Kopsala

Kopsalassa oli yli kaksikymmentä taloa, tiettävästi 23 taloa sekä lisäksi salopalstoilla eräitä taloja ja mökkejä. Kylän talot olivat Juho Ahokas, Antti Veijalainen, Esko Nikkonen, Tuomas Puputti, Simo Puputti, Antti Parkkali, Simo Puputti vanhempi, Pekka Ijäs, Matti Ahokas, toinen Juho Ahokas (Vahakiven Jussi), Aleksanteri Leppänen, Jaakko Riikonen, Antti Nikkonen, Jussi Viinanen, Pekka Kuismin, Väinö Kuntsi, Antti Puttonen, Harald Kuula, Matti Nikkonen, toinen Simo Puputti, Juho Ijäs, Matti Merta ja Samuli Viinanen.

Kylässä ei siis enää esiintynyt sukunimeä Kopsa vaikka sen nimi juontuu Kopsa-nimestä. Kopsa-nimen pohjana taas on appellatiivi kopsa, mikä merkitsee pientä tuohivakkaa, esimerkiksi suola-astiaa.

Kylän pellot olivat muiden rantakylien maiden tapaan viljavaa savimultaa, hyvää viljelysmaata. Niiden välillä oli aina suuria, jyrkkäseinäisiä ja metsäisiä kallioita, joista korkeimpia olivat molemmat Linnanmäet, Kokkomäki, Sillanmäki ja Laurinmäki. Näiden Veijalan harjuihin kuuluvien mäkien ja kallioiden korkeus on noin 60 m. Linnanmäkiä lienee aikoinaan käytetty puolustuspaikkoina, mistä niiden nimityskin johtuu, ja niiden laelle pääsi vain yhdeltä sivulta; muut sivut olivat äkkijyrkkiä. Paikannimistä mainittakoon lisäksi Roinamäki, Rokkamäki, Välimäki, Ruostlähteenmäki, Papinmäki, Lukkarinmäki, Roitolanmäki, Eeronmäki (Ieromäk), Ukonmäki, Vahakivi, Muurijaismäki, Kumisevanrinta, Kaakinniemi, Sittasaari ja Patsalehto. Mäet ovat olleet asuttuja jo silloin, kun nykyisillä tasaisilla peltoaukeilla lainehti vielä Muinais-Laatokka. Kylän peltoaukeat olivat laajat. metsää oli vain peltojen välisillä mäkimailla ja kallioilla, joten varsinaisen Kopsalan kylän metsät olivat vähäiset ja heikot, mutta kylän taloilla oli salopalstoja Kaukolan rajalta Pukinniemen ja Ojajärven suunnalta Kirvun rajalle asti sekä niittypalstoja Mykräjoen (Ilmeenjoen) varsilla. Näillä palstoilla kasvoi pitkävartista, hyvää metsää.

Yleinen tapa oli, että karja ajettiin kesäksi salopalstalle, missä oli kesätupa muine välttämättömine rakennuksineen. Yksi lehmä jätettiin kotiin jokapäiväisen nuoren maidon lypsämistä varten. Tätä lehmää syötettiin pientareilla ja pienillä hakamailla, koppoleissa. Salossa olevan karjan hoitivat naiset kokonaan. he valmistivat myös voin, suolasivat sen ja panivat pyttyihin, joissa se säilytettiin suolavedessä ja vietiin vasta ilmojen viilennyttyä kauppoihin tai kaupunkeihin myytäväksi. Piimä pantiin suuriin seisakkoihin eli puutiinuihin, joissa se tuotiin kylään. maitotiinut köytettiin nuorilla kärryjen lavoille. Kun piimä huonolla tiellä oikein vatkautui, se oli erittäin hyvää, suorastaan herkkua. Mutta kun Kopsalaan 1920-luvun alkupuolella perustettiin maidonmyyntiosuuskunta ja karjaa ruvettiin kesäisin laiduntamaan viljellyillä laitumilla, joko pelloilla tai kylvönurmisilla, raivatuilla hakamailla, jäi salotouhu vähitellen kokonaan pois, niin että vain nuori joutokarja vietiin saloon. Jotkut taas sijoittuivat salopalstoilleen asumaan vakinaisesti. Tällaisia uudisasukkaita olivat mm. Mikko Puputti ja myöhemmin Erkki Rikala.

Kopsalan saloalue sijaitsi Kosenmuonin ja Pukinniemen puolivälissä. Sinne oli matkaa Hiitolan kirkolta 9 km. Tie Kosenmuonista Kopsalan saloon oli aluksi niin huono, että vain työkärryillä saattoi sitä pitkin vaivoin ajaa. Ajokärrit eli kiessit pidettiin Kosenmuonissa, missä hevoset valjastettiin, jos lähdettiin kirkolle tai muualle pitäjälle esim. pitoihin. Hevoset talutettiin sinne valjaat selässä ja tuomiskorit ja pienet lapset kannettiin. Vasta 1920-luvun maitotalouden kehitys pakotti tekemään maantien Pukinniemen saloonkin. Lapsista se oli niin uutta, että he kävelivät paljain jaloin uudella maantiellä ja katselivat jalanjälkiään hiekassa. Kesällä käytiinkin kirkossa useimmiten jalkaisin hankalan matkan vuoksi. Tällöin olivat naiset enemmistönä kirkossakävijöistä. Talvella ajettiin hevosella. Joulu ja pääsiäinen olivat talviajan kohokohtia sekä aikuisille että lapsille.

Kopsalan salon kuten muunkin ympäristön saloseudun nuorilla oli tapana käydä iltaisin, varsinkin pyhäiltoina, junilla Pukinniemen pysäkillä. Matka kuljettiin läpi metsien kinttupolkuja. Samoja polkuja pitkin käytiin myös Pukinniemen kaupoissa ostoksilla ja tavarat kuljetettiin kantamalla. Sieltä haettiin myös posti junilla ja kaupoilla käydessä. Kaupalla käyntejä suorittivat lapsetkin; ja yleensä on pantava merkille, että lapset olivat työssä mukana heti, kun kynnelle kykenivät. Ensimmäisiä töitä lapsille oli pienempien lasten likottaminen ja kärpästen oteleminen lehmien jaloista, mahan alta ja kyljistä äidin lypsäessä, jotteivät lehmät olisi potkineet maitoämpäriä kumoon. henkiseltä alalta on Kopsalan salosta erityisesti mainittava hartaushetket ja Kristillisen Yhdistyksen kuorotoiminta.

Ennen Suomen itsenäistymistä Kopsala kuului Karjalan kannaksen tavoin kokonaan Pietarin kaupungin talouspiiriin. Sijaitessaan pitäjän kaakkoiskulmassa Kopsalan kylä oli maantieteellisestikin lähinnä Pietaria, ja näin se oli taloudellisessa kosketussuhteessa tähän miljoonakaupunkiin keskimäärin enemmän kuin muut kylät ja Hiitola kokonaisuutena. Kopsalan kylän rannasta oli ennen ensimmäistä maailmansotaa suora laivayhteys Pietariin, jonne vietiin kaikenlaista tavaraa, mutta ennen kaikkea halkoja, joita silloinen Pietari tarvitsi suunnattomasti, koska uunilämmitys oli yleinen.

Iivari Puputti on kertonut, kuinka hänen isänsä vuokrasi erään rantapellon halkotarhaksi, mihin ajettiin loputtomat määrät lappuhalkoja, mitkä lastattiin rannassa proomuihin ja vietiin Laatokkaa ja Nevaa pitkin Pietariin. Viimeiset halkolastit vei Kopsalasta Pietariin vuosina 1921 ja 1922 entinen Juho Pösön kauppa-apulainen Heikki Miinin, joka Pösön opin käytyään oli ryhtynyt itsenäiseksi liikemieheksi jatkaen Pösön perinteitä suuryrittäjän tavoin.

Kopsalan kylä oli suojaisine lahtineen ja salmineen ihanteellista aluetta kalastajille. Kylässä kalastikin jokainen, kuka enemmän, kuka vähemmän, kuka vain omiksi tarpeikseen, kuka myös myydäkseen. Ammattikalastajista olivat mainittavimmat Toivo Suosilta ja Juho Ahokas (Lahe Juss). Kalaa syötiin aina sekä tuoreena että suolattuna ja kuivattuna. Auringossa kälvittämiseen käytettiin etupäässä särkeä, lahnaa ja haukea. Norssia kuivattiin myös uunissa ja survottiin kalajauheeksi, jota pantiin ohraryyneillä suurustettuun kalakeittoon. Erityisen herkullista tällainen kalajauhekeitto tuli uusista perunoista. Muina mausteina käytettiin suolaa, pippuria ja sipulia. Suuriin pitoihin tehtiin parhaimmista kaloista kalahyytelöä ja muita herkullisia kalaruokia.

Yleisen tavan mukaan myös Kopsalassa teurastettiin kaikki teuraseläimet jo syksyllä, ja lihat suolattiin suuriin lihatiinuihin. Rahti- ja matkaeväiksi tehtiin vanhaan karjalaiseen tapaan myös lihakukkoa kalakukon tavoin, kuten Pohjois-Karjalassa tehdään tänäkin päivänä. Joensuun torilta ja kauppahallista voi ostaa edelleenkin lihakukkoa.

Eväsruokia tarvittiinkin, sillä karjalaisen elämäntavan mukaan jouduttiin paljon olemaan matkoilla, poissa kotoa: miehet ajoivat rahtia, naiset kulkivat salotuvalla, kaukaisilla heinäniityillä ja Venäjällä työssä. Iivari Puputti kertoo isänsä olleen melkein aina poissa kotoa ajaen kaupparahteja Pietarista Äänisen takaisille alueille asti. Kopsalan miehet kävivät Venäjällä myös maalitsan eli maaslitsan (laskiaisajelu) ajossa, kyntämässä ja kalastamassa venäläisissä kalastusaluksissa, ja naiset kävivät heinänteossa, viljanleikkuussa, perunannostossa ja paimenessa. matkat kuljettiin kaikki jalkaisin, ja karjalaisen naisen tavoin jokainen nainen neuloi kintaita, sukkia ym. kävellessään. Nuoret pojat olivat karjan ajajina, kun karjaa vietiin Venäjälle tai Viipuriin.

Kopsalan kylän vuotuisesta työnkierrosta antaa Tyyne Nikkonen elävän kuvauksen. Hän alkaa siitä, miten varhaiskeväälle antoivat leimansa Asilankosken uittotyöt, sitten tulivat kesähalkojen teko, toukotyöt, lannanajo, tunkioiden hajotus, lannanlevitys ja muut kesantotyöt, vihkojenteko, vastojenteko ja heinänteko, joissa kaikissa töissä naiset olivat aina miesten mukana, joskin vastojen ja vihkojen teko usein oli pelkästään naisten huolena, ellei kaadettu suuria puita.

Nikkonen kertoo:

"Kun pajuista alkoi kuori irrota, niin naiset kiskoivat parkkia, mitkä kuivattiin ja vietiin Ahosen nahkatehtaalle. Rahoilla ostettiin tyykkiset hamekankaat ja retonihuivit sekä muutakin, jos sai. Juhannuksen alusviikolla alotettiin kesantotyöt, jolloin sontakärrit tärisivät. Juhannuksen jälkeen taas mentiin vihkometsään ja tehtiin vihkoja lampaille. Saunavastat tehtiin kammihtoille ja vietiin luhtiin kuivumaan. Heinänteko alettiin Kopsalan lahdesta, kenen maat ylettyivät rantaan. Näin oli lahden ranta täynnä melua, kun kaikki olivat siellä heinällä yhtaikaa. Toiset niittivät, toiset kiskoivat märkiä heiniä vedestä kuivalle maalle. Vasta sitten alkoi kovalta maalta heinänteko. Kasteen aikana aamusella niitettiin viikatteella sekä myöhemmin myös koneella, ja päivällä pantiin heinät härykkäille ja seipäille. Lukoheinä haravoitiin karheille ja pantiin illalla ruoille. Naiset olivat heinänteossa valkeissa tai vaaleissa vaatteissa, jotta näkyivät paremmin naapurin niitylle. Heinien tukkoaminen oli raskasta. Heinät vietiin latoon joko sapilailla kantaen tai reellä ajaen. ladot olivat pieniä, ja niihin mätettiin heinät ovesta heinähangolla. Lapset olivat sisällä polkemassa. Apilasta tukottiin aamukasteen aikana, jotteivät lehdet karisseet; päivällä leikattiin silloin jo ruista.

Ruista leikattaessa pantiin kolme koprallista (pijoa, pivoa) lyhteeseen. Lyhteet sidottiin olkisiteellä ja tehtiin illalla kuhilaille. Kuhilaassa oli ensin neljä jalkaa, sitten jalka jalan päällä ja lopuksi neljä välijalkaa sekä kaksi hattulyhdettä, yhteensä 14 lyhdettä. Ohrista tehtiin kymmeniköt ja kauroista viisikot. Viime aikoina kuivattiin kauroja myös seipäillä. Varisseet tähkät ja ripset poimittiin käsin maasta. Leikkuutalkoita pidettiin usein. Niihin mentiin joka talosta ja leikattiin kilpaa. Ketkä eivät olleet talkoissa, ne tulivat illalla kuokkimaan.

Viljat puitiin riihessä, missä oli sisäänlämpiävä kiuasuuni. Seinässä oli luukku, mistä savu meni ulos samoin kuin raollaan olevasta ovesta. Riihessä oli parret, joille lyhteet ahdettiin latvat ylöspäin. Ahtaja seisoi ahinlaudalla. Riihessä oli myös riuskat ja mutkat, joilla puitiin ja sirppi, millä katkottiin lyhteiden siteet. Riihiharavalla pudoteltiin lyhteet parsilta ja kiehitettiin lemetistä rikat ja tähkät irralleen. Kun lyhteet oli ladottu lattialle riveihin, sitä sanottiin maaksi. Lemetiksi sanottiin lattialle muodostunutta jyväkerrosta. Kun lyhteet oli puitu yhteen kertaan maassa, ne käännettiin, katkottiin siteet ja puitiin toiseen kertaan. Sen jälkeen oljet puisteltiin, pantiin kuoille ja viskattiin ulos. Kupojen siteinä käytettiin latvoistaan yhteen solmittuja ruisolkia. Solmua nimitettiin siteensolmuksi. Myös rikat haravoitiin pois lemetin päältä ja pantiin kuoille, joissa oli ristiside. Riihen uunin päällä paloi pieni kitupiikki ja antoi riiheen hämärää valoa. Entisaikaan poltettiin pärettä. Puinti tapahtui pareittain, joskus kolmittain vuorotahdissa. Kun koko ahos oli puitu, lykättiin lemetit läjään ja viskattiin ahos, jolloin ruumenet saatiin erilleen jyvistä, ja lopuksi jyvät tuullettiin tuulessa; myöhemmin tuultaminen tapahtui viskuukoneella. Lopuksi vietiin jyväsäkit aittaan, olkikuvot latoon, nuohottiin riihi ja ahdettiin uusi ahos, käytiin saunassa, syötiin murkina ja oltiin valmiit perunannostoon tai muihin päivän töihin. Vanha isäntä ryhtyi lämmittämään riihtä ja kuivattamaan uutta ahosta puitavaksi kolmen päivän perästä. Puinti tapahtui aamuyöllä ennen murkinaa.

Pellavat otettiin maasta nyhtämällä. Pijot (piot, pivot) pantiin ristikolleen kilikkaille ja syltyt ruohkattiin ruohkalaudassa pois, minkä jälkeen pijot sidottiin olkisiteillä viljalyhteen kokoisiksi roivaiksi ja vietiin järveen tai lampeen likoon. Näin saatiin valkeita pellavia. Järveen iskettiin pystyvaajoja, mitkä muodostivat eräänlaisen karsinan, mihin roivaat ladottiin pinoon. Päälle pantiin painoja, jotta roivaat pysyivät vedenpinnan alapuolella, eivätkä aallot vieneet niitä pois. Tämä oli pellavaliko. Kahden viikon perästä (tai jos vedet olivat jo kylmiä, kolmen viikon) roivaat nostettiin pois vedestä ja levitettiin nurmikolle levitökselle pehmenemään ja valkenemaan. Pellavasyltyt kuivattiin joko kalliolla tai riihen tahi tuvan lattialla.

Mikkelin päivänä piti olla nauriit kuopassa ja naiset pirtissä. Silloin alkoi myös pellavien loukutus ja muu käsittely, ja ahoksia puitiin jatkuvasti koko syksy, vieläpä talvellakin. Pellavien käsittely oli naisten työtä. Loukutus oli raskasta, lipsuaminen vähän kevyempää. Lipsutut pijot kietaistiin keskeltä kierteelle kaksin kerroin ja sidottiin 25 pijoa sisältäviksi vihkoiksi. Lopuksi pellavat harjattiin. Ensiksi irtosivat tällöin huonoimmat tappurat, sitten rohtimet, ja jälelle jäi puhdas aivina. Tappurarihmoista kudottiin elohursti- ja säkkikankaita, rohtimista piiskoa naisten paidan alasiksi sekä miesten alushousuiksi; aivinarihmoista kudottiin palttinaa naisten paitoihin ylisiksi, miesten ja lasten paidoiksi, erilaisiksi liinoiksi jne. Tyttötalojen loukutus- ja harjaussaunoissa pojat kävivät illanistujaisissa ja paistamassa naurispaistikkaita saunanuunin kuumassa tuhkassa. Työntekijöiden aika kului rattoisasti.

Lyhyen ja hämärän päivän aikana ennen joulua yritettiin kehrätä villalangat ja huonommat pellavatkin. Aivinan kehruu alotettiin joulun jälkeen hiivanuutista ensimmäisellä "ketruoviikolla". Pellavakankaat oli saatava keväthangille valkenemaan. Miehet tekivät syksyisin metsätöitä, särkivät aidaksia, terottivat seipäitä, painoivat reen jalaksia ja vempeleitä, kiskoivat kattopäreitä ja kävivät metsällä. Syksyisin suoritettiin myös teurastukset ja lihan suolaukset. Erityisen merkittävä oli sianteurastuspäivä. Sika korvennettiin koko perheen voimalla alttarimaiseksi rakennetun rovion päällä. Miehet nostelivat riu'un kanssa kynsipuissa olevaa sikaa ja naiset raaputtelivat varpaluudalla pois kärventyviä harjaksia. Hiitolassa oli sanonta: "On kolme kovaa päivää: otra-ahos, siantappo ja kylänluvut."

Vanhaan karjalaiseen tapaan tehtiin Kopsalassa yleensä kaikki työt kotona omin voimin: parkittiin nahat, tehtiin ajokalut ja työvälineet, vieläpä yleensä tiiletkin, hevosvaljaat, rukkaset jne. Kenkiä kävi tekemässä suutari, vaatteita räätäli ja erilaiset raudoitukset teki kylän seppä. Sepistä on mainittava erityisesti Juho Juhonpoika Ahokas. Hän takoi kärrinlinjaritkin puhumattakaan hevosenkengistä, nauloista, viikatteista, sirpeistä, kirveistä ja puukoista.

Päivitetty 15.8.2001