Kyläjärvi

Kyläjärvellä oli 14 taloa: Juho Ahokas, Antti Lukka, Juho Poutanen, Yrjö Poutanen, Hermann Kokko, Matti Toivianen, Juho Laine, Topias Veijalainen, Edward Veijalainen, Simo Savolaisen perikunta, Matti Braggen perikunta, Juho Tattarin perikunta sekä Toivo Schwartz. Niiden maatilat olivat keskikokoisia, vain muutamilla taloilla oli 4-5 ha käsittävä pikku tila. Talot olivat yleensä omillaan toimeen tulevia, mutta pienimpien tilojen omistajat kävivät jatkuvasti ansiotyössä. Rahtia tehtiin kuitenkin joka talossa enemmän tai vähemmän. Tavallisimmat rahtityöt ja metsäajot tapahtuivat Hiitolan salopalstoilla ja Ilmeen salossa. Virmoilta, Heponiemestä ja Ikalasta ajoivat Kyläjärven talot myös omat polttopuunsa ja muut puutavaransa 20 km päästä. Oli siinäkin rahtia kerrakseen, mutta siihen oli totuttu, eivätkä kotimetsät riittäneet. Salopalstojen metsät olivat hyviä ja hyväkasvuisia.

Kyläjärvellä oli muutamia kreikkalaiskatolisia perheitä (Lukat, Poutaset, Jefremoffit, Savolaiset), mitkä sananmukaisesti olivat ikäänkuin kreikkalaiskatolisen Karjalan äärialuetta, missä luterilaisuus oli jo vaikuttanut tapamenoihin, sillä ortodoksisuuden ulkonaiset merkit olivat kodeissa sangen vähäiset. Oikeastaan niitä edusti vain tuvan pöydänpäännurkassa oleva obraza eli pyhäinkuva, minkä edessä kaikki, lapsetkin, tekivät ristinmerkin. Kirkollisia tekstiilejä ei juuri ollut seinillä eikä oven pielessä käsiastiaa.

Obraza oli noin 30x40 cm suuri, kullatuin kehyksin varustettu taulu, jonka keskellä oli pieni Vapahtajan kuva. Näitä pieniä ja halpoja painokuvaikoneja sai ostaakin, mutta suuremmat ja arvokkaammat ikonit hankittiin kirkon välityksellä venäläisiltä ikonimaalareilta. Pieni ikoni pantiin myös jokaisen vainajan mukana arkkuun vainajan rinnan päälle, ja kun arkun kansi hautajaisissa avattiin, suutelivat omaiset tätä ikonia. Ikoni pantiin vainajan rinnan päälle jo hänen ollessaan ruumislaudalla. Ortodoksisen tavan poisjääminen ja luterilaistuminen Kyläjärvellä näkyi siinäkin, että vainajat vietiin pesemisen jälkeen ruumislaudalla riiheen tai aittaan, mutta Antti Lukka kertoo ennenvanhaan olleen tapana pitää vainaja kolme yötä sisällä pää pyhäinkuvaan päin, ja hänelle pidettiin yleisen ortodoksisen tavan mukaiset yönvalvojaiset.

Paastoamista pidettiin jatkuvasti yllä laskiaisen ja pääsiäisen välillä ortodoksisen tavan mukaisesti, vieläpä lapsetkin paastosivat. Samoin kävivät lapset myös ehtoollisella siitä alkaen, kun he vain kykenivät vanhempiensa mukana kirkkoon. Uskonnollisuus oli vanahaan ortodoksiseen tapaan harrasta. Paaston aikana ei syöty lihaa eikä muitakaan eläinrasvoja, ei edes voita. Ryynihututkin keitettiin veteen ja maustettiin kasviöljyllä tai, kuten sitä nimitettiin, siemenvoilla. Kalaa, varsinkin kuivattua, sai syödä paaston aikanakin. Näin tehtiin Hiitolassakin, ja Pietariin vietiin ennen suunnattomat määrät kuivattua kalaa paastonajan ruuaksi.

Kotitavoista on vielä mainittava, että leipää ei saanut panna pöydälle missään tapauksessa ylösalaisin, vaan aina pohja pöytää vasten. Syömään kaäytäessä tehtiin aina ristinmerkki, ja suolaa oli aina pöydässä, erityisesti paaston aikana, kun syötiin suolaa ja leipää tai lisäksi suolaan kastettuja perunoita.

Kylän naapuruussuhteet olivat hyvät. Eri uskontokuntiin kuuluminen ei yleensä aiheuttanut minkäänlaista juopaa asukkaiden välille. Joskus oli kuitenkin havaittavissa joko oman tai naapurikylien nuorten ilkikurisuutta eräiden kreikkalaiskatolisten uskonnollisten menojen aikana. Niinpä kerrankin, kun oli menossa loppiaisen viettoon kuuluva vesirista, jolloin jäähän hakattiin ristin muotoinen avanto, mistä pirskotettiin pyhää, siunattua vettä ihmisten, eläinten ja paikalle tuotujen esineiden päälle, olivat luterilaiset tehneet ilkeyttä heittämällä juuri pyhän toimituksen aikana koiranraadon avantoon.

Hiitolan vanhoissa ortodoksisissa seremonioissa tunnetaan myös ikivanha, esikristilliseltä kaudelta jo peräisin oleva tapa, minkä mukaan karjalaiset talonpojat toivat kesän rehevimpänä aikana, ns. dioskurien päivänä, hevosensa kirkonmäelle, missä pappi pirskotti niiden päälle pyhää vihkivettä. Myös Venäjällä oli dioskurijumalien palvonta ollut tuttu vielä viime vuosisadalla, mikä ilmenee mm. Leo Tolstoin teoksesta Sota ja rauha. Dioskurit olivat ihmisille suopeita aamun jumalia ja päivän tuojia, jotka kulkivat aina ratsain, joten hevoset olivat heille pyhitettyjä. Karjalaisten dioskurijumalia olivat Väinämöinen ja Ilmarinen päivän päästäjinä ja sammon ryöstäjinä.

Päivitetty 23.9.2001