Tiurula

Kartanon lisäksi kylässä oli 27 muuta maatilataloa, joista 9 oli Kekkejä sekä 22 tilatonta omakotitaloa eli mökkiä, kuten ennen sanottiin. Mökkien alkuperä juontui Pekonlahden sahan ja laivaveistämön toimintakausilta. Maatilataloista taas oli kartanon lisäksi neljä muuta taloa kunnan omistuksessa. Ne olivat entinen ortodoksisen seurakunnan pappila, samoin seurakunnan entinen lukkarin virkatalo, entinen Matti Viinasen talo sekä entinen Piipun perillisten talo.

Muut talot olivat Juho Savolainen, Toivo Kekki, August Kekki (Rastaan August), Olli Veijalainen, Edward ja Väinö Veijalainen, Johannes ja Emil Kekki, Vasili Vepsä, Anna Viinanen, Juho ja Mikko Kokko, Antti Lattu (Tohmola), Talikka (ent. Timo Lankinen), Pekka Vepsä (Tarassin Pekka), Arvo Turkki, Taavetti Kekki, Juho Ahokas, Antti Hannukainen, Huuhka, Miikkulainen, Topias Kiuru, Topias Kekki (Ruoksojan Topias), Emil Tuominen, Eino Kekki sekä Väinö ja Eino Ahokas. Omakotitalojen omistajia olivat Simo Kekki, Simo Kokko, Väinö Kekki, Eeva Savolainen, Räsänen, Helena Kokko, Ville Kauhanen, Vartiainen, Jaakko Kavola, Eronen, Simo Paksujalka, Juho Pusa, Holmberg, Mari Numminen, Nuutinen, Mari Karvinen ja Liisa Paksujalka. Kesätupia eli salotupia olivat salopalstoilleen rakentaneet Piipun perilliset, Edward ja Väinö Veijalainen, Kristiina Kekki, Antti ja Heikki Kekki, Mikko Kekki, Arvi Kekki ja Johannes Jyrkiäinen. Edellä mainittu paikannimi Ruoksoja viittaa vanhaan lappalaiseen nimistöön.

Ahlström-yhtiön Pekonlahden laitokset, saha ja laivaveistämö, antoivat yhden miespolven ajan runsaasti työtilaisuuksia Tiurulan kylälle ja sen ympäristöllekin. Lisäksi saapui paikkakunnalle työläisväestöä muualtakin. Osa työläisistä rakensi sinne asuntonsakin, toiset elivät vuokralaisina eli läkseiminä Tiurulan ja Pohjiin kylän taloissa, ja yksi osa kulki siellä töissä Haukkavaarasta ja asemalta käsin kapearaiteisella junalla, jossa oli erilaisia tavaravaunuja sekä matkustajavaunuja. Vetureita nimitettiin, kuten aikaisemminkin on jo mainittu, pässeiksi.

Tiurulan ja lähikylien talot hyötyivät Pekonlahden teollisuusyhteiskunnasta myös siten, että kaikki maataloustuotteet menivät kaupaksi kotona paikan päällä. Lisäksi saivat talot sahan jäterimoista edullisesti polttopuita, mitkä muuten olisi pitänyt ajaa salosta parinkymmenen kilometrin päästä. Pekonlahti hyödytti aikanaan myös koko pitäjää ostamalla sahatukkeja ja laivanrakennustarpeita, vaikka valtaosa raakapuusta tulikin Laatokkaa pitkin sen eri rannoilta.

Erityisesti laivanrakennukseen tarvittiin hyviä puulaatuja. Myös Juho Pösö osti aikoinaan Pekonlahdessa puutavaraa, mutta hän myi sen edelleen Pietariin ja Englantiin, kuten aikaisemmin on ollut puhe. Erityisen kuuluisia olivat Ilmeen salosta ajetut suurten laivojen mastopuut, joita Pösö hankki. Ahlströmin telakalla Varvinniemessä (ruotsal. varv = veistämö) rakennettiin mm. Tonju I, Tonju II, Pekonlahti I, Pekonlahti II (murtajaluokan alus Laatokalla), Pekonlahti III ja Kirkkoniemi. Saha oli neliraaminen; raameista kaksi oli ns. tuplaraameja, joissa meni kaksi runkoa kerrallaan.

Pekonlahdessa sahattiin myös kattokimpeä sekä höylättiin kattopäreitä, jotka niputettiin huolella määräsuuruisiksi, tiukoiksi nipuiksi eli päreputskiksi. Niputtajien piti olla erityisen taitavia ammattimiehiä. Sahausjätteistä, pinnoista ja rimoista, mitä ei oltu myyty, poltettiin sysiä. Joskus saattoi olla kymmenkunta sysimiilua savuamassa yhtaikaa, ja miilunpolttajat olivat yltäpäältä noessa.

Mutta kaiken lisäksi paloi Pekonlahdessa, kuten Virmoillakin, myös ikuinen rimahelvetti, kun jätteitä hävitettiin myös polttamalla. Juuri rimahelvetin luota yrittivät paikkakuntalaiset pelastaa polttopuikseen rimoja. Antti Veijalainen kertoo tästä tilanteesta mm. näin: "Oli käsittämätöntä se menettely, että tuleen kaadettiin kuormittain rimavaunuista rimoja, vaikka kymmenenkin miestä saattoi olla hevosineen odottamassa rimoja. Kylän taloillahan oli saatavanaan, ja oikein kirjoihin merkittynä, tietty puukuormamäärä yhtiölle menetetyn kalaveden vastikkeeksi, sillä sahan lähitienoon vesialue oli puutavaran säilytyspaikkana." Tälle alueelle vajosi ja hukkui lisäksi vuosien mittaan kymmeniä tuhansia tukkeja, joita 1930-luvulla sitten nostettiin ja lähetettiin yhtiön Varkauden tehtaille.

Omaa värikkyyttään antoivat Pekonlahdelle myös tilipäivät ja niiden tuomat markkinat. Tilipäivinä alkoivat puolelta päivin aina toripäivät tilipussien keventämiseksi. Kauppiaita oli monenlaisia: helppoheikkejä, vehnäs- ja rinkelikauppiaita, liha- ja voikauppiaita, kangas- ja valmisvaatekauppiaita, peruna-, juures- ja astiakauppiaita, vieläpä rajantakaisen Karjalan laukkukauppiaita, joista kaksi serkusta, kumpikin nimeltään Elias Mikkonen, asusti vuosikaudet vakinaisesti paikkakunnalla.

Mutta vähitellen alkoi Pekonlahden teollisuus ja sen tuoma hyörinä sammua. Aluksi seisautettiin puolet sahan toiminnasta, ja 1925 se lakkasi kokonaan. Asuinrakennuksiakin purettiin ja siirrettiin Varkauteen; sinne vietiin myös hinaaja Kirkkoniemi Nevan ja Saimaan kanavan kautta; samoin lienee myös kapearaiteisen radan iso veturi, "Iso pässi", viety sinne. 1930-luvulla olivat enää savupiippu ja tiilinen pannuhuone muistuttamassa entisestä sahasta, kunnes nekin purettiin ja tiilet kuljetettiin pois.

Kalastukselle oli Tiurulan edustalla oleva Laatokan lahti mitä suotuisin, sillä varsinkin kutuaikana sinne hakeutui paljon kalaa. Paitsi eri talojen yksityisiä kalanpyydyksiä ja rantanuottia Tiurulassa oli myös kymmenen talon nuottakunta, jolla oli suuri merinuotta. Arvi Kekki ja Teuvo Jyrkiäinen ovat kertoneet perimätietona, että suurin sillä nuotalla saatu apaja oli 8000 kg suurta lahnaa talvella 1908. Kala näytteli Tiurulan elämässä ehkä vielä merkittävämpää osaa kuin muiden rantakylien, sillä siellä oli eniten kreikkalaiskatolista väestöä, mille kala oli erityisesti paastonajan ruokaa, kun lihaa, voita ja maitoa ei silloin syöty.

Eniten kuin missään muissa kylissä juuri Tiurulassa kuivattiin kalaa, niin että sitä oli aitassa monenvuotisina varastoina. Eräästäkin talosta on mainittu, että kun joku lähti aitasta noutamaan kalaa pöytään, hän kysyi lähtiessään isännältä: "Tuuvvoaks teävuotista vai männievuotista kalloa?" Norssia eli rääpystä kuivattiin kapakalaksi uunissa ja sitä säilytettiin uunin päällä suurissa säkeissä. Kuivattu norssi oli myös haluttua kauppatavaraa paastonajan Pietarissa. Kannaksen talonpojat ajoivat sitä hevoskuormittain väsymättä vuosi vuodelta sinne.

Tiurulalaiset vetivät myös talvinuottaa. Siinä oli osakkaina puolen toistakymmentä taloa. Talvinuotan vedossa oli kerrallaan noin 10 miestä ja 3-4 hevosta. Tavallisesti vedettiin kaksi apajaa yhteen menoon etenkin kevättalven pitkinä päivinä. Saalis myytiin huutokaupalla ja sen mittasi nuottaisäntä puntarilla tai maslakalla (mittakorilla). Tiurulassa toimi myös Laatokan Kalastusseurojen Liiton alainen Tiurulan Kalastajaseura, joka järjesti erilaisia kalanviljely- ja kalanhaudotuskursseja sekä pyydysten- ja veneentekokursseja. Seuran puheenjohtajana oli mm. Olli Veijalainen ja sihteerinä Arvo Turkki.

Pekonlahden yhdyskunnan suuri ruokatavaran menekki antoi myös sysäyksen tiurulalaiselle teuraseläinten kasvatukselle, joten Tiurulassa ehkä enemmän kuin muualla jo viime vuosisadalta lähtien pidettiin aina lihaa myös kesäisin. Paitsi lampaita ja mullikoita teurastettiin kesäksi aina kesäsika ja pantiin kovaan suolaan. Suuremmat nautaeläimet teurastettiin jo syksyllä ja lihat kulutettiin loppuun talven aikana. Voin valmistus ja säilytys oli Tiurulassa samanlaista kuin muuallakin pitäjässä.

Aukusti Kekki on kertonut, että Tiurulassa vallitsi erinomainen kylähenki: kaikki auttoivat toisiaan, kun näkivät avun olevan tarpeen. Vieläpä hän mainitsee, että sellaisetkin, jotka ulkokuoreltaan ja käyttäytymiseltään muutoin olivat näennäisesti karskeja, olivat "höylit" auttamaan. Koko kylän apu oli parhaimmillaan talkoissa.

Edellä jo mainitusta Mikko Matinpoika Kekistä kerrotaan, että hän oli aikanaan kylän jämeriä miehiä, jota pyydettiin joskus avuksi hyvin epätavallisissakin asioissa, mutta talkoisiin hänet kutsuttiin aina ikään kuin päällysmieheksi, jotta kaikki työ kävi niin kuin pitikin. Myös vahingon tapahtuessa hän oli ymmärtäväinen ja hillitsi itsensä: Kun Antti Kekin (Anttilan Antin) hevoset kerran repivät hänen jyväsäkkinsä ja hajoittivat jyvät maahan ja Antti meni tarjoamaan korvausta, Mikko torjui sen sanomalla, ettei hän ota jyviä eikä rahaa, sillä saattavathan hänen hevosensa joskus päästä Antin riihipeltoon, niin silloinhan asia tulee selväksi.

On ymmärrettävää, että evakkoon lähtö tällaisesta sopuisasta, hienosta kylästä, missä kaikki olivat kuin yhtä suurta perhettä, tuntui raskaalta. Saimi Jyrkiäinen on pukenut surunsa runon muotoon. Hän sanoo siinä mm. näin:

Hiljaa kotioven suljimme,
Siirtolaisen tietä kuljimme;
En tiedä, milloin päästään vaivan alta,
Elon taakka tuntuu vain niin raskahalta.

Eri kirkkokuntiin kuuluminen ei häirinnyt Tiurulan kylän naapuruussuhteita. Hyvin usein tapahtui, että luterilaisia tuli Tiurulan kreikkalaiskatolisen kirkon jumalanpalveluksiin, liturgioihin ja vigilioihin, kun oma kirkko oli kauempana. Ihmiset tottuivat myös siihen, että vanhan ajanlaskun mukaiset suuret juhlapäivät olivat eri aikoina, jolloin sivullisesta saattoi kyllä tuntua oudolta, että toisen talon joulu- tai pääsiäispäivänä toinen pui ahosta tai ajoi lantaa pellolle. Ajanlaskun yhdentäminen korjasi asiaa. Joskus kyllä sattui, että joulu- tai pääsiäisyön vigiliaan tai loppiaisen vesiristalle tulla lennätti asemalta tai kauempaakin uteliaita turistin tapaisia katsomaan ja seurailemaan juhlaa. Näistä oli yleensä vain häiriötä; vieläpä ilmestyi joskus paikalle asemalta käsin viinakauppiaita. Häiritsijät ja ilkivallan harjoittajat olivat luterilaisia.

Koskaan ei tiedetä tapahtuneen, että kreikkalaiskatoliset olisivat häirinneet luterilaisten jumalanpalvelusta. Kerran häiriintyi Tiurulan kirkon pääsiäisyön kulkue sekä muukin juhla pahasti sillä, että joku ulkopuolinen utelias ajoi kirkonmäelle oriilla, joka piti muiden hevosten seassa ankaraa meteliä. Joskus oli pääsiäisyön messuun kutsuttava poliisi järjestyksen pitoon. Kertojat ovat kuitenkin maininneet, että viime aikoina ei tällaista ajattelematonta häirintää enää ollut; ehkä ihmiset viisastuivat. Yleiseen kreikkalaiskatoliseen tapaan Tiurulan ortodoksinen väestö oli harrasta uskonnollisissa menoissaan. Etenkin vanhempi väki teki uskollisesti ristinmerkin. Vieraiden läsnäollessa nuorempi väki jätti sen tekemättä.

Tiurulan ensimmäinen nimeltä mainittu kirkko, Ristinylennyksen kirkko 1500-luvulta, sijaitsi jo samalla paikalla, missä myöhemmätkin Tiurulan ortodoksiset kirkot sijaitsivat Laatokan lahden rannalla. Tiurulan viimeinen ortodoksinen kirkko, Serafim Sarovilaisen kirkko, oli tuotu valmiina rakennuksena Kanneljärven Lounatjoelta talvella 1922. Se paloi sodan aikana 1941 tykkitulen sytyttämänä.

Edellisen kirkon, Taivaaseenastumisen kirkon, joka oli rakennettu vasta 1914 ja joka oli kullattuine kupoleineen hyvin kaunis, sytytti salama 1917. Perimätiedon mukaan viimeksi tuhoutunut kirkko oli sillä paikalla järjestyksessä neljäs. Tiurulan kreikkalaiskatoliseen seurakuntaan kuului jäseniä usean eri pitäjän alueelta Laatokan rannikkoseudulta, kuten Kurkijoelta, Parikkalasta ja Rautjärveltä sekä Parikkalasta eronneiden Saaren ja Simpeleen alueilta. Kun Kurkijoelle rakennettiin 1933 uusi ortodoksinen kirkko, Neitsyt Marian ilmestyksen kirkko, muutti Tiurulan seurakunnan virastokin sinne ja Tiurula jäi kappeliseurakunnaksi.

Päivitetty 18.5.2001