- Etusivu
- Historia
- Perinne
- Kartat
- Toiminta
- Hiitola-säätiö
- Hiitolan Pitäjäseura ry
- Tapahtumakalenteri
- Kuvagalleria
- Linkit
Siisiönmäki
Tarkempi kuvaus
Lähteenä käytetty Iivar Kemppisen kirjoittamaa teosta
Hiitolan kylähistoria (Hiitola-säätiö 1972), s. 368-371
Hiitolan pitäjäsivuille toimittanut Pirjo Nurmi, 07.05.2001
Siisiönmäkeläiset ovat sitä mieltä, että Siisiönmäki ja Ivankoski oikeastaan olivat yhtä kylää samoin kuin olivat molempien kylien salopalstatkin ikään kuin yhtä aluetta Raivattalan kylän Pahalammen luona. Tosiasiassa kuitenkin Siisiönmäki oli oma kylänsä, jossa viime aikoina oli kahdeksan taloa. Sitä ympäröivät Alakokkola, Hännilä ja Ivankoski. Kylän nimi johtuu joko vanhasta Siisiön tai Siisiäisten suvusta ja sen maisemat olivat tyypillistä jokivarsimaisemaa, kuten Ivankoskellakin.
Siisiönmäen talot olivat ikään kuin piirissä kylän reunamilla, ja pellot jäivät keskelle. Ne puolestaan viettivät kaikki samaan rotkomaiseen Simonnotkoon, missä tasaisella alajuoksullaan, Sahakosken alapuolella, Kokkolanjoki teki serpentiinimäisiä mutkia, joiden väliin muodostui kauniita, reheviä niemekkeitä. Siisiönmäen rinteiltä näki laajalle Hännilän kartanoon päin ja sen peltoaukeille, Romsakumpuun ja Iivonsuon niskaan, missä kulki maantie kirkolle ja Käkisalmeen. Kokkolan kylien kylätie kulki pitkin Siisiönmäen eteläreunaa, joten jokainen siisiönmäkeläinen oppi tuntemaan mainittujen kylien kulkijat jo nähdessään vaikka vilauksen heidän hevosistaan.
Siisiönmäki oli puhtaasti maatalouskylä; mitään teollisuutta ei kylässä ollut, mutta sitä oli kohta kylän ulkopuolella Sahakoskella, kuten Hännilän kylän ja kartanon yhteydessä on ollut puhe. Onni Toiviainen onkin kertonut, että Siisiönmäen talot, ollessaan tavallisia keskisuuria tai pientiloja, ansaitsivat lisätuloja jo vanhastaan erilaisilla rahdeilla: ajettiin maakauppiaiden tavaroita, kuljetettiin sekä kauppiaille että myytiin reestä itse talo talolta kalaa Laatokalta, Koivistolta (hailia), jopa Vienan mereltä asti (seltiä) sekä kierreltiin laajalti Karjalassa ja muissakin maakunnissa pottikauppiaina myyden myös orehkoja sekä kauruskaa ja ostaen teollisuutta varten rättejä, villalumppuja, jouhia, harjaksia sekä nautaeläinten karvoja.
Myöhemmin keskittyivät etenkin nuoremman väen ansiotyöt Sahakosken ja Haukkavaaran teollisuuslaitosten tarjoamiin ansiomahdollisuuksiin sekä vihdoin läheisen rautatien ja asemaseudun yhä lisääntyviin työtilaisuuksiin. Viimeksi mainitulta kannalta katsoen koko Siisiönmäki ja sen elämä jäivät vähitellen kokonaan asemaseudun varjoon: se, mikä kylässä oli vanhaa ja perinteellistä, säilyi vanhan polven tapoina ja tottumuksina sellaisenaan, mutta nuori polvi suuntasi sekä ansiotöissään että huvielämässään askeleensa 1930-luvulle tultaessa yhä tiiviimmin asemalle päin.
Kylän julkisuuden henkilöistä on mainittava kunnallismies Toivo Häkli, joka toimi ensin kauan kihlakunnan lautamiehenä ja valittiin sitten Juho Uosukaisen jälkeen kunnallislautakunnan puheenjohtajaksi, missä tehtävässä hän oli sodanjälkeiseen kunnan asioiden loppuselvittelyyn asti. Toivo Häkli viljeli tilaansa poikamiehenä vanhempiensa ja sisarensa kanssa.
Siisiönmäkeä on joskus nimitetty Toiviaisten kyläksi, vaikka Toiviaisia oli vain kaksi taloa: Juho Toiviainen (Ylä-Toiviainen), jonka talossa veli Tuomas eleli setämiehenä ja Simo Toiviainen Kokkolan tien varressa. Ylä-Toiviaisen talo oli tiluksiltaan kylän suurin ja sen päärakennus oli kalliolla kylän korkeimmalla kohdalla. Rakennuksessa oli entisajan tyyliin kaksi suurta tupaa ja niiden välissä porstua. Näissä tuvissa pidettiin sekä raamatunselityksiä että nurkkatansseja; myös mustalaiset saattoivat saada niissä yösijan.
Isäntä, Juho Toiviainen, oli hyvin suurikokoinen ja vahva mies, jolta työt luistivat näennäistä kiirettä pitämättä, mutta samoin luistivat talossa työt myöhemminkin, kun talon kymmenen lasta ehtivät aikuisiksi. Sota vei talon kolme nuorinta poikaa yhden kuukauden sisällä. Toisen Toiviaisen talon isäntä, Simo, kuoli verrattain nuorena, mutta häneltä jäi kuusi poikaa, jotka Anni-äiti kasvatti miehiksi. Toiset pojat lähtivät aikanaan omille teilleen, mutta nuorin, Simo hänkin, jäi viljelemään kotitilaa. Hän oli paitsi ahkera maanviljelijä myös hevosten ja teuraseläinten parissikka.
Suomen muinaislinnojen tutkija Hjalmar Appelgren löysi vuoren laelta kiviraunioita ja mullan seassa olevaa hiiltä, joiden olemassaolon hän tulkitsee siten, että ne todistavat vuorta käytetyn puolustautumiseen; toisin sanoen: muinaiset hiitolalaiset olivat kantaneet vuoren laelle kiviä pudotellakseen niitä tarpeen tullen vuorelle kiipeävien hyökkääjien päähän, ja hiilet ovat peräisin joko puolustajien nuotioista tai merkkivaloista. Naismeren Kurkijoen puoleiselta rannikolta Appelgren löysi kahdeksan samanlaista puolustuspaikkaa.
Lähdettäessä Simo Toiviaisesta eteenpäin Kokkolan tietä se kulki jyrkkänä ja mutkaisena korkealle mäelle, missä oli koulumestari Sipro Ryösän kahdella kuistilla ja sisäänkäynnillä varustettu suuri talo hedelmä- ja koristepuineen sekä kukkaistutuksineen ja nurmikkoineen. Sipron poika, Väinö, oli kunnallisissa tehtävissäkin, sillä hän toimi Hiitolan kunnanesimiehenä aikana, jolloin yksi mies palkkaa nauttivana hoiti miltei kaikki kunnan asiat. Väinön vaimo, Ida, oli ilmeeläisiä, vähäpuheinen ja vakavamielinen. Heillä oli yksi poika, Yrjö, joka kaatui sodassa 1918. Väinön kuoltua Ida myi tilan Väinö Parkkalille.
Tien toisella puolella, vähän matkan päässä Ryösän talosta oli pihakkain kaksi naisten asumaa taloa: nimismiehen lesken rouva Sariolan kaksikerroksinen talo ja toinen vähän pienempi ns. Miljoona-Marin talo. Molemmat naiset elivät eläkkeiden varassa. Näistä taloista eteenpäin Kokkolan tietä mentäessä oli peltojen keskellä pitkäaikaisen kunnallislautakunnan esimiehen Toivo Häklin talo. Kuten sanottu, Toivo Häkli asui tilalla vanhempiensa ja sisarensa Hildan kanssa. Talossa oli aina ikään kuin sunnuntaitunnelma, niin puhdas ja kukilla koristeltu se aina oli. Vaikka Toivo Häkli joutui paljon olemaan poissa kotoa kunnan asioiden vuoksi, luistivat työt talossa, sillä Hildan joutuisuudesta on mainittu mm., että hänen kanssaan oli turha käydä kilpasille elonleikkuussa tai muussa työssä.
Viimeisenä kylän reunassa oli Antti Siiran talo tien vasemmalla puolella. Talon viljelykset olivat pienet, mutta lisäansiota tuli nahkimosta, jota Antti-isäntä itse hoiteli. Vanhempi poika, Akseli, hoiteli maatyöt, nuorempi, Aarne, lähti rautatieläiseksi. Vanhoilla päivillään Antti Siira oli hiljainen ja siivo mies, joskin nuoruudessa sattui sellainenkin tapaus, että hän hääviinoja hakiessaan myöhästyi omista häistään useita päiviä. Siiran talossa oli aikanaan kylän ensimmäinen radiovastaanotin.
Siiran talosta hieman takakäteen metsän reunassa oli vielä nahkatehtaan työläisen Grönroosin mökki. Grönroosin vaimoa nimitettiin matamiksi, sillä nuoruudessaan hän oli elänyt Pietarissa, joten hänen käyttäytymisensä oli hieman hienostelevaa ja hän käytti jatkuvasti suuria korvarenkaita. Mutta hän oli taitava lihan palvaaja ja kiiltosilittäjä, mitkä taidot hän oli hankkinut juuri Pietarissa.
Päivitetty 9.5.2001