Kilpola

Vaikka Kilpola kokonaisuutena oli siis pienviljelijäseutua, oltiin entisen luontoistalouden aikana sitä mieltä, että kilpolalaiset olivat suhteellisen varakkaita, omillaan toimeen tulevia, mitä seikkaa edisti vielä jokaisen harjoittama kalastus. Se antoi lisäsärvintä lihan ohella. Mutta metsien tultua taloudellisen vaurauden mittapuuksi ja osatekijäksi Kilpola jäi auttamatta jälkeen monista muista Hiitolan kylistä. Isossa jaossa Kilpolan talot olivat saaneet salopalstansa pitäjän toiselta laidalta Raivattalan, Heponiemen ja Marjakosken välimailta ns. Salokilpolasta, jonne jotkut muuttivat kokonaan asumaan, muutamat taas myivät salopalstansa ja yrittivät tilaisuuden tullen lisätä saarikylän maitaan, mutta toiset säilyttivät ne sananmukaisesti salopalstoinaan ja toivat talvisin sieltä, noin 20 km päästä, polttopuita, rakennushirsiä ym. hevospelillä, joten yhden hevoskuorman haku kesti aamuvarhaisesta iltamyöhään.

Kilpolassa oli 1939 48 taloa, jotka Tounaan kylän rajasta lukien olivat seuraavat: Juho Eerikäinen (Parta-Jussi), Eemil Eerikäinen, Pekka Virsoff, Antti Röksä, Antti Suutari, (lautamies) Pekka Eerikäinen, Matti Eerikäinen, Väinö Tanninen, Juho Mielonen, Jaakko Ahokas, Juho Ahokas, Matti ja Simo Ahokas, Katri Mielonen, Lauri Pörsti, Pekka Olkkonen, Mikko, Pekka ja Simo Tentke, veljekset Hannukainen (kylän postitalo), Johannes Hannukainen (kylän sekatavarakauppa), Matti Hannukainen, Matti Kojo, Simo ja Pekka Kiuru, Jaakko ja Juho Eerikäinen, Matti Suutari, Juho Tontti, veljekset Mikko, Pekka ja Matti Onissimoff, Timo Onissimoff ja Antti Mielonen. Kilpolan salmen eteläpuolella olivat Topias Ijäksen perilliset, veljekset Simo, Pekka, Topias ja Matti Savolainen (Iso Savolainen), Einari Tontti, Pekka Tontti, Juho Kärkkäinen, veljekset Martti ja Juho Savolainen (Sepän Martti), veljekset Juho ja Simo Pöysti, Heikki Pöysti, Juho Suutari, Antti Suutari vanhempi, Juho Eerikäinen (Ernestin Jussi), Kaarlo Pöysti, Matti, Topias ja Miina Hämäläinen, Topias Hämäläinen ja Juho Tontti. Ja vihdoin Pirhosen salmen eteläpuolella olivat Juho Hämäläinen, Antti Poskiparta, Juho Tanninen, Matti Turkki, veljekset Kaarlo ja Antti Parkkali sekä Maria Nikkonen (hieroja).

Ennen tämän vuosisadan alkua, jolloin metsien arvo alkoi nopeasti kasvaa, Kilpolan saariston omat metsät oli kuitenkin hakattu kaskeamisten ja kotitarvekulutuksen vuoksi melkein olemattomiksi. Pääasiallisimman puuston muodostivat saariston lehdoissa leppä ja koivu, ja vain siellä täällä oli matalakasvuista mäntyä; kuusta ei juuri lainkaan. Maaperän rehevyys ja lehtojen nopea kasvu tosin pitivät jotenkuten tasapainon kulutuksen kanssa, mutta kuten paikallinen asiantuntija, "Metsä-Turkki", sanoo, ei hevin lähdetty talvipakkasella Salokilpolaan puukuorman hakuun, vaan "mieluummin mentiin saaressa olevaan kotimetsään, ja kun siihen aikaan ei puhuttu juuri metsän hoidosta, pantiin usein paras puu nurin ja rekeen".

Metsien arvonnousu johti kuitenkin heti siihen, että saariston metsiäkin alettiin jollain tavoin hoitaa: ei kaadettu polttopuiksi enää parhaita puita, vaan leppiä ja muuta sellaista puustoa, jota oli kaadettava metsänhoidollisesti ikään kuin harvennushakkuuna pois paremman puuston tieltä. Tämä johti 20-30 vuodessa siihen, että metsät korjaantuivat hyväkuntoisiksi, jopa myyntiin asti. Lopulta päästiin metsänhoidon harrastuksessa niin pitkälle, että ensimmäiset metsänistutukset suoritettiin Kilpolassa vuosina 1927-1928. Silloin istutettiin kuusentaimia, joille saarten rehevät lehdot olivat mitä otollisinta kasvumaastoa. Jalava kasvoi Kilpolassa luonnonvaraisena.

Paitsi metsien kohtelussa ja hoidossa oltiin Kilpolassa vuosisadan alkuvuosikymmeninä muuhun Hiitolaan nähden takapajulla myös karjanhoidossa sikäli kuin on kyse maitotaloudesta, mutta teuraseläimiä kasvatettiin sitä enemmän sekä omaan tiinuun suolattavaksi että myytäväksi. Lihaa oli ympäri vuoden paistettavaksi sekä keitettäväksi lihakeitoissa. Rehevästä kilpolalaisesta ruokailutavasta on paljon kertomuksia, mutta Jussi Turkki sanoo asian näin: "Ja olihan kotona aina ruoka-aikana tuotavaksi lihapotti pöytään. Sikoja kasvatettiin joka talossa enimmäkseen omaa taloutta varten, mutta aina silloin tällöin liikeni sika myytäväksikin.

Näin kuvastui karjalainen henki kaikessa kukoistuksessaan varsinkin silloin, jos taloon sattui vaikkapa tuntematonkin vieras. Sille tarjottiin auliisti talon antimia aina ruuasta lähtien. Muistan vielä ikävällä niitä aikoja, kun kannettiin lihapotti pöytään ja joka lauantai paistetut piiraat. Samasta potista kastettiin piirasta ja johan kelpasi: rasva valui vain suupielistä. Sen jälkeen käytiin kylpemässä kunnon savusauna." Tätä Metsä-Turkin muisteloa lukiessa herahtaa varmaan monelta muulta karjalaiselta vesi kielelle, varsinkin kun muistaa, että piiraiden ja lihapotin lisäksi kuului ateriaan paistettu uunimaito kylmän nuoren maidon kera. Mutta usein tämä unohtumaton lauantai-illan ateria syötiin vasta saunan jälkeen.

Peltoalojen ollessa pienet pysytteli lypsylehmien luku Kilpolan taloissa myös yleensä alle kymmenen. Tämä tosiasia liittyi myös siihen, että maitotalous säilyi olojen pakosta ikivanhalla kannalla 1920-luvulle asti: maito piimätettiin pytyissä ja poteissa, niistä kuorittiin kerma eli päällinen kirnuun ja se kirnuttiin kotona voiksi. Kun lehmät talvella olivat ennenvanhaan enimmäkseen ummessa, ei voita ja maitoa talvisaikaan liikoja ollut, vaan tultiin toimeen liharuuilla. Kesällä sen sijaan voita säästyi myytäväksikin, ja se myytiin joko kauppiaille tai Käkisalmen ja Viipurin toreilla. Piimä käytettiin kotona. Jos se ei kulunut kaikki ihmisten syömänä ja juomana, sitä juotettiin vasikoillekin ja sioille. Vasta 1920- ja 1930-lukujen järjestetty maidonmyynti ja kuljetus käänsivät kilpolalaisen maitotalouden uusille urille, vaikka Haapalahdessa olikin Uitonsalmen luon eräänlainen Pösön meijeri jo vuosisadan vaihteessa.

Alkukantainen ja vanhanaikainen karjatalous oli rinnakkaisilmiö yhtä vanhanaikaiselle peltoviljelylle: pääviljalaji oli ruis. Se oli myös kaiken arvon mitta. Siihen perustui luontoistaloudessa elävien talojen näennäinen vauraus. Vaikka talot ja niiden pellot olivat pieniä, niitä pidettiin vauraina, jos ruista riitti yli vuoden ja jos ruiskylvöt kesantoon sai kylvää vanhalla siemenellä, ettei tarvinnut kärkkyä sitä uutisesta. Kauraa ja ohraakin viljeltiin, mutta ne olivat rukiiseen nähden toissijaisia, eikä esim. kauraa suinkaan viljelty yksinomaan rehuviljana, vaan kaurakiisselit, kauraleivät, kauraryynit ym. kuuluivat jokapäiväiseen käyttöön myös ihmisten ruokataloudessa. Eläimille tehtiin silpuista ja ruumenista kaurajauhoilla höystettyä apetta. Hevosille syötettiin ajojen aikana kauraa myös jyvinä. Eväskaurat syötettiin pääsäkistä. Venäjällä on pääsäkki vieläkin käytössä.

Peltojen viljely oli tämän vuosisadan alkupuolelle asti ikivanhaa kolmivuoroviljelyä: kesanto, ruis, toukovilja. Kesantona pellot lannoitettiin aina karjanlannalla. Kuten havaitaan, keskittyi peltojen vanha viljelytapa kokonaan viljan viljelyyn; heinän ja muiden rehukasvien viljely oli tämän vuosisadan alkuun asti tuntematonta. Heinät tehtiin luonnonnurmista ja rantaniityiltä, ja niitä oli tavallisesti sikäli niukalti, että niitä syötettiin vain lypsylehmille, hevosille ja pienkarjalle. Ummessa olevien lehmien ravintona olivat oljet ja ape. Tämä selittää myös talvikausien huonon maitotilanteen. Mutta näin ei ollut ainoastaan Kilpolassa, vaan koko Hiitolassa ja kaikkialla Karjalassa ennenvanhaan. Kukaan ei osannut edes uumoilla nykyisestä karjanhoitotasosta, minkä seurausta ovat maan voi-, liha- ja munavuoret.

Nautakarjan ja sikojen lisäksi kaikissa Kilpolan taloissa oli 10-15 lammasta, joista puolenkymmentä emää tai vähän useampia aina "jätettiin talvelle", muut teurastettiin syysteurastusten yhteydessä ja suolattiin tiinuun. Nahat kuivattiin ja myytiin nahkojen ostajille, parkittiin turkki- tai vällynahoiksi tahi teetettiin nahkurissa rukkas- ym. nahoiksi. Lampaan liha oli herkkua sekä paistettuna että kaalikeiton lihana. Lavat ja takajalat, lampaan käpälät, paistettiin tai palvattiin usein kokonaisina, jolloin niistä tuli verratonta eväslihaa, mutta kyllä niistä kelpasi leikellä lihaviipaleita pöytäänkin. Luontoistaloudessa eläen saatiin lampaista lihan, rasvan ja nahan lisäksi myös villa, jonka naiset karttasivat, kehräsivät langoiksi ja neuloivat sukiksi, lapasiksi ja kintaiksi tai kutoivat saraksi ja sarssiksi.

Tämän ohella kasvatettiin myös pellavat, puhdistettiin, kehrättiin rihmoiksi ja kudottiin sekä valmistettiin liina- ja alusvaatteet. Se oli karjalaista talonpoikaiselämää parhaimmillaan. Lampaille syötettiin talvella hienoja nurmiheiniä ja leppävihkoja eli tukkuja, mutta kesällä ne olivat kuivilla ja kallioisilla hakamailla tai yhteislaitumilla tahi saarissa. Saarilaitumet olivat käytännöllisiä, kun ei tarvittu hakamaa-aitoja. Kesällä lampaita käytiin joskus katsomassa ja viemässä palaa, etteivät villiintyneet kovin aroiksi. Joka talolla oli oma lammasmerkkinsä, joka oli ripustettu lampaiden kaulaan tai leikattu niiden korvaan. Korvamerkin naiset leikkasivat keritsimillä kevätvillaa keritessään.

Mutta Kilpolan saarten asukkailla ei ollut entisinäkään aikoina särpimen puutetta, vaikka maitoa ja voita ei aina ollutkaan. Lihan lisäksi oli aina kalaa. Yhdellä talolla saattoi olla viisitoistakin suurta merirysää. Nuottakunnissa oli useampia taloja. Kala teki Kilpolan merkittäväksi paikaksi laajalti mantereellakin. Kun kevään lämpimät olivat joutuneet siihen pisteeseen, että kalojen kutuaika alkoi, tulivat isännät Ilmeellä asti levottomiksi ja hankkiutuivat Hiitolan ranta- ja saarikyliin, erityisesti Kilpolaan, ostamaan kutukalaa. Sitä tuotiinkin säkkikaupalla, perattiin, suolattiin ja osa kuivattiin eli kälvitettiin auringon paisteessa. On selvää, että Hiitolan rannikolle ja saaristolle Laatokka kaloineen oli todellinen aarreaitta, minkä seikan näiden kylien asukkaat avoimesti myöntävätkin ja kaihoten sitä muistelevat. Tällä kohdalla on paikallaan antaa kilpolalaisten itsensä kertoa elävästi ja välittömästi, miten siellä kalastus koettiin ja mitä se oli kylän väestölle (J. Turkki):

"Sitähän alettiin harjoittaa jo pienestä pitäen, heti kun sai mahansa kynnyksen yli. Alettiin onkimisesta, siirryttiin rysäpyyntiin ja siitä edelleen nuotanvetoon, eikä siinä hommassa tullut ikävä. Kun ensin oli tehty pellon ja muun talouden päälle pitkä työpäivä, lähdettiin illalla kalastamaan. Mutta siihen käytettiin päiviäkin, varsinkin kun huomattiin, että oli sopiva sää. Kalasaaliit näet riippuivat Laatokalla ilmoista.

Jokaisessa talossa sitä harjoitettiin ainakin sen verran, että riitti kotitarpeeksi, kun taas toiset kalastivat myyntiäkin varten, eivätkä ne kalamäärät kovin vaatimattomia olleetkaan, mitä Kilpolasta vietiin kulutusmarkkinoille. Näistä kalanviejämiehistä voin mainita naapurini Tannisen Jussin sekä hänen poikansa sitä mukaa kuin kynnelle kykenivät, Poskiparran Antin, Eerikäisen Simon sekä Jussin ja Antin, samoin Hämäläisen Simon, Topiaan ja Aleksin. Nimiähän voisi luetella enemmänkin, mutta nämä vain muutamia nimetäkseni. Joka tapauksessa otettiin kalaa konstilla jos toisellakin, ja jokainen tietää, mikä merkitys kalalla oli kunkin omassa taloudessa. Itsekin sain kalastuskärpäsen jo pienenä. Onkimisestahan se alkoi, ja viimeinen kalastusvehkeeni oli rantia (rantanuotta).

Mieleni tekisi kertoa viimeinen kalareissuni Kilpolassa: Sisareni pojan Hannukaisen Jussin, kanssa lähdimme eräänä päivänä juuri ennen viimeistä evakkoon lähtöä rantian vetoon. Liikuimme veneellä eri puolilla ja vedimme joitakin apajia, mutta tulos oli nolla. Mutta puolen päivän tienoissa huomasimme Keljan saaren rannassa sellaisia oireita, että kala oli laskeutunut rantaan. Ei muuta kuin nuotta veteen ja vetämään. Tuloksena oli saalis, mikä ylitti kaikki odotukset: apajassa oli lahnaa 300 kiloa. Kalat perattiin, kuivattiin ja pakattiin evakkokuormaan, ja niitä syötiin vielä Vähässäkyrössäkin Kilpolaa muistellen.

Kerran lähtivät isäni ja Siurin Jussi yöksi nuotanvetoon. Heillä oli yhteinen nuotta. Meidän nuorempien oli määrä tavata heidät aamulla jossain Asilan kartanon kohdalla ja viedä kalat myytäväksi Pekonlahteen ja Haukkavaaraan. Saalis ei ollutkaan vähäinen, sillä ilman kalavaletta oli yksinpä haukia 107 kappaletta muun kalakuorman lisäksi. Aina ei ollut tällaista tuuria, sillä Laatokka oli sellainen, että jos sattui sopimaton ilma ja tuuli, ei saanut hottiakaan. Pekonlahden ja Haukkavaaran lisäksi vietiin kalaa säännöllisesti myös Hiitolan asemalle ja Käkisalmeen.

Nuotanvedon tärkein tapaus oli se, kun puolenpäivän tienoissa pantiin mukaan otettuun kattilaan parasta sinä päivänä saatua kalaa rantakalana keitettäväksi. On turhaa käydä sitä tässä liikaa kehumaan, mutta kuka sellaisen sopan on kerran syönyt, tietää millaista se on. Ei kotona keitetty keitto vedä sille vertoja, enkä Kilpolan jätettyäni ole vielä sattunut sellaisen keiton ääreen."

Jussi Turkin kertomuksen täydennykseksi siteerattakoon tässä myös Toivo Tannisen kuvaus Kilpolan kalastusoloista, miehen, joka hiitolalaisten lapinretkellä Ylläksellä sai kalamiesansioistaan "kalamestarin" arvon:

"Varsinaisia ammattikalastajia, jotka kokonaan olisivat eläneet kalastuksella, ei ollut. Kalaa pyydettiin maanviljelyn ja muun elinkeinon ohella. Keväällä, kun jäät lähtivät, sai melkein kaikkea kalaa: lahnaa, säynästä, haukea, särkeä jne. Olin kerran kalaa kaupalla Hiitolan asemalla, kun paikalle sattui Hömmön Pekko, Tarrna-Pekko, joka osti aina pienet kalat, kun suuret oli jo myyty pois. Silloinkin hän osti säkillisen pikku kalaa, mutta ei suostunut ostamaan eikä ottamaan edes ilmaiseksi vielä jäljellä olevaa 4-kiloista ankeriasta. Pekan mentyä erääseen puotiin kalakaupan jälkeen pistin kuitenkin ankeriaan hänen säkkiinsä ja säkin suun kiinni, vaikka Pekka oli vannonut, että tuota otusta hän ei vie Hömmöön.

Meillä oli tavallisesti 15 merirysää, joiden syvyys oli noin 4 m. Laatokka oli hyvin kalainen, ja sopivalla tuulella sai hyvin. Kun keväällä pani merkille, mihin lahdenpohjukoihin viimeiset jäät ajautuivat, niin niistä sai kalaa koko kesän. Parhaat saaliit olivat sellaisia, että kahdesta rysästä tuli yhteensä 240 kg kalaa. Suurin nuotta-apaja meillä oli 800 kg. Joskus ei saanut mitään. Sanottiin, että päivännousun tuuli (idän ja pohjoisen välinen) vie kalat kattilastakin. Kalaa myytiin Hiitolan asemalle, Käkisalmeen, Kurkijoelle ja joskus Sortavalaan asti. Hiitolan asemalle vietiin kalaa joka päivä. Kerran kävin yhteen menoon kuukauden jokaisena päivänä yhtä lukuun ottamatta viemässä kalaa Asemakylään.

Laatokan veneet olivat 5-6 m pitkiä, korkealaitaisia, vakavakulkuisia ja hyvin merikelpoisia. Keikkuvilla veneillä ei Laatokalle ollut menemistä. Joskus saattoi vakavakin vene kaatua Laatokan jyrkillä laineilla. Kevätkalaa pyydystettiin lahdenpoukamista ja muista lähivesistä, mutta syksyisin soudettiin 8-10 km. Särkeä pidettiin hyvinä kala-aikoina niin halpana kalana, ettei sitä juuri itse syöty, mutta jos joku osti, niin myytiin, etenkin sisämaahan, missä särkeä kälvitettiin suuret määrät auringossa kuivakalaksi. Mustaa siikaa sai syksyisin pitemmän aikaa, mutta ns. lietesiikaa sai vain vähän aikaa pyhäinpäivän tienoissa, jolloin rannat olivat jo jäässä. Lohensukuista nieriäistä, jossa oli punainen liha ja joka kasvoi noin 7-8 kiloiseksi, sai syksykesällä elo-syyskuussa. Lohikaloja oli Laatokassa neljä lajia: nieriäinen, valkolohi, koukkulohi ja koskilohi; lisäksi oli muikkua. Paras näistä oli valkolohi. Se viihtyi vain puhtaissa vesissä. Nieriää, samoin kuin muitakaan lohikaloja ei saanut aina. Kerrankin oli parikymmentä vuotta, ettei muikkua saanut lainkaan. Likaiset vedet karkottivat ne pois. Lohia pyydystettiin myös koukuilla syöttinä pientä särkeä.

Nuottaa vedettiin pitkin kesää mihin aikaan hyvänsä. Meilläkin oli kaksi nuottaa: tavallinen siikanuotta, jonka rintaverkot olivat noin 120 m, ja pieni nuotta eli rantii rantakalan pyyntiä varten. Se oli kahden miehen nuotta. Lisäksi oli kylässä suuria nuottia, joiden sivut saattoivat olla 300-600 syltä. Niitä käytettiin lähinnä talvikalastukseen. Kerran oli hakattu 60 avantoa ja tungettu suuri nuotta veteen: apajana oli yksi kala. Talvinuottaan tuli yleensä kaikenlaista kalaa, sellaistakin, mitä näki hyvin harvoin ja jota ei sisävesissä olekaan.

Lahnaakin löytyi monta lajia, löytyi myös sulkavaa, sorvaa, toutainta jne. Verkkoja oli moneen tarkoitukseen: oli siikaverkkoja, nieriäisverkkoja, lahnaverkkoja, särki- ja ahvenverkkoja, muikkuverkkoja jne. Suolakalaa oli pöydässä aina, silloinkin, kun oli tuoretta kalaa. Kalaa suolattiin, kuivattiin, paistettiin ja keitettiin. Vitsaillen saatettiin keskustella: Minkälaista kalakeittii teill keiteä?

- A meill keiteä monellaista kalakeittii: hyyvveä ja huonuu; hyvist kalost hyyvveä ja huonost kalost huonuu ja er kalost erlaista. Jos kalloi o vähä, pannoa vettä enemmä, jos kalloi o paljo, mahtuu vettä vähemmä.

Talvinuotalla olivat hevoset vetämässä nuottaa ja kaloja. Ahvenesta voi ennustaa seuraavan kesän säätä: jos ahvenen selkäevä on tumma ja siinä on mustia pilkkuja, tulee sadekesä, mutta jos evä on kirkas ja läpikuultava, tulee poutakesä.

Hylkeitä pyydystettiin tapporahan, nahan tai rasvan vuoksi. Eerikäisen Jussi oli oikein hyljekyttä. Hän sai kerran kaksi hyljettä samalla luodilla. Hylkeen arvoksi laskettiin noin 100 mk. Käkisalmen puolessa oli vielä verrattain myöhään käytössä kierre-niminen entisajan kalanpyydys, samoin Kurkijoella, mutta Hiitolassa en muista sitä käytetyn. Samoin en ole kuullut kalan ajamisesta."

Saaristossa asuminen aiheutti toisaalta Kilpolan asukkaille omat vaikeutensa. Oikullinen Laatokka saattoi nopeasti nostaa vihurin, jolloin kalastaja tai muu vesillä olija oli hätää kärsimässä. Myös heikkojen jäiden ja railojen aika aiheutti vaarallisia tilanteita, mutta väestön tottuneisuus ympäröivissä olosuhteissa liikkumiseen vaikutti sen, että hukkumisonnettomuudet olivat hyvin harvinaisia. Muistiin ovat jääneet pahimpina Pekka Pöystin sulaan joutuminen Hautoijärvellä, tounaalaisen Antti Tontin eli Mátt-Simon Antin tapaus Naismerellä sekä Onikin isännän tapaus Oritsaaren salmessa.

Kerran eräs Kilpolan mies oli ollut Ilmeellä joulukesteissä ja palasi kirkkoreellä ajaen yöllä Kilpolaan. Hänen vierellään istui hänen vaimonsa kapalolapsi sylissään. Hevonen juoksi hyvää ravia jäätä pitkin, mihin myrsky oli avannut railon, ja humahti pimeässä yhtäkkiä railoon, mutta nuori ja vireä kun oli, se samassa virittäytyi railon vastakkaisella reunalla jäälle rekineen päivineen, jolloin mies seurasi ohjaksista pitäen mukana, mutta vaimo ja lapsi tipahtivat railoon hevosen hypätessä. Mies sai heidät kuitenkin jäälle ja rekeen. Myös tavaroita, jopa eläimiä, jouduttiin kuljettamaan epävarmoissa oloissa salmien poikki. Kerran lähti Eerikäisen Simo noutamaan polttopuita veneellä Marjasaaresta. Hän pani veneeseensä melkoisen lastin, mutta äkkiä nousi kova aallokko ja kaatoi kuin kaatoikin Simon veneen. Tapauksen huomasi hänen naapurinsa ja hyvä kalakaverinsa Simo Hämäläinen ja lähti kiireesti apuun. Hänen saavuttuaan paikalle istui Eerikäisen Simo jo hajareisin kumollaan olevan veneen kölillä ja huusi auttajalleen: "Mihi sie uot mänöss ?"

Saaristossa asuminen tuotti myös mantereelle tehtäville matkoille hankaluuksia: sekä tavarat että hevonen oli soudettava Kilpolan kylästä veneessä noin kilometrin levyisen salmen poikki Telkinniemeen, missä saarelaisilla oli kärriliiterit Seiväslahdessa. Siellä valjastettiin hevoset ja tehtiin kuormat. Takaisintulo oli samanlainen. Myös kirkkomatkat tehtiin tällä tavoin. Seiväslahdesta oli Hiitolan asemalle matkaa 17 km. Tounaan ja Haapalahden kyläläiset soutivat hevosensa ja tavaransa Uitonsalmen yli, minkä rannalla heillä oli kärriliiterit. Sittemmin rakennettiin Uitonsalmen yli silta, kuten Haapalahden kylän kohdalla on kerrottu, ja Kilpolan kyläläisetkin suuntasivat siitä lähtien matkansa Uitonsalmen kautta, vaikka matkaa kertyikin enemmän, noin 22 km Hiitolan asemalle.

Kun Kilpola oli saaristokylä, säilyivät monet vanhat karjalaiset kansantavat siellä alkuperäisinä nykyaikaan asti samaan tapaan kuin Ilmeelläkin, missä elettiin syrjässä muun maailman riennoista. Anna Hämäläinen kertoo mm. kilpolalaisesta perhe-elämästä, että vielä 1927, jolloin hänkin meni naimisiin, Kilpolassa oli yleisenä tapana, että kaikki miniät tuotiin samaan kotitaloon, vaikka veljeksiä olisi ollut kuinka monta tahansa. Niinpä saattoi talossa olla 3-4 miniää, heidän lapsensa, appi, anoppi, setiä, tätejä, joku vanhapiika, vanhapoika jne. joskus neljänkin sukupolven ajalta, joten karjalaiset suurperheet olivat tavallisia. Ruokaa kului paljon, mutta työntekijöitä oli myös paljon, niin että pelloilla ja niityillä oli aina väkeä kuin talkoissa. Työntekijöiden runsaus teki mahdolliseksi myös selviytyä siitä suuresta työmäärästä, minkä peltotyöt, karjanhoito, maidon ja voin käsittely, pellavien ja villojen käsittely, kankaiden kudonta ja vaatteiden ompelu aiheuttivat. vasta 1920-luvulla alkoivat eräät talot lähettää pellaviaan, erityisesti tappuroita, tehtaalle kehrättäviksi, jopa kudottaviksi.

Saunassa kävivät Kilpolan suuret perheet yleensä siten, että ensin siellä kävivät miehet ja suuremmat lapset, joita isät pesivät, sitten kävivät naiset pienten lasten kanssa. Miehet tulivat alastomina tupaan, vain paita sitaistuna hihoistaan vyötärölle. Tuvassa olivat naiset varustaneet lauantai-iltana miehilleen ja lapsilleen puhtaat alusvaatteet päälle pantaviksi. Ennen vanhaan naiset olivat löylynlyöjinä Karjalan miesten kylpiessä, mutta 1900-luvulla se tapa jäi vähitellen pois. Sauna oli myös tavallinen lastensynnytyspaikka, sillä se oli ainoa rauhallinen paikka suuressa talossa, minkä tuvat kuhisivat elämää täynnä. Joskus talvipakkasella saattoi sattua niin, että äkillisen synnytyksen sattuessa sauna ei ollut ehtinyt vielä lämmitä, jolloin synnyttäjä meni riiheen, mikäli se oli lämmin, tai lammaskarsinaan.

Saunahalkoja ei ennenvanhaan tehty erikseen, vaan saunan uunissa poltettiin pienempiä tupahalkoja ja hellapuita. Ei myöskään liioin ollut ympärivuotisia kuivia tupahalkoja, vaan kesäksi tuotiin pihaan ns. kesäpuut, mitkä tehtiin siinä haloiksi ja ladottiin kauniisiin pinoihin kuivumaan. Talvella poltettiin parhaastaan tuoresta koivua, mikä pakkasella paloikin kohtalaisesti. Sytykkeinä oli uunissa kuivattuja pieniä pirasteita. Riihihalkoina olivat samoin pääosaltaan tuoreet, suuret koivuhalot, jotka eivät lieskanneet eivätkä kipunoineet. Sen lisäksi poltettiin riihen uunissa kaikki niveräiset tyvimöhkäleet ja suuret oksankerkät, mitkä eivät halenneet kunnolla tupahalkoja pilkottaessa. Riihen uunissa ne paloivat kuivuneina hyvin ja antoivat paljon kuumuutta. Liian lieskan välttämiseksi oli näiden ohella uunissa aina tuoreita koivu- ja haapahalkoja.

Halko-olot alkoivat muuttua 1920-luvulla kokonaan. Tämä johtui silloisesta nuoresta polvesta: Missä oli nuorta, rivakkaa työvoimaa, alettiin taloudellisen valistustyön innostamina tehdä keväisin aina niin paljon halkoja, että kuivat halot tulivat ympärivuotisiksi. Samalla ilmestyivät taloihin myös halkovajat (halkokuurit) tai -katokset niiden kuivina säilyttämiseksi. Saunahalot ruvettiin tekemään erikseen saunan luokse, niin että saunaakin varten olivat omat ympärivuotiset kuivat halkonsa. Kesähalot tai kesäpuut ajettiin kotiin tavallisesti kevään viimeisillä lumikeleillä kevätrospuuton aikana. Mikäli puut tuotiin rankoina pihaan, ne tehtiin haloiksi kevään lämpiminä päivinä viimeistään lumien sulaessa. 1900-luvun alussa katosivat Kilpolasta viimeiset savupirtit samoin kuin Ilmeeltäkin.

Posti tuli Kilpolaan vuosisadan alussa kahdesti viikossa, sittemmin kolmasti viikossa. Se haettiin Laurolasta, ja sitä kantoi ensin pitkät ajat Matti Hannukainen. Hänen kuoltuaan sitä kantoivat hänen poikansa, etupäässä Juho Hannukainen. Sanomalehtien lukeminen yleistyi lukutaidon ja lukuhalun lisääntyessä varsinkin ensimmäisen maailmansodan aikoina. Tähän aikaan olivat nuorison muut henkiset harrastukset Kilpolassa vielä sangen vähäisiä. Nuorison huvituksista olivat merkittävimmät kyläkeinut, kihupyhät, nurkkatanssit ja öitsit.

Kilpolalaisten nurkkatanssien ja öitsien sekä häiden kuuluisimmaksi soittajaksi kohosi Simo Pöysti (Rieti Simo). Hänen kuuluisuutensa ulottui vähitellen myös naapuripitäjiin, Kaukolaan, Kurkijoelle, Räisälään, Käkisalmeen ja Ilmeelle. Hänen varsinainen instrumenttinsa oli kaksirivinen hanuri, mutta sen ohella myös mandoliini. Kun hän kierteli jatkuvasti pitäjiä hääsoittajana, missä hän aina sai morsiamelta lahjuksina sukat, niitä kertyi vähitellen niin paljon, että Simo oli kerrankin Käkisalmen torilla sukkia myymässä edessään 40 paria uusia villasukkia siitä huolimatta, että talon koko miesväki piti jatkuvasti Simon saamia lahjussukkia. Simo oli luonteeltaan hyväntahtoinen mies, ystävällinen kaikille ja koko olemukseltaan synnynnäinen musiikkimies ja taiteilija. Toisaalta häneltä kysyttiin suurta luonteenlujuutta siinä, että hän kieltäytyi ehdottomasti liioista viinaryypyistä, vaikka niitä vallitsevan tavan mukaan jokainen oli tyrkyttämässä, sillä tokihan jokainen tahtoi tarjota juuri soittajalle ryypyt. Hän ei pitänyt sopivana sitä, että soittaja olisi ollut juovuksissa. Noin 50-vuotiaana Simo tuli uskonnolliseen herätykseen ja luopui kokonaan tanssimusiikin soitosta. Viimeiset vuosikymmenensä hän eli siirtolaisena Porin lähistöllä ja kuoli Ahlaisissa yli 80-vuotiaana.

Kilpolan talonpojista kohosi aika ajoin myös moni muu pitäjänsä huomatuksi mieheksi ei suinkaan koulunkäynnin ja opillisen ansionsa vuoksi, vaan terveen talonpoikaisjärkensä ja viisautensa avulla. Yksi heistä oli taloustirehtööri Simo Savolainen. Paitsi että hän oli aikanaan kotikylänsä Kilpolan keskeisin mies, jonka puoleen käännyttiin perunkirjoitus- ja pesänselvitys- sekä lukemattomissa muissa laki- ja talousasioissa, hän oli myös kunnan keskeisin henkilö, jota nimitettiin kunnan isäksi ja Kilpolan keisariksi. Koulusivistystä ja opillista arvoastetta hänellä ei ollut, mutta sen sijaan hänellä oli lahjoinaan kaikki karjalaisen korkean talonpoikaiskulttuurin parhaat perinteet, joihin hän liitti ahkeruutensa, tunnollisuutensa ja hellittämättömän itseopiskelunsa avulla saadun taitavuutensa yleisten asioiden hoidossa. Niissä hän oli tinkimätön, ja hän katsoi aina koko kunnan parasta.

Simo Savolainen oli syntynyt Kilpolassa 1874 ja tullut kunnalliselämään Hiitolan ns. rantamaan edustajana jo varsin nuorena. Keskenkasvuisena hän oli ujo ja hiljainen, tavallinen maalaispoika, mutta kun hän vanhan väen arvannostossa joutui kolmeksi vuodeksi Venäjän väkeen ja sen lisäksi kävi vielä reservin harjoitukset, hän palasi sieltä rohkeana, varmana ja sanavalmiina sekä ulkonaiselta olemukseltaankin suoraselkäisenä ja ryhdikkäänä. Juuri tällöin alkoi hänen kunnallismiesuransa. Jo silloin hän oli harkitseva ja hätiköimätön, eikä antanut toisten vaikuttaa puheillaan mielipiteisiinsä.

Nuorena miehenä, sotaväestä päästyään, hänen nähtiin usein kulkevan pitkä lankkusaha olalla metsätöissäkin, mutta sittemmin hän alkoi veljiensä kanssa lisätä edullisten ostojen kautta talon maaomaisuutta siinä määrin, että veljessarjan aika meni kokonaan maanviljelyyn ja karjanhoitoon liittyvissä tehtävissä, metsätöihin ei jäänyt enää aikaa. Talossa oli neljä veljestä perheineen, mutta yhteisymmärrys ja sopu oli erinomainen. Tärkeistä asioista veljekset päättivät aina yhdessä. Kyläläisten kertoman mukaan veljeksistä Simo oli erikoistunut talon isännän tehtäviin ja raha- sekä kunnallisasioiden hoitoon, yksi veljeksistä oli seppä ja kaikenlaisten kone- ja työkaluasioiden hoitaja, yksi taas erikoistunut maatilan ja karjan hoitoon ja vihdoin neljäs veli kalastukseen ja taloustöiden tekoon.

Yleisiä asioita hoitaessaan Simo Savolainen kävi säännöllisesti ja kiinteästi manttaalikunta-, seurakunta- ja kuntakokouksissa ja osoitti erityistä kiinnostusta ja perehtyneisyyttä kaikissa esille tulleissa asioissa. Tavanomaista talonpoikaista säästäväisyyslinjaa edustamalla hän sai puolelleen kaikkein vanhoillisimmatkin isännät siitä huolimatta, että hän harrasti uudistuksia ja eteenpäin menoa yhteiskuntaelämässä. Hyvänä puhujana hänen puheenvuorojaan kuunneltiin ja niille annettiin arvoa. Erityisesti hän piti oman kulmakuntansa ja omat valitsijansa aina tilanteen tasalla kaikissa merkittävissä asioissa. Näin hänestä tuli luonnollisesti myös oman nurkkakuntansa puolestapuhuja, mutta se piirre ei häirinnyt häntä katsomasta aina samalla koko kunnan etua.

Simo Savolainen poikkesi vuosisadan vaihteen tavanomaisesta kunnallismiestyypistä siinä, että hän katsoi velvollisuudekseen perehtyä juurta jaksain voimassaoleviin kunnallislakeihin ja asetuksiin, mikä seikka auttoi häntä aina pysymään pettämättömällä todellisuuspohjalla, eikä hänen kannanottojaan ja väitteitään näin voitu kumota. Täten hänestä kasvoi kunnallismies ja kunnallisten asioiden tuntija, jonka perusteluille ja lausunnoille oli jokaisen pakko antaa arvoa. Kun kunnallisten asioiden päätäntävalta kuntakokousten jälkeen siirtyi kunnanvaltuustolle, Simo Savolainen oli ikään kuin itseoikeutettu Hiitolan kunnanvaltuuston jäsen Karjalan luovutukseen asti. Sama asiantuntemus ja häneen kohdistunut luottamus kohotti hänet myös Hiitolan kunnassa moniin muihin vastuunalaisiin luottamustehtäviin, eikä hänen vilpittömyyttään ja yhteisön parasta tarkoittavaa palvelusalttiuttaan asetettu koskaan kyseenalaiseksi minkään ryhmän taholta.

Hänen tehtävänsä ja vastuunsa kasvoivat hänen ikävuosiensa lisääntyessä, niin että hänen täyttäessään 60 vuotta 1934 hänen yhteiskunnallinen vaikutusvaltansa ja karriäärinsä olivat korkeimmillaan. Tällöin hän oli oman kuntansa kunnanvaltuuston, kunnanhallituksen, verolautakunnan, asutus- ja vuokralautakunnan, holhouslautakunnan, säästöpankin hallituksen ym. lauta- ja johtokuntien jäsen, mutta sen lisäksi hän edusti kuntaa maakunnallisissa tehtävissä sekä kuntayhtymissä ja maalaisliiton puoluetoimikunnassa joutuen kerran kansanedustajan varamiespaikallekin eduskuntavaaleissa. Luontaisen nerokkuutensa ja toimintatarmonsa perusteella Simo Savolainen on asetettava tasaveroisena monien muiden Hiitolan merkkimiesten rinnalle.

Simo Savolaiselle oli ominaista hänen suuruutensa päivinäkin hänen luontainen, talonpoikainen vaatimattomuutensa. Hän kulki aina vaatimattomasti, talonpoikaisesti pukeutuneena ja omin eväin kaikkialla. Kun hän työmääränsä suurimmillaan ollessa 1930-luvulla usein suorastaan asui kunnantalossa hänelle varatussa huoneessa ehtimättä yöksikään kotiinsa Kilpolaan, hänellä oli eväänään ruisleipä, voikilo ja uunissa paistettu sianlihakimpale. Tällaiset eväät hän veti kontistaan esiin myös edustusmatkoillaan kanssamatkustajiensa hilpeydeksi vaikkapa hotellin ravintolassa puhumattakaan omassa hotellihuoneessaan. Tästä hänen käyttäytymisestään ja vaatimattomuudestaan näkyy myös hänen taipumuksensa säästäväisyyteen sekä hänen omassa elämässään että yhteisten asioiden hoidossa. Tuhlarit ja omaisuutensa hävittäneet juopot eivät herättäneet hänessä sääliä kurjuudessaankaan. Hän kunnioitti tarmokkaita, rehellisellä työllään ja yritteliäisyydellään menestyneitä ihmisiä.

Sodan jälkeen Simo Savolainen asettui siirtolaisena asumaan Porin lähelle Ahlaisiin. Tällöin selvisi hiitolalaisille vasta lopullisesti, mikä suuri mies Simo Savolainen oli ollut: hän oli ikään kuin unohtanut itsensä, hän ei käyttänyt vaikutusvaltaansa suurten siirtoasutustilusten hankkimiseksi, vaan hänen kiinteä omaisuutensa supistui perin vaatimattomaan pikku maatilaan erään kylätien varressa. On tietenkin oletettavissa, että rahavaroja oli entisen suuren tilan omistajalla vähän runsaammin. Ahlaisissa päättyi tämän Kilpolan suuren pojan rikas ja ansiokas elämä 85-vuotiaana 1959.

Edellä on lyhyesti mainittu Juho Paksujalka sekä hänen tilansa Turkkorpi, mikä sijaitsi Pukinniemen pysäkin lähellä Kilpolan kylän saloalueella. Juho Paksujalka oli aikanaan yksi merkittävimpiä Hiitolan sekä koko Karjalan talonpoikia. Hän syntyi Hiitolan Mustolassa 1883 ja kuoli Anjalassa 1951, oli tarmokas maanviljelijä, keskeisissä tehtävissä käytetty kunnallis- ja talousmies sekä yhteiskunnallisista asioista kiinnostunut maanviljelijäpoliitikko. Hänen yhteiskunnallisen toimintansa ja voimansa parhaat vuodet olivat ne kaksikymmentä vuotta (1924-44), mitkä hän toimi yhtäjaksoisesti Hiitolan kunnanvaltuuston puheenjohtajana ja niistä kolmetoista vuotta kansanedustajan maalaisliiton eduskuntaryhmässä. Lisäksi hänellä oli lukuisia muita kunnallisia sekä maakunnallisia luottamustehtäviä maataloudellisen järjestötoiminnan ja talouselämän aloilla.

Juho Paksujalka osoitti jo nuorena miehenä omaavansa tarmokkaan miehen toimintaedellytykset. Turkkorven tilansa hän laajensi uutisraivausten ja lisämaaostojen kautta sikäli, että alueluovutuksen aikana sen kokonaispinta-ala oli jo noin 200 ha ja siitä peltoa 43 ha. Nuorempana hänen henkilökohtainenkin työpanoksensa tilan raivaamisessa ja hoidossa oli suuri, mutta hänen jouduttuaan yhä tiiviimmin yhteiskunnallisiin tehtäviin hänen aikansakin kului niissä suhteellisesti yhtä paljon, joten tilan hoito jäi lähinnä hänen poikansa Väinö Paksujalan huoleksi. Samaan suuntaan vaikutti myös Juho Paksujalan heikkenevä terveys.

Mielipiteiltään Juho Paksujalka oli edistyksellinen. Eduskunnassa hän edusti karjalaista talonpoikaisnäkemystä parhaimmillaan. Suomalaisuusasiassa hän nykyisen mittapuun mukaan oli tietyssä määrässä vanhoillinen ja osallistui aikanaan ns. ruotsalaisuuslaeista eduskunnassa käytyyn jarrutuskeskusteluun saaden mm. puhemies Kalliolta muistutuksen. Kunnanvaltuuston puheenjohtajana hän oli täsmällinen, tarkka ja tinkimätön, ja hänen huomionsa saattoi kiintyä pieniinkin yksityiskohtiin, mistä on osoituksena mm. se, että hänen aloitteestaan poistettiin tupakointioikeus kunnanvaltuuston kokoushuoneessa istunnon aikana. Hiitolan kunnassa hänen puheenjohtajakautensa oli voimakkaan kehityksen kautta, mikä on ymmärrettävääkin, sillä se sattui juuri Karjalan nousun parhaisiin vuosikymmeniin.

Kansanedustajan vastuunsa Juho Paksujalka otti vakavasti. Tärkeitten ratkaisujen aikana hänen kerrotaan kävelleen tavallista kumarammin hartioin. Sodan jälkeisten siirtolaisvuosien aikana hän hoiteli väsymättä hiitolalaisten sekä muiden karjalaisten valitsijoittensa lukemattomia asioita, sillä hän oli luonteeltaan hyvänsuopa, avulias ja vaivojaan säästämätön. Sitkeissä neuvotteluissa hän kuitenkin saattoi hermostua ja olla kärsimätönkin. Sodan jälkeen Juho Paksujalka osti kolmen muun hiitolalaisen (Ahokas, Mykrä, Vaittinen) kanssa Anjalan kartanon erään sivutilan, minkä he sitten jakoivat keskenään saaden kukin hyvät, elinkelpoiset tilat Myllykosken teollisuusalueen lähettyviltä, missä perilliset harjoittavat nyt uudenaikaista maatilataloutta.

Kilpolan poikia on myös puuhakas ja monitoiminen, Hiitolan talouselämään aikanaan merkittävästi vaikuttanut metsäteknikko, taloustirehtööri Jussi (Juho) Turkki, joka syntyi suurehkon kilpolalaisen talon poikana 17.4.1900. Perehdyttyään kotitilallaan jo nuorena käytännössä maatilatalouden eri puoliin hän alkoi vähitellen suuntautua erityisesti metsäalalle ja hakeutui harjoittelijaksi Viipurin Läänin Lääninmetsälautakuntaan ja Viipurin Läänin Maanviljelysseuraan, minkä jälkeen hän suoritti Rovaniemen Metsäkoulun kurssin 1924-26 ja valmistui metsäteknikoksi. Valmistumisensa jälkeen hän toimi metsäteknikkona ensin Viipurissa Sorvalin Saha Oy:ssä ja sittemmin Viipurin Läänin Maanviljelysseuran metsäosastolla metsänhoidonneuvojana, kunnes siirtyi samanlaiseen tehtävään Etelä-Karjalan Metsänhoitolautakuntaan asuinpaikkanaan Hiitola.

Sodan aikanakin hän jatkosodan kestäessä palasi Hiitolaan entisiin tehtäviinsä; talvisodan loppuvaiheessa hän oli nimismies Alhavan kanssa järjestämässä Hiitolan evakuointia ja jatkosodan päättyessä hän toimi Hiitolan evakuoinnin kuljetuspäällikkönä. Sodan jälkeen hän oli vähän aikaa vielä metsänhoidonneuvojana Lounais-Suomen Metsänhoitolautakunnan Jokioisten piirissä sekä tarkastajana Vakuutusyhtiö Metsäpalon Itä-Suomen piirissä. Tästä ansioluettelosta päätellen Jussi Turkki tuntee erittäin monipuolisesti elämänurakseen valitsemansa metsäalan, mihin hän on edelleen innostunut ja lujasti kiintynyt. Varsinkin kotipitäjänsä Hiitolan metsät hän tunsi tarkoin ja hänellä oli niistä selvä kuva.

Hänen hyvää muistiaan ja innostustaan asiaan kuvaa erinomaisesti mm. se, että hän matkustaessaankin joko junalla tai maanteitse seurasi jatkuvasti näköpiirin metsien sekä hakkuu- että hoitotoimenpiteitä ja otti sitten isännät tavatessaan puheeksi asioiden hyvät sekä huonot puolet. Hänen neuvojantyötään onkin pidetty erityisen tehokkaana. Hänen asiantuntemustaan käytettiin sodan jälkeen hyväksi myös siten, että hänet nimitettiin metsäasiain tuntijaksi siirtoväen korvausasioita käsittelevään lautakuntaan. Myös rakennustyöt kuuluivat Jussi Turkin harrastuspiiriin. Nyt eläkeiässä kohdistuvat Jussi Turkin (Metsä-Turkin) metsäharrastukset lähinnä oman metsätilan hoitoon ja metsänistutuksiin Ahlaisten Pirttijärvellä, mistä hän sai tilan maanhankintalain nojalla. Omien metsiensä menetyksen lisäksi sanoo Jussi Turkki pitävänsä henkilökohtaisesti vaikeimpana Karjalan luovutuksessa tapahtuneiden kauniiden hoitometsien menetystä, sillä niitä oli "eri puolilla pitäjää aina Ilmeeltä lähtien Laatokan rannikolle asti; ja mikä oli asialle eduksi, metsämaan laatu oli mitä kiitollisinta".

Kilpolan nykypolven miehistä lienee näkyvimmällä paikalla joutunut olemaan Matti Hämäläinen. Hän on syntynyt Kilpolassa 1903 Simo ja Riitta Hämäläisen poikana ja solmi avioliiton Anna Pöystin kanssa. Hoitaessaan veljiensä kanssa suurehkoa, yli 100 ha maatilaa hän alkoi vähitellen joutua myös edustamaan Kilpolan saaristoa erinäisissä kunnan luottamustehtävissä sekä sikäläisen maalaisliiton paikallisosastossa, missä hän oli puheenjohtajanakin 10 vuotta. Hän on osallistunut myös molempiin sotiin, ja sodan jälkeen hänet määrättiin 1945 Maatalousseurojen Keskusliiton toimesta siirtoväen edustajaksi eräiden pitäjien maanlunastuslautakuntiin. Näistä muodostui Noormarkussa olo merkittävimmäksi. Siellä hänet nimitettiin Noormarkun Osuuskassan Söörmarkun konttorin johtajaksi, missä tehtävässä hän oli eläkkeelle siirtymiseensä asti, mikä tapahtui 1968. Osuuspankin johtajanviran hoidosta hänelle myönnettiin Pellervo-Seuran Gebhard-mitali 1962. Hiisi-Säätiössä hän on kuulunut sekä valtuuskuntaan että hallitukseen jo toistakymmentä vuotta ja niistä neljä vuotta hallituksen puheenjohtajana. Nykyään hän asuu Porissa.

Kilpolan entisajan elämään samoin kuin muunkin Hiitolan ja koko Karjalan kannaksen elämään löi leimansa taloudellinen suhde Pietariin ja sen inkeriläiseen ympäristöön. Erityisen suosittua oli lypsykarjan vienti Venäjälle, mutta muutamat veivät teuraskarjaakin. Kilpolasta vietiin lypsykarjaa erityisesti Lempaalan tienoille Suomen itsenäistymiseen saakka, ja viejinä on erityisesti mainittava Martti savolainen ja Juho Kuosa. Lehmät ajettiin laumana maantietä pitkin Inkeriin Karjalan kannaksen läpi, ja niitä laidunnettiin tien varsilla. Jussi Turkkikin kertoo olleensa nuorena poikana ajamassa tällaista karjaa enonsa kanssa Pietariin ja joutuneensa viimeisellä matkallaan syyskesällä 1914 sikäli ensimmäisen maailmansodan pyörteisiin, että junassa, jossa he matkustivat Valkeasaaresta Viipuriin, he olivat tiettävästi ainoat siviilimatkustajat; muut olivat kaikki venäläistä sotaväkeä, ja sitä oli pitkä juna tupaten täynnä.

Kilpolasta käytiin Pietarissa myös laskiaisajan maaslitsan ajossa ja sitä pidettiin helppona ja tuottavana kevättalven ansiona, kunhan vain oli hyvä hevonen, kiiltävä ajoreki ja hevosella hyvät valjaat. Kevään ja syksyn miesten ansiotöitä taas olivat touko- ja syyskyntötyöt Inkerissä, mutta naiset ja vanhukset kävivät siellä kesäisin paimenessa ja syksyisin perunannostossa, etenkin Keltossa. Erään Hiitolan miehen kyntömatkasta on kaskukin, kuinka hän teki matkan sunnuntaina ollakseen maanantaiaamuna valmis aloittamaan kyntötyöt Inkerissä. Räisälän kirkolle päästyään hän havaitsi kirkonmenojen olevan parhaillaan käynnissä ja kansan kirkossa, jolloin hän sitoi hevosensa muiden hevosten riviin riukuun syömään ja levähtämään ja meni itse kirkkoon. Hänen juuri astuessaan kirkon ovesta sisälle pappi saarnasi voimallisesti ja lujaäänisesti: "Kunne kuljet sinäkin kurja matkamies ?" jolloin Hiitolan ukko vastasi ovelta: "Mie meän Vennäill kyntämeä !"

Kuten aitoon hiitolalaiseen kyläyhteisöön ainakin, kuului myös kilpolalaiseen ahkeria markkinamiehiä ja hevosparissikkoja. Markkinoilla kävi mielellään isäntä kuin isäntä ainakin Lipolassa ja Hännilässä, mutta usein myös Käkisalmessa ja Viipurissa. Kylän varsinaisia parisniekkoja olivat mm. Yrjö ja Matti Savolainen sekä Juho Kuosa, jotka hevosten ohella ostivat ja myivät myös nautaeläimiä, kuten edellä on jo mainittu, mutta erityisesti hevosparissikkoja olivat Simo ja Pekka Kiuru. Muista kylän merkkihenkilöistä on mainittava hierojat ja kuppaajat Maria Nikkonen ja Selma Eerikäinen, suutari Simo Pöysti, räätäli Pekka Tentke sekä venemestari Simo Eerikäinen. Kylän soittajana on edellä jo mainittu Simo Pöysti, mutta sellaisia olivat myös Mikko Onissimoff, Juho Pöysti sekä Simo ja Antti Ahokas. He soittivat häissä, läksiäisissä, talkoissa, nurkkatansseissa ja öitseissä.

Mutta eipä puuttunut Kilpolassa itsenäisen yrittämisen halua myöskään pontikankeiton alalla, mikä totuuden nimessä on mainittava. On kerrottu, että Kilpolan lehtoiset puronvarret ja lahdenpoukamat olivat sen harjoittamiseen kieltolain aikana sopivan suojaisia. Samanlaisissa paikoissa harrastettiin myös kortinpeluuta. Mutta toisaalta taas on yleisesti tiedossa ja sitä on painotettu, että Kilpolan väestö oli pohjaltaan vakavasti uskonnollista, nimenomaan kirkollista seurakuntaväkeä, minkä keskuudessa lahkolaisuus tai muu hurmahenkisyys ei ollut juuri saanut jalansijaa. Oman pitäjän kirkossa käytiin ja omat papit kävivät kylässä pitämässä hartaustilaisuuksia.

Parin viimeisen vuosikymmenen aikana Suomen itsenäistymisen jälkeen, kun ansiomahdollisuudet Venäjältä käsin olivat katkennet, alkoi sekä nuoremman että varttuneemman talonpoikaisväestön keskuudessa maatalousharrastus sekä siihen kytkeytynyt maatalouspolitiikka nousukautensa. Kilpolan maalaisliiton paikallisosasto aloitti toimintansa käytännöllisesti katsoen heti sodan päätyttyä, mutta sen virallinen perustamiskokous oli vasta 26.3.1925, jolloin osastolle hyväksyttiin säännöt ja se päätettiin ilmoittaa yhdistysrekisteriin.

Osasto toimi talvisotaan asti, johon mennessä sen puheenjohtajina olivat olleet Simo Savolainen, Jaakko Ahokas ja Matti Hämäläinen; rahastonhoitajina Jaakko Ahokas, Jaakko Eerikäinen. Mikko Tentke ja Matti Ahokas sekä huvitoimikunnan puheenjohtajana Emil Eerikäinen ja jäseninä Mikko Tentke, Toivo Hannukainen, Heikki Pöysti, Sylvi Ahokas, Elina Ahokas, Juhana Mielonen, Aino Eerikäinen, Siiri Suutari, Anna Suutari, Alina Parkkali, Matti Suutari, Antti Röksä, Maria Röksä, Hilma Tanninen ja Matti Pirhonen. Kilpolan tapaisen saarikylän elämässä oli osaston toiminnalla hyvin monitahoinen merkitys.

Päivitetty 8.8.2001