Deprecated: Optional parameter $puh declared before required parameter $markkinointi is implicitly treated as a required parameter in /home/hiitolaf/public_html/funktiot/kayttaja.php on line 130
Hiitolan Pitäjäsivut

    Laurola

    Tarkempi kuvaus

    Lähteenä käytetty Iivar Kemppisen kirjoittamaa teosta
    Hiitolan kylähistoria (Hiitola-säätiö 1972), s. 311-315 Hiitolan pitäjäsivuille toimittanut Pirjo Nurmi, 03.09.2001


    Matkaa Hiitolan asemalle oli Laurolasta noin 11 km. Laurolan kylää ympäröivät Piimälän, Huiskonniemen, haapalahden ja Tujulan kylät.

    Laurolan kylän elämä ja kohtalot kietoutuvat 1700-luvun alkupuolelta asti venäläisiin lahjoitusmaakysymyksiin, kun tsaari Pietari Suuren leski, Katarina I, 8.1.1726 ja 7.8.1726 allekirjoitti ukaasit, joiden nojalla koko Hiitola ja siihen silloin kuulunut Ilmee määrättiin Pietari Suuren sodissa amiraaliksi kohonneen Peter Johan von Sieversin omaisuudeksi. Lahjoitus käsitti 173 taloa, ja päähovi sijaitsi Pukinniemessä, jota kartanon väki nimitti silloin Opparniemeksi. Lokakuun 17. päivänä 1806 tehtiin kuitenkin kauppakirja, jolla Laurolan hovin, joka siihen aikaan käsitti 24 taloa Laurolan, Haapalahden, Tenholan, Päijälän, Huiskonniemen ja Ulaskanniemen kylissä, osti majuri Peter Grigorkoff amiraali von Sieversin perillisiltä.

    Grigorkoff oli palvellut Käkisalmeen sijoitetussa joukko-osastossa. Kuusi vuotta aikaisemmin, 1800, hän oli solminut avioliiton amiraali von Sieversin pojantyttären Dorothea von Sieversin kanssa, ottanut eron Venäjän armeijasta majurin arvoisena ja siirtynyt 1801 armeijasta erottuaan asumaan Laurolan hoviin. Hän rakennutti tilalle suuren kaksikerroksisen päärakennuksen ja antoi sotamiesten kaivaa päärakennuksen läheisyyteen lammikon sekä vietti muutenkin varakkaan kartanonherran elämää kulkien nelivaljakon vetämissä vaunuissa. Eräs majuri Grigorkoffin veljistä taisteli Venäjän armeijassa Napoleonia vastaan ja kohosi luutnantiksi.


    Majuri Peter Grigorkoffin kolmas poika, Anton Grigorkoff, otti isänsä tavoin eron armeijasta 1849 ja asettui samoin asumaan Laurolaan, jota vanhan majurin 1825 tapahtuneen kuoleman jälkeen oli vuodesta 1827 lähtien hoitanut hänen vävynsä, maanmittausinsinööri Karl von Brandenburg. Seuraavana vuonna Anton Grigorkoffin Laurolaan muutosta lukien, eli 1850, tapahtui kartanossa onnettomuus, kun majurin ollessa rouvineen Kurkijoen Tervussa vieraisilla Gripenbergien luona ja insinööri Brandenburgin ollessa kävelyllä tuli tuhosi koko päärakennuksen antiikkihuonekaluineen, hopeoineen ja muine taide-esineineen sekä kirjastoineen. Ei edes kuvia ole jäänyt tästä vanhasta rakennuksesta.

    Samana vuonna, 1850, rakennettiin uusi yksikerroksinen päärakennus, missä oli kaksi siipirakennusta ja kuisti. Tämä päärakennus uusittiin 1919. Kartanon ympärille istutettiin jaloja lehtipuita; siihen asti siinä oli ollut petäjikkö. Kartano oli Grigorkoffien suvun hallussa vuoteen 1909 asti eli yhteensä 103 vuotta. Isäntien ollessa arvoltaan majureita nimittivät Hiitolan asukkaat Laurolan kartanon väkeä jatkuvasti majurilaisiksi. Majuri on arvoltaan myös K. Grigorkoff, joka on antanut tässä esitettyjä tietoja Laurolan kartanosta. Kun Laurolan hovilla oli suuri salopalsta Ilmeen rajalla Jäävaarassa, missä se ulottui Vaimotsaaren joesta Virmutjoen yli Kokkolanjokeen asti ja jolla palstalla Karjalan työlaitos sijaitsi, kuten Hömmöä koskevassa luvussa on mainittu, nimittivät ilmeeläisetkin tätä palstaa vain majurin palstaksi.


    Vuonna 1909 Grigorkoffit myivät Laurolan kartanon Max van der Gilse-Palsille ja tämän Pietarissa asuneelle vävylle Neuschellerille, mutta nämä myivät sen eräitä metsäalueita lukuun ottamatta jo 1911 johtaja H. Paerschille ja tämän pojille, jotka sitten myivät Ilmeen rajalla Jäävaarassa ja Hömmössä olevan salopalstan liikemies J. Sirénille ja tämän veljille, kuten Hömmöä koskevassa luvussa on mainittu. Paerschien aikana rakennettiin Laurolaan uusi tallirakennus 20 hevoselle sekä sillat Tyynisaareen ja sieltä Huiskonniemeen. Heidän aikanaan saivat myös Huiskonniemen ja Laurolan kylien torpparit tilansa itsenäisiksi Torpparilain nojalla, mutta Haapalahden kylän Vihavaiset ja Varjukset lunastivat tilansa jo viime vuosisadan lopulla valtion avustaessa lampuotitilojen lunastamista.

    Näiden lunastusten ja ympäristökylien muovautumisen jälkeen itse Laurolan kylä käsitti oikeastaan vain Laurolan kartanon ja siihen kuuluvat alustalaisten asunnot. Mitään muita itsenäisiä tiloja tai taloja ei kylässä ollut. 1930-luvulla olivat kylässä kartanon lisäksi sille kuuluvat Heikki Hyvärisen, Antti ja Matti Tattarin sekä seppä Kalle Repolaisen asunnot. Kylän nimi, Laurola, pohjautuu vanhoihin karjalaisiin nimiin Lauro, Lauronen, ja nämä taas vanhoihin katolisen ajan nimiin Laurentij ja Laurentius.


    Vuonna 1917 vaihtoi Laurola taas omistajaa, kun Paerschit möivät sen viipurilaiselle johtaja E. Richardtille, mutta tämä taas puolestaan myi kartanon 1919 viipurilaiselle konsuli Julius Starckjohannille, joka antoi sen poikansa, agronomi Walter Starckjohannin hoitoon. Hänen tilanhoidostaan antaa majuri K. Grigorkoff seuraavan positiivisen kuvan: "Agronomi W. Starckjohann, rouvansa Annan avustamana, kiinnitti hyvin paljon huomiota päärakennusta ympäröivän puutarhan hoitoon luoden mm. Laatokan rantaan viettävästä rinteestä todellisen kasvitieteellisen puutarhan erinomaisella taidolla järjestettyine monivuotisine kasveineen ja käytävineen. Vuonna 1936 rakennettiin uusi, uudenaikainen navetta 80 lehmälle, kärrynsuoja ja karjakkoasunto. Starckjohannien aikana rakennettiin myös työväen asunnot, suoritettiin tilan sähköistäminen ja varustettiin rakennukset tiilikatoilla. Maanviljelyä hoidettiin voimaperäisesti, ja salaojitukseen ja viljeltyyn laiduntamiseen kiinnitettiin erityistä huomiota. Metsien hoito järjestettiin ammattimiehen 1919 tekemän metsänhoitosuunnitelman mukaisesti ja uutta metsää istutettiin. Välirauhan ja jatkosodan aikana 1942 korjattiin talvisodassa vaurioita kärsineet rakennukset perin pohjin. Tilan pinta-ala oli 700 ha, josta puutarhaa 2 ha, peltoa 110 ha, luonnonniittyä 14 ha, viljeltyä laidunta 18 ha, metsämaata 444 ha ja joutomaata 112 ha."

    Vuonna 1930 tilalla oli 18 hevosta, 72 ay-lehmää, 2 sonnia, sikoja, lampaita ja kanoja. Tila oli maataloushallituksen hyväksymä kirjanpitotila. Siltä myytiin Viipuriin viljaa, maitoa, lihaa, munia ja kasvitarhan tuotteita. Metsästä myytiin saha-, paperi- ja polttopuita.


    Laurolan hovista on hovin työläisen näkökulmasta katsoen kertonut Heikki Hyvärinen, joka itse on ollut hovin työläisenä sekä mainitsee vaimonsa suvun olleen hovin alustalaisena monen sukupolven ajan. Hän sanoo että, muonamiehet tunsivat olonsa turvalliseksi ja toimivat aina "taloon päin". Hänen aikanaan kartanossa oli 11 muonamiestä perheineen. Kaikki he luottivat talon isäntään ja isäntä heihin. He saivat asunnon lisäksi palkkana viljaa, maitoa, polttopuut, rahapalkkaa sekä yhden kenkäparin nahat. Jos muonamiehellä oli omia lehmiä, ei maitoa annettu. Jokainen kartanon työläinenkin tunsi talon tapaukset ikään kuin ominaan. Kun kartanosta kerran hukkui suuri sonni, joka oli lähtenyt uimaan selän poikki pois laitumeltaan, rupesi muonamies Gestrin, jonka tehtäviin kuului karjanhoito, itkemään, mutta agronomi Starckjohann sanoi: "Mitä itket, enhän minäkään itke !"

    Talon isäntäväen ja työläisten välillä vallitsi muutenkin läheinen suhde: lapset kävivät virpomassa isäntäväkeä, mistä heille annettiin palkaksi leninkikankaita ja muita sopivia lahjoja. Suuntautuipa monen muonamiehen lapsen tie myöhemmin opintoihinkin, jolloin heistä valmistui opettajia, tuomareita, lääkäreitä jne. Näin vuosien kuluttua katseltuna kertoja näkee kartanon monipuolisen elämänmenon ikään kuin yhtenä kokonaisuutena, missä jokainen tapaus niveltyi talon yhteiseen elämänrytmiin.

    Monet asiat olivat pulmallisiakin ja vaativat ratketakseen yhteistä tuumimista. Niinpä kerran oli lähdettävä kuljettamaan suunnattoman suurta ja voimakasta, myytyä sonnia Hiitolan asemalle junaan lastattavaksi. Tällöin olivat puuhassa mukana talon kaikki miehet. Tarvittiin monta köyttä, ja jokaisen köyden päässä oli mies. Yksi köysi kiinnitettiin härän turparenkaaseen, jokaiseen härän jalkaan kiinnitettiin eri köysi ja lopuksi vielä yksi köysi varmemmaksi vakuudeksi härän kiveskantimiin. Joka mies oli näin köysineen omalla suunnallaan härästä ja härkä keskellä. Ilman kommelluksia eläin saatiin rautatievaunuun, vaikka se oli suuri ja peloittava kuin kallion järkäle.

    Päivitetty 9.9.2001