Salokilpola

Salokilpolaksi nimitettiin suurta, yhtenäistä aluetta Ilmeen maantien kahtapuolen Raivattalan ja Törisevän välillä. Pohjoisessa tämä alue rajoittui Kuoksjärven ja Tutin kyliin ja etelässä Marjakosken asutusalueeseen. Mitoiltaan koko Salokilpolan alue oli noin 4 x 4 km eli noin 1600 ha. Se ei ollut itsenäinen kylä, vaan vanhastaan Kilpolan salopalstojen aluetta ja kuului Kilpolan huutoon, mutta sen pääasiallisimmat asuttajat, Pörstit, olivat muuttaneet paikkakunnalle Hiitolankylästä eikä Kilpolasta.

Näin Salokilpola oli verrattavissa Marjakoskeen, Ikalaan, Heponiemeen ja Hömmöön. Rajamäen Repo Raivattalan rajalla laskettiin kuuluvaksi jo Salokilpolaan, ja Törisevän luona, alueen ilmeenpuoleisessa päässä, oli viimeisenä Sikomäessä Topias Hannukaisen talo. Törisevä, josta lähti tie Hömmöön, ei ollut enää Salokilpolaa samoin kuin ei ollut entisen kestikievarin, Könösen talon tienoo, mistä lähti tie Marjakoskelle, vaan se kuului Heponiemeen Alakokkolan salopalstana. Salokilpolan taloiksi laskettiin seuraavat 16 taloa: Matti Bragge, Juho Pellinen, Antti Pörsti, Johannes Pörsti, Juho Tontti, Juho Repo, Topias Varjus, Pekka Metso, Juho Kaski, Juho Borisoff, Antti Lindblad, Liisa Mustonen, Susanna Tiinus, Topias Hannukainen, Antti Miikkulainen ja Aleksanteri Pörsti Kokkoahossa (Suur-Kokkaho).

Kokkoaho oli aikoinaan Salokilpolan merkittävin talo samoin kuin Marjakoskella oli Braggen talo ja suurperhe. Kuten sanottu, Kokkoahon Pörstit olivat muuttaneet paikalle Hiitolankylästä, ja vanhin tunnettu tämän suurperheen isäntä Kokkoahossa (kansanomaisesti käytettiin Kokkoahosta sekä Hiitolassa että Ilmeellä nimitystä Kokkaho, Kokk´aho) oli Paavo Paavonpoika Pörsti (1818-94), jolla olivat pojat Paavo, Tuomas, Simo, Pekka ja Matti. Näistä vanhimmalla veljellä, Paavolla, oli lapset Aleksanteri, Simo, Antti, Juho ja Anna. Heidän miehuutensa päivinä Kokkahon talo oli suurimmillaan; isäntinä olivat Juho ja Simo. Isäntien ja heidän perheittensä sekä muiden veljessarjan perheitten lisäksi talossa oli vanhoja setiä ja tätejä, kaikki työkuntoisia ihmisiä, joten talossa oli todellisen karjalaisen suurperheen tavoin useita kymmeniä ihmisiä vanhuksista lukuisiin lapsiin asti.

Työtä tehtiin tällaisessa talossa uskomattoman paljon, ja jokainen tiesi neuvomatta tehtävänsä, sillä kukin perheenjäsen oli tavallaan erikoistunut johonkin määrättyyn tehtävään: Aleksanteri oli kunnallismies ja monikäyttöinen luottamusmies, Juho ja Simo huolehtivat peltotöistä, mutta olivat myös nikkareita ja seppiä, Paavo-setä teki vokkeja koko pitäjälle sekä sarvista kampoja. Kaikki työt ja tarvittavat esineet tehtiin talossa itse, ostettu ei juuri mitään. Asuntona oli kaksi suurta tupaa, paksuista honkahirsistä tehtyjä, 5-ikkunaisia, mitoiltaan 8 x 8 m; tupien välillä oli porstua. Talo oli ahkeruuden ja työteliäisyyden, sovinnollisuuden sekä suomalaisen ajattelutavan tyyssija.

Kun talossa oli paljon miehiä, otettiin miehissä osaa yleisiin rientoihinkin, kuten nuorisoseura- ja suojeluskuntatoimintaan. Näiden harrasteiden tilaisuuksiin lähdettiin talosta aina monella hevosella. Simo ajoi oriilla, sillä talossa oli yleensä aina ori, kaunis liinakko, hyvin hoidettu, karva kiiltävä kuin voilla voideltu. Talon oriit, samoin kuin sen muutkin hevoset, polveutuivat siromuotoisesta liinakko-oriista, Siro-Veikosta, joka oli vireä ja luonteeltaan hyvin lauhkea. Sen jälkeläiset olivat kaikki samanlaisia. Kokkoahon oriit olivat tunnettuja siitoshevosia laajalti ympäristössäkin. Kun Simo Pörsti ajoi oriillaan joko tiellä tai kilparadalla, oli nautinto katsoa hevosen kaunista, puhdastyylistä ravia. Simo ei hätyyttänyt hevostaan koskaan, vaan hevonen sai juosta minkä se juoksi omasta halustaan. Tästä johtuen hän oli kilpa-ajoissa aina hevosineen II tai III sijalla. Mutta ei Simo palkinnon himosta mennytkään kilparadalle, vaan itsensä ja hevosensa iloksi, mikä oli ihanteellista hevosurheilua.

Kokkoahon suurperheessä, kuten Marjakoskellakin ja Ilmeen Niemessä, söivät isännät samassa suuressa pöydässä, mutta naiset söivät lapsineen perheittäin muissa pöydissä. Lihaa ja muitakin ruokia jokainen otti itselleen ja lapsilleen suurista astioista, jotka kannettiin pöytään. Maitoa, keittoja, vellejä ja mämmejä syötiin lusikalla samasta suuresta astiasta koko pöytäkunta; tämä oli yleinen tapa kaikissa perheissä. Ruokaa piti suurperheessä valmistaa joka päivä paljon, kuten pidoissa.

Mutta vihdoin Kokkoahonkin suuri talo jaettiin useaan osaan, joten Salokilpolassa oli siitä lähtien useita Pörstejä. Kertojat ovat haastatteluissa tienneet, että ensimmäiset Pörstit tulivat Kokkoahoon paikan ollessa vielä aivan asumatonta korpea. Lehmille tehtiin ensi töiksi tarha ja eväskontti pantiin suuren kuusen oksaan. Siitä alkoi rakentaminen. Tilalla oli maata 130 hehtaaria, josta kirveellä ja kuokalla raivattua peltoa 29 ha.

Salokilpolan samoin kuin Marjakosken ja Hiitolan salon ja Ilmeen salon laajat, synkät metsät olivat vuosisadan vaihteeseen asti karhujen sekä muidenkin metsän petojen tyyssijoja. Ne repivät varsinkin pienempää karjaa, lampaita, vasikoita ja hiehoja, joka kesä. Joskus ne tunkeutuivat tarhoihin, pihoihin ja kylän solasille, missä kesäisin syöteltiin vasikoita ja lampaita. Viimeiset karhut Hiitolan ja Parikkalan saloilta on ammuttu tämän vuosisadan puolella.

Petojen elämä kävi hankalaksi myös suurten metsätöiden vuoksi, joita oli kaikkialla näillä puheena olevilla saloseuduilla. Metsien puusto oli säilynyt siihen asti koskemattomana. Kun Martti Savolainen (Sepän Martti Kilpolasta) myi salopalstaltaan koivuja, olivat rungot 20 m korkeudessa vielä 8-tuumaisia. Ostaja oli sanonut, ettei hän ole nähnyt sellaista metsää muualla kuin Räisälän Läheniemessä. Pekka Kiuru ei raaskinut myydä metsäänsä ollenkaan. Metsätöiden laajimmillaan ollessa oli läheisellä Virmoin sahalla vilkasta toimintaa, mikä antoi työtä sekä rimapolttopuita tilattomille paikkakunnalle muuttaneille. Rimat, joita ei kukaan vienyt, hävitettiin polttamalla.

Paitsi petojen häviämisen kannalta mullistivat metsätyöt muutoinkin paikkakunnan vanhaa elämänmenoa: raha alkoi liikkua. Metsätöiden ja Juseliuksen perustaman Virmoin sahan ansiosta muutti paikkakunnalle rautatienrakentajien lisäksi toinen aalto uudisasukkaita, metsätyöläisiä, jotka vähitellen hankkivat itselleen maatakin ja alkoivat raivata peltoja kilpaa entisten asukkaiden kanssa.

Suomen itsenäistyminen antoi jälleen uuden sysäyksen kehitykselle. Tuli kokonaan uusia, ennen tuntemattomia asioita. Tätä nopeaa kehitystä kuvaa aivan erinomaisesti huudahdus, mikä pääsi Rajamäen Juho Revon suusta juuri näihin aikoihin, kun Salokilpolassa nähtiin ensimmäinen lentokonekin: Repo oli käymässä naapurinsa Johannes Pörstin talossa, kun lentokoneen ääni alkoi kuulua ja kaikki törmäsivät tanhualle sitä ihmettä katsomaan. Silloin Repo huudahti spontaanisti:

"Voi sie Roiha Tuomas, ko mänit pois, et kerent nähä lentokonetta!"

Roihan Tuomas oli juuri sinä aamuna kuollut.

Nuorison huvittelupaikkoja olivat Hiitolan aseman seutu, jonne oli matkaa 4-6 km, sekä Ilmeen Nuorisoseuran talo. Joskus tehtiin rekiretkiä myös Kaukolaan. Tuppijuhlat, rotinat, varpaiset ym. tunnettiin yleiseen etelä- ja keskikarjalaiseen tapaan. Kun juuri Salokilpola ja Marjakoski syrjäisinä paikkoina ovat Kilpolan ja Tounaan ohella voineet viimeisinä osoittaa esimerkkejä karjalaisen suurperheen elämästä parhaimmillaan, on tässä yhteydessä mainittava tuollaisen suurperheen merkitys myös yleisessä kansalaiskasvatuksessa: siinä lapsi ja nuori oppi pienestä pitäen ottamaan huomioon muutkin perheen jäsenet; kukaan ei ollut ehdoton keskipiste ja tyranni, vaan jokaisen oli mukauduttava perheen yleiseen elämänmenoon. Tämä oli myös maailmankansalaisen kasvatusta. Tästä syystä karjalaiset ovat oppineet mukautumaan ja taittumatta taipumaan silti säilyttäen luonteenpiirteensä valoisana ja itsenäisenä.

Miten pitkälle menevää toisten perheenjäsenten ja heidän mielipiteittensä hienotunteinen huomioonottaminen oli, siitä antaa vääjäämättömän ja loistavan esimerkin Emil Pörstin kertoma tapaus, kun naapurit kehottivat ja neuvoivat Aleksanteri Pörstiä panemaan musikaalisesti lahjakasta poikaansa opintielle: isä ei ottanut asiaa edes käsittelyyn eikä puheeksi perheessä, sillä jos yhden veljeksen lapsille olisi varattu jokin etu, olisi kaikkien muiden kohdalla ollut tehtävä samoin. Raivattalan Vainion perheen kohdalla pidettiin etuna juuri sitä, että talossa oli vain yhden avioparin lapsia, joten heidän kouluttamisessaan ei tarvinnut ottaa huomioon muiden mielipiteitä.

Edellä juuri mainittu kertoja, Emil Pörsti, on itse suuren Kokkoahon perheen kasvatteja, joten hän tietää, mitä puhuu. Tuon virkeän maanviljelijäkodin suuri perhepiiri loi pohjan hänen kehitykselleen niin kuin muidenkin perheenjäsenten elämänmyönteiselle kehitykselle. Edellä on jo mainittu, kuinka Kokkoahon tapaisessa suurtalossa tehtiin entisaikaan uskomattoman paljon työtä. Mutta maatilan tarjoamat työt olivat vain osa elämänympäristöstä; siihen kuului lisäksi nuorisoseura- sekä suojeluskuntatyö ja maatalouden edistämiseen tähtäävä moninainen yhdistystoiminta.

Näihin kaikkiin otti myös Emil Pörsti osaa jopa niin näkyvästi ja menestyksekkäästi, että hänet nimitettiin 21-vuotiaana Hiitolan suojeluskunnan paikallispäälliköksi. Mutta varsinaisen elämäntehtävänsä hän kuitenkin teki valtion rautateiden palveluksessa, mihin hän hakeutui jo 1924. Vuonna 1958 hän siirtyi täysinpalvelleena konduktöörinä eläkkeelle ja asuu nykyään Joensuussa. 1966 hänet kutsuttiin Hiisi-Säätiön valtuuskunnan jäseneksi. Monien muiden kirjoitustensa ohella Emil Pörsti on kirjoittanut mm. Hiitolan Nuorisoseuran 75-vuotishistorian.

Päivitetty 31.5.2001