Laurola

Vuonna 1909 Grigorkoffit myivät Laurolan kartanon Max van der Gilse-Palsille ja tämän Pietarissa asuneelle vävylle Neuschellerille, mutta nämä myivät sen eräitä metsäalueita lukuun ottamatta jo 1911 johtaja H. Paerschille ja tämän pojille, jotka sitten myivät Ilmeen rajalla Jäävaarassa ja Hömmössä olevan salopalstan liikemies J. Sirénille ja tämän veljille, kuten Hömmöä koskevassa luvussa on mainittu. Paerschien aikana rakennettiin Laurolaan uusi tallirakennus 20 hevoselle sekä sillat Tyynisaareen ja sieltä Huiskonniemeen. Heidän aikanaan saivat myös Huiskonniemen ja Laurolan kylien torpparit tilansa itsenäisiksi Torpparilain nojalla, mutta Haapalahden kylän Vihavaiset ja Varjukset lunastivat tilansa jo viime vuosisadan lopulla valtion avustaessa lampuotitilojen lunastamista.

Näiden lunastusten ja ympäristökylien muovautumisen jälkeen itse Laurolan kylä käsitti oikeastaan vain Laurolan kartanon ja siihen kuuluvat alustalaisten asunnot. Mitään muita itsenäisiä tiloja tai taloja ei kylässä ollut. 1930-luvulla olivat kylässä kartanon lisäksi sille kuuluvat Heikki Hyvärisen, Antti ja Matti Tattarin sekä seppä Kalle Repolaisen asunnot. Kylän nimi, Laurola, pohjautuu vanhoihin karjalaisiin nimiin Lauro, Lauronen, ja nämä taas vanhoihin katolisen ajan nimiin Laurentij ja Laurentius.

Vuonna 1917 vaihtoi Laurola taas omistajaa, kun Paerschit möivät sen viipurilaiselle johtaja E. Richardtille, mutta tämä taas puolestaan myi kartanon 1919 viipurilaiselle konsuli Julius Starckjohannille, joka antoi sen poikansa, agronomi Walter Starckjohannin hoitoon. Hänen tilanhoidostaan antaa majuri K. Grigorkoff seuraavan positiivisen kuvan: "Agronomi W. Starckjohann, rouvansa Annan avustamana, kiinnitti hyvin paljon huomiota päärakennusta ympäröivän puutarhan hoitoon luoden mm. Laatokan rantaan viettävästä rinteestä todellisen kasvitieteellisen puutarhan erinomaisella taidolla järjestettyine monivuotisine kasveineen ja käytävineen. Vuonna 1936 rakennettiin uusi, uudenaikainen navetta 80 lehmälle, kärrynsuoja ja karjakkoasunto. Starckjohannien aikana rakennettiin myös työväen asunnot, suoritettiin tilan sähköistäminen ja varustettiin rakennukset tiilikatoilla. Maanviljelyä hoidettiin voimaperäisesti, ja salaojitukseen ja viljeltyyn laiduntamiseen kiinnitettiin erityistä huomiota. Metsien hoito järjestettiin ammattimiehen 1919 tekemän metsänhoitosuunnitelman mukaisesti ja uutta metsää istutettiin. Välirauhan ja jatkosodan aikana 1942 korjattiin talvisodassa vaurioita kärsineet rakennukset perin pohjin. Tilan pinta-ala oli 700 ha, josta puutarhaa 2 ha, peltoa 110 ha, luonnonniittyä 14 ha, viljeltyä laidunta 18 ha, metsämaata 444 ha ja joutomaata 112 ha."

Vuonna 1930 tilalla oli 18 hevosta, 72 ay-lehmää, 2 sonnia, sikoja, lampaita ja kanoja. Tila oli maataloushallituksen hyväksymä kirjanpitotila. Siltä myytiin Viipuriin viljaa, maitoa, lihaa, munia ja kasvitarhan tuotteita. Metsästä myytiin saha-, paperi- ja polttopuita.

Laurolan hovista on hovin työläisen näkökulmasta katsoen kertonut Heikki Hyvärinen, joka itse on ollut hovin työläisenä sekä mainitsee vaimonsa suvun olleen hovin alustalaisena monen sukupolven ajan. Hän sanoo että, muonamiehet tunsivat olonsa turvalliseksi ja toimivat aina "taloon päin". Hänen aikanaan kartanossa oli 11 muonamiestä perheineen. Kaikki he luottivat talon isäntään ja isäntä heihin. He saivat asunnon lisäksi palkkana viljaa, maitoa, polttopuut, rahapalkkaa sekä yhden kenkäparin nahat. Jos muonamiehellä oli omia lehmiä, ei maitoa annettu. Jokainen kartanon työläinenkin tunsi talon tapaukset ikään kuin ominaan. Kun kartanosta kerran hukkui suuri sonni, joka oli lähtenyt uimaan selän poikki pois laitumeltaan, rupesi muonamies Gestrin, jonka tehtäviin kuului karjanhoito, itkemään, mutta agronomi Starckjohann sanoi: "Mitä itket, enhän minäkään itke !"

Talon isäntäväen ja työläisten välillä vallitsi muutenkin läheinen suhde: lapset kävivät virpomassa isäntäväkeä, mistä heille annettiin palkaksi leninkikankaita ja muita sopivia lahjoja. Suuntautuipa monen muonamiehen lapsen tie myöhemmin opintoihinkin, jolloin heistä valmistui opettajia, tuomareita, lääkäreitä jne. Näin vuosien kuluttua katseltuna kertoja näkee kartanon monipuolisen elämänmenon ikään kuin yhtenä kokonaisuutena, missä jokainen tapaus niveltyi talon yhteiseen elämänrytmiin.

Monet asiat olivat pulmallisiakin ja vaativat ratketakseen yhteistä tuumimista. Niinpä kerran oli lähdettävä kuljettamaan suunnattoman suurta ja voimakasta, myytyä sonnia Hiitolan asemalle junaan lastattavaksi. Tällöin olivat puuhassa mukana talon kaikki miehet. Tarvittiin monta köyttä, ja jokaisen köyden päässä oli mies. Yksi köysi kiinnitettiin härän turparenkaaseen, jokaiseen härän jalkaan kiinnitettiin eri köysi ja lopuksi vielä yksi köysi varmemmaksi vakuudeksi härän kiveskantimiin. Joka mies oli näin köysineen omalla suunnallaan härästä ja härkä keskellä. Ilman kommelluksia eläin saatiin rautatievaunuun, vaikka se oli suuri ja peloittava kuin kallion järkäle.

Päivitetty 9.9.2001