Ikala

Ikalassa oli 13 Hiitolaan kuuluvaa taloa, jotka alkuaan olivat kaikki itsenäisiä, mutta muutamat näistä joutuivat sittemmin oston kautta metsäkaupoilla ja muulla yritteliäisyydellä vaurastuneen Robert Kuitusen omistukseen. Niidenkin tilojen rakennukset jäivät yleensä paikoilleen ja niissä asui Kuitusen työläisiä.

Marjakoskelta päin tuleessaan Kuitusen talo oli ensimmäisenä, noin viiden kilometrin päässä Marjakoskelta. Se oli paikkakunnan suurin talo, jossa oli viljeltyä maata noin 70 ha 1930-luvun lopulla, kaikki omistajan omin käsin raivaamaa. Tilan koko pinta-ala oli 220 ha ja se kuului Piimälän kylän huutoon. Tilan metsät olivat havumetsiä.

Muut Ikalan talot olivat Järvinen, Suutari, Varis, Kemppinen, M. Taskinen, J. Taskinen, H. Kontiainen, M. Kontiainen, Eriksson, Matti Ruuska, Mikko Ruuska ja Riikonen. Taskisilla ja Matti Ruuskalla olivat myös verrattain vauraat talot, sillä näiden peltoalat olivat noin 30 ha. Muut talot olivat tavallisia pienviljelijätaloja, joiden peltopinta-ala oli noin 8 - 10 ha.

Asutusalueena Ikala oli suhteellisen nuorta samoin kuin Hömmölän salokin. Se syntyi sekä kehittyi oikeastaan vasta isonjaon jälkeen. Kuitusta ja Erikssonia lukuun ottamatta paikkakunnan asukkaiden sukunimistö on hiitolalaista, joten asutus on peräisin Hiitolan rantakylistä. Tästä johtuen myös kansan tavat maanviljelyn, karjanhoidon, ruokatalouden, häiden, hautajaistan ja kestien, talkoiden sekä nuorison hyvitusten osalta olivat täysin hiitolalaiset.

Kun Ikala oli puhtaasti maanviljelypaikkakunta, olivat työt ja toimet sen mukaiset. Ainoana ulkopuolisena ansiotyönä oli pienempien talojen miehillä rahdinajo sekä muut metsä- ja uittotyöt. Venäjänvallan aikana oli käyty ansiotöissä Venäjällä; mm. Matti Varis oli ollut siellä kyntämässä ja Kontiaiset harjoittivat Pietarissa puutavaraliikettä. Mutta oli vanhalla Matti Kontiaisella ollut toisenkinlaista asiaa Pietariin: Hän oli tutkinut tarkkaan Raamattua ja ennusti siitä tulevia asioita. Niinpä hän näki pahat ennusmerkit Venäjän keisarin kohdalla keisarivallan traagisesta lopusta, minkä vuoksi hän matkusti Pietariin varottamaan keisaria tulevista tapahtumista, mutta "vartijat ryökäleet" eivät olleet päästöneet häntä edes keisarin palatsin ovesta sisälle, kuten hän kertoi.

Ikalassa oli myös muita "merkkihenkilöitä": Taskisen Jussi oli soittaja, jota tarvittiin öitsien ja nurkkatanssien soittajana ei ainoastaan Ikalassa vaan myös Heponiemessä, Marjaskoskella, Ilmeellä ja Kirvussa; Kalle Martikainen oli levyseppä, astioiden tinaaja ja soiden kuokkija, hänellä oli monta nimeä, kuten Pieni-Kalli, Tina-Kalle ja Kinni; Kinni-nimisenä hänet tunnettiin Ilmeelläkin, kun hän liikuskeli emäntien kahvipannuja tinaamassa, toiset sanoivat häntä Tina-Kinniksi; Kati Riikonen ja Anni Järvinen olivat hierojia ja kuppaajia ja Pekka Riikonen oli räätäli; paikkakunnan suutari oli Topias Tohko, Matti Ruuskasta kerrotaan, että hän oli hyvin tarkka mies taloudenpidossa ja lisäksi maaomaisuuttaan jatkuvasti arvellen, ettei maa eikä hyvä tamma ole koskaan liian kallis.

Sama usko oli Ruuskan naapurilla Robert Kuitusella, joka saapui nuorena miehenä Ikalaan Joutsasta täysin tyhjänä lankkusahurina vuosisadan vaihteessa päällään vain paksussa pihkan kontassa olevat metsätyömiehen vaatteet, mutta kuoli 63-vuotiaana 1938 erittäin varakkaana miehenä, monen maatilan ja suuren valiokarjan omistajana sekä puutavaraliikemiehenä.

Robert Kuitusesta, tuosta tyhjästä alkajasta, väsymättömästä uurastajasta, hieman originellista, mutta lopulta varakkaasta miehestä tietävät sekä ikalalaiset että muut hiitolalaiset kertoa mitä erilaisimpia tarinoita, mutta kaikki silti tosia. Kaikesta hänen toiminnastaan näkyy, että hän oli pannut päämääräkseen menestymisen ja rikastumisen. Tästä hänen mieliaspektistaan nähtävästi myös johtui, että hän vielä silloinkin, kun hän oli jo varakas mies, hänen elintapansa olivat vaatimattomat ja pukeutumisensa aivan askeettista. Mutta hän oli työn tekijä ja osaaja. Kun Kuitunen paikkakunnalle saapuneena sekatyöläisenä ryhtyi kaivamaan talojen pellonojia ja työnteettäjä vaati, että ojankaivajalla pitäisi olla ojan poikkileikkauskaava, schablona, jotta oja tulisi kauttaaltaan samanlaista ja kaunista, Kuitunen ei huolinut mallia, mutta oja oli hyvä.

Kun hän talvisin oli metsätöissä, hän laittoi itse ruokansa, mikä oli joka päivä sama: hän kuori perunoita ja littoi niitä sekä amerikansilavaa kerroksittain saviruukun täyteen ja jätti sen kortteeritalon emännälle, jotta tämä pani sen päivällä tuvan uuniin paistumaan. Kun Kuitunen illalla tuli metsästä, oli paistos kypsä ja hän söi perunat sekä mahdollisesti sulamatta jääneet silavankappaleet ruisleivän kera ja lopuksi joi pottiin jääneen rasvaheran potin reunasta.

Sekatöissä ansaitsemillaan varoilla Kuitunen tilaisuuden tullen osti ensimmäisen maatilansa Ikalasta ja lisäsi sitten omaisuuttaan jatkuvasti. Hän ei pitänyt sade- eikä pyhäpäivistä, vaan hän oli työssä. Jos hän oli kyntämässä ja joku tuli asialle hänen luokseen, hän ei pysäyttänyt hevosia tämän vuoksi, vaan kyntö jatkui ja asiakas sai kävellä rinnalla puhuen asiaansa. Vihdoin hän solmi avioliiton ja sai lapsenkin, mutta hänellä ei ollut aikaa tulla tupaan siksi hetkeksi, kun pappi kastoi lasta, vaan hän itse kattoi riihtä. Papin pois mennessä hän pudotti riihen katolta papille rahan matka- ym. kuluista. Ihmeteltiin, että Kuitunen malttoi töiltään lähteä kunnallislautakunnan kokouksiin sen jäsenenä ollessaan.

On todennäköistä, että suurimmat harppaukset varallisuutensa lisäämisessä Robert Kuitunen teki puutavarakaupoillaan. Hän osti ja myi järeää puutavaraa erityisesti 1920-luvulla, jolloin mm. Ilmeen Salokylän metsä hakattiin sen jälkeen, kun Ilmeen hovin torpparit olivat saaneet torpparilain nojalla tilansa itsenäisiksi. Kuitusta moitittiin silloin hitaaksi maksajaksi, mutta tämä nähtävästi johtui siitä, että hänellä ei ollut suuria alkupääomia, vaan hänen oli myytävä tukkinsa ennenkuin hän pystyi maksamaan ne metsän omistajille.

Kuitusen kaupallista näkemustä ja ajattelua kuvaa myös se, että kun hänelle joskus hyvinä vuosina kasvoi heinää erityisen runsaasti, hän ei myynyt sitä silloin, koska muillakin oli hyvä vuosi ja heinä oli halpaa. Hän odotti, ja kun tuli huono heinävuosi, hän myi suuria heinämääriä ja nyt kalliilla hinnalla; kerrankin oli ostajia Pohjanmaalta asti. Robert Kuitusessa on siis ollut jotain siitä määrätietoisuudesta ja taloudellisesta nerokkuudesta, mitä Hännilän kohdalla on tavattu Juho Pösössä: Kuitunen kehitti tyhjästä alkaen suurtilan ja pani sen erinomaiseen kuntoon, kasvatti kuuluisan karjan ja perusti kukoistavan puutarhan; tämän lisäksi hän rakensi uudenaikaisen vehnämyllyn ja toimi liikemiehenä. Pösön mittoihin Kuitusen saavutukset eivät kuitenkaan ehtineet, mutta kieltämättä hän Juho Pösön rinnalla on hyvänä esimerkkinä toisaalta niille, jotka uskovat, että yritteliäisyys ja hellittämätön ahkeruus ovat edelleenkin menertymisen salaisuutena, ja toisaalta taas niille, jotka väittävät yhteiskunnan olevan syypää heidän köyhyyteensä ja kurjuuteensa. Mahdollisuudet on jokaisen luotava itse, ne eivät tule maaten.

Päivitetty 6.5.2001