Pukinniemi

Pukinniemen kylä oli pitäjän kaakkoiskulmassa Kaukolan rajalla Laatokan rannalla. Sinne oli Kirkonkylän kautta Hiitolan asemalta matkaa Käkisalmen tietä noin 13-14 km. Toinen sinne johtava valtatie oli Kurkijoen - Käkisalmen tie, mikä yhtyi Lipolassa asemalta ja kirkolta tulevaan tiehen.

Pukinniemen pääkylään, joka lienee saanut nimensä vanhasta karjalaisesta Pukki, Pukkinen-suvusta, kuului yhdeksän taloa, niihin luettuna myös Pukinniemen kartano. Mutta kylään kuului myös salopalsta Kirvun rajalla Hiitolan - Viipurin-radan varrella noin 15-16 km päässä emäkylästä, siellä, missä oli mainitun rautatien Pukinniemen pysäkki eli Pukinniemen vekseli (vrt. virol. vaksal). Tällä salopalstalla oli viime vuosisadalla alkuaan vain metsänvartijan asunto (Varjuksen talo), mutta sittemmin palsta jaettiin torppareille vuokratiloiksi, joita tuli seitsemän: Pennanen, Lehikoinen, Ulmanen, Pystynen, Kaljunen, Ahokas ja Sepponen. Lisäksi kohosi pysäkin tienoille kolme omakotitaloa työläisasuntoina.

Pukinniemen rantakylästä, nimenomaan kartanon tienoosta ja sen maisemista, paikkakuntalaisilla oli sellainen käsitys, ettei maailmassa voi olla kauniimpaa paikkaa. Stolbovan rauhan jälkeisiltä ajoilta siellä oli kruunun tila, mutta kun Viipurin lääni joutui suuren Pohjan sodan ja Pietari Suuren aikana Venäjän yhteyteen, sai Tanskan sotalaivastosta Venäjän laivaston palvelukseen siirtynyt tanskalais-hollantilainen vara-amiraali Peter Johan von Sievers sodan loputtua tsaarin leskeltä, Katariina I:ltä Pukinniemen tilan sekä sen lisäksi Asilan kartanoa ja sen alustalaisia lukuun ottamatta koko muun Hiitolan ja Ilmeen lahjoitusmaatilakseen. Pukinniemestä tuli lahjoitusmaan päätila, jolla Sieversit ryhtyivät asumaan. Päärakennus sijaitsi Laatokkaan pistävällä Opparniemellä eli Opparinniemellä. Niemen vastapäätä, salmen takana, oli Opparinsaari, missä Sieversien aikana oli ulkoilmateatteri rokokooajan tyyliin.

Amiraali von Sieversin kuoltua lahjoitusmaat omisti hänen puolisonsa Sophia, s. von Nummers, ja heidän lapsensa. Keisarinna Katariina II määräsi 21.9.1793 päivätyllä asiakirjalla puheena olevat lahjoitusmaat amiraali von Sieversin pojan, laivaston kapteeni Georg von Sieversin ja hänen perillistensä ikuiseksi omaisuudeksi. Mutta jo 1807, vuotta ennen Suomen sotaa, Sieversin perilliset myivät Pukinniemen ja Ilmeen hovit kenraalimajuri Alexei Kopiewille 3300 ruplasta.

Kun Viipurin lääni, ns. Vanha Suomi, mainitun sodan ja sitä seuranneen Haminan rauhan jälkeen liitettiin muuhun Suomeen, kerrotaan silloisen ministerivaltiosihteerin, Armfeltin, päättäneen toimittaa kenraalimajuri Kopiew pois Suomesta syystä että hänestä olisi ollut hankaluuksia yhtä hyvin Karjalalle kuin koko Suomellekin. Joka tapauksessa kävikin niin, että juuri kreivitär Adelaide Armfelt, kapteeni Magnus Reinhold Armfeltin puoliso, osti sekä Ilmeen että Pukinniemen hovit 1812, mutta myi kuitenkin Pukinniemen kohta kanslianeuvos Julius Ekmanille, joka sittemmin asuikin sisarineen Pukinniemessä, kuoli siellä jo on haudattuna Hiitolan vanhassa hautausmaassa.

Kanslianeuvos Ekmanin jälkeen Pukinniemen omisti maanviljelysneuvos Edward von Essen, joka oli tyypillinen entisajan herramies ja vähän originelli. Hänen kerrotaan pitäneen erityisesti keinutuoleista, joita oli joka huoneessa, yksinpä ruokasalin ruokapöytää ympäröivät keinutuolit, joissa istuen vieraatkin söivät. Edward von Essen rakennutti 1880 Laatokan rannalle, juuri Opparinniemeen, uuden 11 huonetta käsittävän päärakennuksen, jonka tyyli oli mukaelma arkkitehti Engelin tyylistä. Hän istutti myös kartanoon puiston ja maatalouden asiantuntijana kunnosti muutoinkin tilan sellaiseen kuntoon, että se seuraavan omistajan, kauppaneuvos Lauri Hallmanin aikana hyväksyttiin maatalousharjoittelun mallitilaksi. Tilan hoitajana oli silloin P.J. Blomqvist.

Tilalla oli niin koskematon metsä, että kun sitä Lauri Hallmanin pojan, professori Niilo Hallmanin aikana ryhdyttiin metsänhoidollisesti leimaamaan, metsänhoitaja sanoi: "Pitäisi ottaa ainakin viiden miljoonan markan edestä puuta pois, silloin vasta paremmat puut pääsisivät kasvamaan." Tähän kerrotaan Hallmanin vastanneen: "Jos puu mahtuu kasvamaan metsässä, älä leimaa sitä, mutta jos ei mitenkään mahdu, leimaa sitten." Tällaisessa kunnossa tila oli myös Karjalan luovutuksen hetkellä.

Pukinniemen samoin kuin Ilmeen lampuotitilat valtio lunasti jo 1873, joten niiden asukkaat saivat ison jaon tapahduttua lunastaa ne itsenäisiksi. Lunastusaika oli 39 vuotta. Mutta Pukinniemen hoville jäi vielä itselleen maata 759,24 ha, josta peltoa oli 108,86 ha, luonnonniittyä 8,88 ha, viljeltyä laidunta 15 ha, metsämaata 596 ha ja joutomaata 30 ha. Vuonna 1930 tilalla oli 7 hevosta, 50 ay-lehmää, 2 sonnia ym. karjaa. Navetta oli vesijohdoin varustettu ja sen yhteydessä oli uudenaikainen sikala. Karjalan sähköistys oli vielä tähän aikaan niin keskeneräinen, että Pukinniemen hovissakin oli vain polttomoottori.

Pukinniemen kylän muiden talojen elämälle oli ennen itsenäisyyden aikaa leimaa antavaa Pietarin miljoonakaupungin läheisyys, kuten oli laita muissakin kaakkoisen Hiitolan kylissä. Pukinniemen kylää ympäröivät mantereen puolella Kaukola, Sirsjärvi, Lipola ja Kopsala. Pukinniemen salopalstoille, Pukinniemen vekselin ja Ojajärven aseman välille, kehittyi tämän vuosisadan puolella varsin tiheä työläisasutus, joka sai toimeentulonsa rautateiden palveluksessa, radanvarren lastaustöissä tai ympäristön laajojen metsäalueiden metsä- ja uittotöissä.

Näitä asukkaita sekä kylän muita taloja edellä jo mainittujen lisäksi olivat Ovaskat, Ijäkset, Rummukaiset, Pääkköset, Skytät, Iiliäiset, Kojot, Vitikat, Puputit, Kortteet, Kemppiset, Paukkuset, Heinoset, Tiilikat, Vepsäläiset, Parkkalit, Kostiaiset, Latut, Roivaiset, Mykrät, Mansilat, Suutarit, Paksujalat, Riikoset, Inkiset, Myllykset, Bragget, Valtoset, Vaitiniemet, Nolvit, Tarvaiset, Räsäset, Lehtiset ja Huuhkaat. Heistä Juho Varjus oli kauppias, Simo Pääkkönen parissikka ja teurastaja ja Einari Huuhkaa radanvartija. Antti Kaljunen, Anni Ovaska, Anni Rummukainen, Miina Ikäläinen ja Anna-Maria Ijäs olivat hierojia ja Juho Skyttä suoneniskijä. He pitivät huolta kyläläisten terveydestä ja työkunnosta. Metsä- ym. raskaiden töiden tekijät tarvitsivat hierojaa, kuppaajaa ja suoneniskijää tavallista useammin. Kylän suutari oli Matti Riikonen ja räätäli Aaro Ikäläinen. Anni Ovaska kutsuttiin taloon myös silloin, kun kätilöä tarvittiin.

Kylän nuorison tapoihin, vieläpä pyhäisin varttuneemmankin väen, kuului käydä iltaisin junilla seurailemassa junien saapumiset sekä lähtemiset niin pohjoiseen kuin eteläänkin. Siellä, rautatieasemalla, oli valoisaa, ihmisiä tuli ja meni, se oli sen ajan "televisiota". Tämä sama tapa tunnettiin kaikkialla Karjalan radan varressa muuallakin kuin Hiitolassa. Muita nuorison huveja olivat kylätanssit, öitsit, tahvananajot ja kesäisin kyläkiikut.

Päivitetty 23.9.2001.