille ja rakensi taas uuden mökin Kepomäen etelärinteelle; mutta kun mies kerran oli erkoistunut mökkien rakentamiseen ja myymiseen, niin hän myi senkin ja rakensi vielä kerran uuden mökin Heponiemeen, missä hän kuoli vähän ennen sotia. Ferm puolestaan muutti Mustolaan ja myi paikan Ilmeeltä muuttaneelle Matti Tattarille; tämä taas myi sen edelleen Pitkämäen Juho Kokon tyttärelle Hiljalle, mutta naimisiin mentyään Hilja ja hänen miehensä myivät tilan Laatokan Puu Oy:n piiriedustajalle Otto Soikkelille. Mutta ei Soikkelikaan ollut tilan viimeinen asukas, vaan hän myi sen pari vuotta ennen sotaa kepo-ojalaisen Antti Rasimuksen pojalle Einolle.

Jatkettaessa Kepomäestä matkaa Törisevälle päin saavuttiin Niinivaaraan, mikä oli jo Tiurulan kylän salopalstaa, ja sen omisti Tiurulan kreikkalaiskatolinen seurakunta. Seurakunnan palveluksessa oli viime vuosisadan lopulla Ninivaarassa asunut Sippo Nevalainen, jonka omassa sekä perheen ellämässä kuvastuvat entisajan tilattoman väestön toimeentulon huoli, elämän kovuus ja kamppailu. Hiitolan pitäjän historia ja sen väestön elämä näyttäisivät muutoin eräänlaiselta myötävirtaan tai myötämäkeen menolta, ellei todettaisi, että esimerkiksi Hömmön alueen metsätyöläisten mökeissä on taival ollut usein raskasta ylämäkeä. Sippo Nevalainen oli rakentanut Niinivaaraan mökkinsä silloisen seurakunnan papin Sotikovin luvalla. Kun se rakennettiin myöhään syksyllä, jäi savupiippu muuraamatta pakkasten vuoksi, ja niin elettiin ensimmäinen talvi savupirtissä, mutta silti onnellisina. Nevalaisen vaimo sanoi lapsilleenkin: "Nyt ollaan omassa tuvassa, saatte laulaa ja telmiä, kukaan ei kiellä." Sippo Nevalainen itse hoiti seurakunnan metsän, teki pappilan halot, särki aidakset, terotti seipäät ja pani aidat, uitti kaiken Tiurulan pappilassa tarvittavan puutavaran Kokkolanjokea alas Haukkavaaran puuvalkamaan, nosti sen siellä vedestä ja ajoi hevosella Tiurulaan. Kesäisin perhe ansaitsi lisätuloja muurahaisten munituksella. Sileälle ja puhtaaksi lakaistulle kalliolle tai savikolle, mistä pintamaa oli kuorittu pois, laadittiin tarha, missä munitus tapahtui. Tarhan raja tervattiin kallion pintaan, etteivät muurahaiset menneet siitä ulos, ja savikkotarhan rajalle kaivettiin samasta syystä pieni oja, mikä pidettiin jatkuvasti vettä täynnä. Varhain kesäaamuisin, viileän aikana, käytiin etsimässä saloilta muurahaiskekoja, mätettiin lapiolla niiden sisus, missä muurahaisenmunat eli kotelot olivat, nokolaissäkkeihin ja kannettiin mnuitustarhaan, minkä eri puolille, puhtaaksi laastuihin paikkoihin, oli pantu sananjalkoja, lehteviä lepän oksia tai havuja suojaisiksi paikoiksi, mihin säkissä mukana tulleet muurahaiset kantoivat munat yksi kerrallaan sitä mukaa kuin pesää otettiin äyskärillä tai lapiolla vähän kerrallaan tarhan keskustaan kirkkaassa auringonpaisteessa. Silloin muurahaiset olivat virkeimmillään ja erottelivat näin itse munat erilleen ja puhtaiksi pesän poroista ihmisen hyväksi. Mikäli muurahaiset ehtivät kantaa munien joukkoon myös havunneulasia tai muita roskia, ne seulottiin pois säkin suuhun mahtuvalla pyöreällä seulalla, ja niin säkkiin putosivat vain puhtaat muurahaisenmunat. Ne kuivattiin ensin saunan löylyssä, jolloin loputkin muurahaiset juoksivat pois, ja vihdoin peltien päällä uunin arinalla. Muurahaisenmunia ostivat apteekit ja kauppias Pösö.

Tällä tavalla elettiin salotorpassa päivästä toiseen, poimittiin myös marjoja ja sieniä, mutta lapsille yksinään metsäretket olivat pelottavia, sillä viime vuosisadan Hömmön metsissä oli sekä karhuja että hirviä. Suurin tuolloin nähty hirvilauma käsitti 23 hirveä. Ne söivät kesäisin heinää ja viljaa, mutta talvisin pajun oksia, pienten mäntyjen latvuksia ja nuorten haapojen kuorta. Saloniiytillä ja laitumilla hirvet tulivat usein lehmikarjaan, söivät heinää ja nuoleskelivat toisiaan, kuten lehmätkin. Mutta vihdoin Sippo Nevalainen päätti hankkia perheelleen lihavammat päivät: hän lähti 1903 Amerikkaan tiettävästi sukulaisensa, Ilmeen Pajarista kotoisin olleen Juho Pajarin eli Pajarin Sotamies-Jussin kehotuksesta. Sotamies-Jussin vaimo, Helena, oli Sippo Nevalaisen vaimon sisar, ja Pajarit muuttivat myös USA:han ja elivät siellä lopun elämänsä varakkaina. Amerikasta Sippo lähetti ensin kotiin rahaa, ja vaimo yritti ansaita lisätuloja pitämällä metsätyöläisiä mökissä kortteerimiehinä, kunnes isä Sippo lähetti parin vuoden perästä tiedon, että perhekin saa nyt matkustaa hänen luokseen, ja hän lähetti samalla maksetut matkaliput. Niin perhe myi kaiken, mitä myytävissä oli, matkusti ensin Helsinkiin ja nousi siellä siirtolaislaivaan. Laivan ahtaus ja huonot olot tuntuivat tukalilta, mutta ne päätettiin kestää, sillä ollaanhan matkalla rikkaaseen Amerikkaan. Matka katkesi kuitenkin äkkiä Hangossa, kun toimitettiin siirtolaisten lääkärintarkastus: äidin ja vanhimman lapsen silmäluomien sisäpinnalla oli arpia joskus sairastetusta trakomasta. Mitkään selitykset eivät auttaneet, että sairaus on parantunut jo aikoja sitten sekä että perhe on matkalla huoltajansa luo, vaan perhe ajettiin armotta maihin, ja niin palattiin tyhjääkin tyhjempinä takaisin Hömmön saloon ja aloitettiin kaikki jälleen alusta muurahaisten munituksella, kortteerimiesten pitämisellä jne. Seuraavan keväänä palasi Sippokin Amerikasta, koska perhe ei päässyt sinne, ja ryhdyttiin innolla rakentelemaan jälleen kotia ja huolehtimaan pappilan puuasioista. Mutta sitten surasi pahin: isä halvautui loppuiäkseen ja makasi vuosia liikkumattomana. Pojat, Olli ja Evert, olivat tällöin iältään toisilla kymmenillä, mutta tarttuivat miesten tavoin metsätöihin, jotka alkoivat suurimittaisina Hömmön salon koskemattomissa metsissä juuri vuosisadan vaihteessa ja jatkuivat melkein taukoamatta parikymmentä vuotta. Torpparilain voimaan tultua Nevalaisetkin, jotka olivat aikoinaan tehneet maanvuokrasopimuksen Tiurulan seurakunnan kanssa, saivat vuokraamansa tilan, 16 ha, itsenäiseksi tilaksi taloustirehtööri Simo Savolaisen myötävaikutuksella, vaikka seurakunta vastusti asiaa.

Paitsi metsätyöläisiä majaili Nevalaisen torpassa varsinkin syksyisin myös metsästäjiä. Kuuluisin heistä oli Tuomas Soikkeli, Lura Tuomas, joka myi aina saaliinsa suoraan Viipuriin. Toinen merkille pantava metsästäjä oli Kuoksjärveläinen Vasili Klimoff, Vattie Vaslei, jolla oli sellainen koira, että se nousi aina istumaan penkille isäntäsä reikäleivän päälle. Hömmön salossa oli myös lukuisia muita mökkiläisiä ja pieneläjiä, joiden pääelinkeinona olivat metsätyöt ja uitot, mutta jokaisen mökin ympärillä oli myös vähän peltoja ja niittyjä yhden tai kahden lehmän pitämiseksi; joillakin oli myös hevonen ragdinajoa varten. Kuten muillakin pitäjän kulmilla, niin myös Hömmössä oli tapana antaa paikkakuntalaisille kansanomaisia nimityksiä, joilla heidät erotettiin muista samannimisistä ja joilla heidät sitten tunnettiin pitäjän rajojen ulkopuolellakin. Jo edellä välähtäneiden nimitysten lisäksi mainittakoon Hömmöstä vielä mm. Kana-Korhonen, jonka oikea nimi oli Heikki Korhonen ja josta on maininta Haukkavaaran yhteydessä; Gideon Hiltunen oli Koira-Hiltunen, Jussi Heiskanen oli Hevos-Heiskanen, muuan Rissanen oli Pomo-Rissanen ja eräs Pirhosista Paska-Pirhonen. Kana-Korhonen oli alkuaan Inkeristä Hiitolaan muuttanut Pösön nahkatehtaan työläinen, ja hänen vaimonsa Anna oli hieroja ja kuppaaja. Hömmön salolle he muuttivat vuonna 1900 ja sen jälkeen Kuoksjärvelle. Naapurit panivat Heikki Korhosesta erityisesti merkille, paitsi taipumuksen kananhoitoon, myös sen, että hän keräsi syksyisin suuret määrät sieniä talven varalle, mutta ei koskaan perannut tai puhdistanut niitä, vaan väitti, että ne menttävät siinä makunsa. Kesäisin hän kuljeskeli aina paljain jaloin, eikä syksylläkään pitänyt kiirettä kenkien esille ottamisesssa, vaikka lunta oli jo maassa.

Tiurulan salopalstan vieressä oli Laurolan hovin metsäpalsta, jossa kerrotaan alkuaan olleen maata kaikkiaan 930 ha ja koskematon metsä. Sitä sanottiin majurin metsäksi Laurolan kartanon omistajan majuri Anton Grigorkoffin mukaan, ja se ulottui Kokkolanjoesta Vaahervaaran, Virmutjoen ja Jäävaaran yli Vaimotsaarenjokeen asti kulkien Virmutjoen ja Vaimotsaarenjoen välisen matkan pitkin Ilmeen rajalinjaa Viitamäen-Paakarin ja Jäävaaran välillä. Linja oli aukeaksi hakattu, aivan suora, kahden mahtavan metsän, Ilmeen valtionmetsän ja majurin palstan välillä; se teki tällä rajalla liikkujaan valtavan vaikutuksen. Mutta sitten, kuten sanottu, vuosisadan alku toi tullessaan metsien arvon kohoamisen ja metsätyöt. Majurin palsta joutui ensin saksalaisen puutavarayhtiön käsiin, ja se hakkautti sitä jo ennen ensimmäistä maailmansotaa, mutta kun Suomi kuului silloin Venäjään ja saksalaisten oli väistyttävä täältä pois, palsta joutui liikemies J. Sirénin ja hänen veljensä haltuun. Vaikka Laurolan valtava salopalsta oli jo siihen mennessä hakattu kutakuinkin paljaaksi, hakkautti Sirén vielä 1920-luvun puolivälissä loput, aivan pikku puutkin, haloiksi. Aukea palsta kasvoi silloin määrättömästi puolukkaa, vaapukkaa ja ennen kaikkea heinää, niin että lehmät kahlasivat kylkiään myöten heinikossa. Ilmeen salokyläläistenkin lehmiä kävi siellä metsälaitumella, ja marjoja käytiin siellä poimimassa pitkienkin matkojen takaa. Tuo laaja ja arvokas palsta näytti silloin arvottomalta ja synkän raiskatulta. Yksinpä Jäävaaran notkojen vaahterat ja lehmukset oli tehty haloiksi.

Mutta samoihin aikoihin, kun Sirénin metsän viimeisä puita tehtiin haloiksi, sattui tilan kohtaloihin ja koko paikkakunnan elämään merkittäviä muutoksia aiheuttanut tapaus: lausuttiin Karjalan työlaitoksen syntysanat. On ymmärrettävää, että tällaisen laitoksen perustamisajatus lähtee aina huotoimen taholta, ja niin oli näidenkin syntysanojen lausuja viipurilainen köyhäinhoidon tarkastaja J. Raekallio. Laitoksia, joihin lähetettiin holtittomia ja edesvastuuttomia, itsestään, perheestään ja aviottomista lapsistaan huolehtimattomia kansalaisia ja kuljeskelevia irtolaisia, oli jo ennestään muutamia. Kun tällaisten huoltalaitosten avulla oli havaittu voitavan keventää kuntien huoltomenoja eli, kuten silloin sanottiin, köyhäinhoitokustannuksia, päättivät Viipuriin 10.5.1926 kokoontuneet Karjalan eri kuntien edustajat, joita oli paikalla 52 kunnasta, ruveta harkitsemaan ja etsimään mahdollisuuksia kyseisen työlaitoksen perustamiseksi myös Viipurin lääniin. Kokous asetti toimikunnan, jonka oli asian edistämiseksi perehdyttävä Lammin, Punkalaitumen ja Keuruun vastaavanlaisiin työlaitoksiin ja ryhdyttävä hakemaan sopivaa paikkaa mahdolliselle tulevalle Karjalan työlaitokselle.

Kun toimikunta oli saanut sille annetut tehtävät suoritetuiksi, kuntien edustajat kokoontuivat perustavaan kokoukseen Imatralle vielä saman vuoden lopulla 28.12.1926. Tähän kokoukseen oli 36 kuntaa lähettänyt täysivaltaiset edustajansa, mutta Hiitolasta ei tälaisia ollut, koska Hiitolan kunta teki liittymispäätöksensä vasta vuodenvaihteen jälkeen eli 24.1.1927, mutta Hiitolan edustajat olivat jo mukana ns. tarkkailijoina. Imatran kokous tekikin päätöksen 50 hoitopaikkaa käsittävän työlaitoksen perustamisesta Viipurin läänin kuntien tarvetta varten ja sen nimeksi hyväksyttiin Karjalam työlaitos. Sopivan paikan saamiseksi laitokselle toimikunta oli ilmoittanut ottavansa vastaan myyntitarjouksia. Niitä oli tullut kaikkiaan 49 eri puolilta lääniä ja niistä aarvioitiin edullisimmaksi liikemies J. Sirénin silloin omistama entinen Salolaurola eli majurin palsta, missä sillä hetkellä oli maata 839,84 ha. Kauppa vahvistettiin seuraavan vuoden tammikuussa ja kauppahinta oli 525.000 mk. Rakennuspiirustukset laati Y. Hagfors ja rakennusurakoitsijaksi hyväksyttiin Onni Salonius, molemmat Viipurista. Sisustustöitä tekivät eri urakoitsijat, mm. sähkötyöt teki Hiitolan Sähkö Oy.

Jo rakennusvaiheen aikana kävi selväksi, että suunniteltu 50 hoitopaikkaa käsittävä laitos tulee olemaan liian pieni, sillä yhä uusia kuntia ilmoittautui halukkaaksi ryhtymään laitoksen osakkaaksi ja merkitsemään osakkeitaan vastaavan määrän laitoksen hoitopaikkoja. Sitä paitsi laitos oli alkuaan suunniteltu vain miespuolisia hoidokkeja varten, mutta pian havaittiin, että laitos on laajennettava käsittämään myös naisosaston. Näin siis rakennettiin hoidokkirakennukset miehille ja naisille sekä huolto-, virasto- ja karjarakennukset, johtajan ja vartijoiden asunnot, sauna, kalustovajat, rehusuojat, suutarin-, räätälin- ja puusepänverstaat, kotitarvesaha, pärehöylä ym., joiden kaikkien rakennusmenot olivat 5.586.186 mk ja hoitopaikkoja oli yhteensä 150, joista naisille varattuja oli 42.

Karjalan työlaitoksen vihkiäiset olivat jo 29.8.1928, mistä lähtien se jo palveli kuntien asianomaisen tarpeen tyydyttämiseksi, mutta rakennustyö, peltojen laajentaminen ja kunnostus sekä karjatalouden kehittäminen jatkuivat yhä laitoksen koko olemassaolon ajan, kaksitoista vuotta, niin että 1939 tilalla oli raivattua peltoa hyvään kasvukuntoon saatettuna jo 150 ha, ja tilan loput lähes 700 ha oli järkiperäisellä metsänhoidolla saaatu hyvässä kasvukunnossa olevaksi metsäksi, mistä raiskauksen jäljet olivat häviämässä. Samoin oli tilan karja kehitetty korkeatuottoiseksi valiokarjaksi.

Työlaitoksen johdossa oli ensin jäsenkuntien edustajista kokoonpantu johtokunta, mutta vuodesta 1935 lähtien, jolloin laitoksen säännöt uusittiin, ylimpänä johtoelimenä oli kuntien edustajista koottu liittovaltuusto ja entinen johtokunta sai nimen liittohallitus. Hiitolasta oli liitohallituksessa varajäsenenä Simo Savolainen. Työlaitoksen johtajina olivat J. Anttonen 1928-39, S. H. Vesa 1939-44 maaliskuun puoliväliin sekä siitä edelleen Sakari Sipiläinen jatkosodan loppuvaiheessa.

Työlaitoksen tulo ja rakentaminen Hömmön saloon muutti yhtäkkiä paikkakunnan elämän ikäänkuin toisille raiteille niistä kansanomaisista uomistaan, missä tähän asti oli vaellettu: rakeenus- ym. töitä tuli paikkakunnan mökkiläisasukkaille yllin kyllin, läheisyyteen rakennettiin Hömmön piirin kansakoulu Vaahervaaraan, minkä mukana virisivät urheilu ja kirjaston käyttö, ja maamiesseuratoiminta sai siihen aikaan alkunsa. Suunnitteilla oli jo talonkin rakentaminen maamiesseuralle Vaahervaaraan, mutta sota katkaisi ja esti suunnitelman toteutumisen. Kuten Vaahervaara oli maantieteellisesti ja paikkakunnan pinnanmuodostuksen kannalta keskeinen ja ylävä, jolta näki laajalle joka suuntaan: Ilmeelle, Simpeleelle, Parikkalaan ja Kurkijoelle, niin samoin siitä työlaitoksen, kansakoulun, urheilutoiminnan ja maamiesseuratoiminnan ansiosta kehittyi nopeasti 1930-luvulla myös Hömmön henkinen keskus.

Vaahervaaran ympärille kohosi nopeasti myös uutta asutusta entisen lisäksi. Entisiin kuuluivat vielä Jaakko Miikkulainen, jota sanottiin Rohkiman Jaakoksi ja jonka koti oli avoin aina ja kaikille yösijan pyytäjille ja metsätyöläisille, sekä kolmen veljeksen, Tuomaan, Jussin ja Simon omistama Anttilan talo, missä vasta 1920-luvun lopulla avattiin ensimmäinen kaupan tapainen koko Hömmössä, kun Keski-Karjalan Osuusliike avasi siellä ruokatavaroiden jakelupaikan. Lähimmät kaupat olivat siihen asti olleet 15-20 km päässä Hiitolan asemalla ja Simpeleellä. Kun lähimpään kansakouluun Vaavojalle oli ennen Raivattalan ja Hännilän keskuskoulun rakentamista matkaa 25 km, eivät juuri kenenkään lapset käyneet mitään koulua ennen oppivelvollisuuspakkoa. Vaahervaaran koulu aloitti toimintansa 1932. Jatkettaessa matkaa Törisevälle päin oli Anttilan talon ja benjam Huuhkan (Penun) mökin lähellä mentävä läpi portin hoikan, missä tie kulki ahtaassa kallion solassa. Viimeaikaisista asukkaista tällä lopputaipaleella ja läheisillä saloalueilla lueteltakoon vielä seuraavat, joista muutamat olivat sangen lyhytaikaisia: Pärttyli ja Paavo Pirhonen, Aukusti Lehikoinen, Adolf Kemppinen, Jussi Laasonen, Antti Kesseli, Akseli Runonen, Jussi Kortelainen, Jaakko Klimoff, Jussi Hallikainen, Aleksanteri Pajari, Erkki Häkli, Onni Kerminen, Robert Halttunen, Matti Huuhkaa, Jussi Kesseli, Antti Tattari, Jussi Laine, Aleksanteri Huotilainen, Hugo Friman, Tuomas Kesseli, Simo Soikkeli, Jussi Viinanen, Jussi Lukka, Antti Ahokas, Benjam Huuhka, Erkki Marjakoski, Kalle Marjakoski, Heikki Rita, Heikki Leppänen, Matti Onikki, Edwart Pelkonen, Jussi Roiha, Simo Tattari, Mikko Lukka, Antti Huuhka, Emil Ahonen, Jussi Tolvanen, Erik Marjakoski, Olli Harmainen ja Pekka Lukka. Palstoina Vaahervaaran, Törisevän ja Virmoin väliset alueet kuuluivat Laurolan, Huiskonniemen, Haapalahden, Ulaskanniemen, Pohjiin, Kylälahden, Kyläjärven ja Uudenkylän saloalueisiin.

Päivitetty 9.1.2002