Unkola

Unkolan emäkylässä olivat seuraavat 33 taloa: Antti Häkli, Edward Heinonen, Matti Pääkkönen, Heikki Pääkkönen, Matti Kokko, Arvi Kokko, Juho Tattari, Juho Ruotsalainen, Toivo Parkkali, Simo Lankinen, Antti Tenhonen, Väinö Hohtari, Marfa Orava, Matti Ruotsalainen, Juho Hohtari, Antti Varis, Antti Kontulainen, Juho ja Esko Paksujalka, Simo Lukka, Juho Ruotsalainen (Sivin Jussi), Dimitri Tanninen, Anna-Maria Pörsti, Mikko Paksujalka (Konnun Mikko), Nikolai Miikkulainen, Simo Malonen, Simo Tentke, Väinö Kokko, Yrjö Piippu, Maria Ruotsalainen, Matti Lankinen, Sipro Parkkali, Laine (Aho-Matin luona) sekä Anni ja Onni Savolainen. Lisäksi oli salossa vakinaista asutusta puolenkymmentä taloa, mm. Lankisia.

Kun salopalstoilta myytiin metsää, ajettiin hakattu puutavara poikkeuksetta vieressä olleen Kokkolanjoen rantaan, mistä se keväällä uitettiin joen suulle Asilan lahteen ja Telkinniemen rantapoukamiin lajiteltavaksi. Viime vuosisadalla ja tämän vuosisadan alussa uittivat unkolalaiset eräiden muiden kylien tavoin myös poltto- ja rakennuspuita Kokkolanjokea pitkin salosta alavirtaan. Puut otettiin virrasta pois Sahakosken yläpuolella ja ajettiin siitä hevosella kotiin Unkolaan tuo 4-5 km matka.

Sisämaan kylänä Unkola jäi osattomaksi siitä edusta, mikä rantakylillä oli Laatokan kalastuksesta. Mustolan ja Päijälän kylien miehet, joskus kurkijokelaisetkin, kulkivat Unkolassa kutuaikoina talosta taloon kaloja kaupalla, kuten eräässä virolaisessakin kalastuslaulussa sanotaan:

Sit me meeme maale ka, Maale kalu kauplema.

Ilmeen ja Parikkalan Koitsansalon tervantekijät puolestaan kävivät tervaa kaupalla Unkolassakin, mutta erityisesti he kävivät ranta- ja saaristokylissä, missä veneiden ja muiden alusten tervaamiseen ostettiin tervaa enemmän kuin muissa kylissä, joissa sitä ostettiin vain rekien, kärrynpyörien ym. tervaamiseen sekä jossain määrin jalkineiden ja valjaiden hoitoon, jolloin tervaan sekoitettiin talia tai hylkeen rasvaa.

Peltoaloihin nähden pidettiin Unkolassa suhteellisen paljon kotieläimiä peltohehtaaria kohti. Talossa, jossa oli 10 ha peltoa, saattoi olla 6-8 lehmää, pari hevosta, lampaita sekä sikoja. Tämä oli välttämätöntä, jotta saatiin lihaa, maitoa ja voita, kun kalaa ei saatu muuten kuin ostamalla. Entisaikaan vietiin Unkolasta karjaa Venäjälle, kuten muistakin Hiitolan kylistä ja Kurkijoelta. Lisäansioita saatiin rahdinteolla ja monenlaisella pienellä kotiteollisuusyritteliäisyydellä. Jokaisessa talossa pyrittiin tekemään menojen välttämiseksi kaikki itse käsityönä. Se kehitti kyläläisten kätevyyttä. Aino Hohtari kertoo:

"Minunkin isäni, Juho Hohtari, oli vähän jokapaikan höylä (jokapaikan höyläksi nimitettiin Keski-Karjalassa kavahöylää, jolla voi tehdä melkein mitä vain). Hän rakensi itse rakennukset, suutaroi perheelleen kengät, korjaili kelloja ja teki kirjallisia töitäkin, vaikka oli vain maanviljelijä."

Juuri Unkolasta oli kotoisin myös Keski-Karjalan kuuluisin länkimestari Antti Häkli, joka sai länkien teosta Tampereen maa- ja kotitalousnäyttelyssä 1922 1. palkinnon sekä näyttelyn kunniapalkinnon. Hän oli sananmukaisesti mestari tekemään ei ainoastaan kauniita, siroja ja vahvoja länkiä eri tarpeisiin, kuten raskaiden kuormien vetoon, kevyttä maantieajoa ja loisteliaita silavaljaita varten vaan hän oli siinä työssään myös tiedemies ja hevosfysiologi, joka tunsi hevosen ja etenkin sen kaulan ja olkapäät, joita juuri länget rasittivat. Ilmeelläkin tiesivät länkien tekijät ja hevosmiehet, mitä Antti Häkli oli sanonut länkien palasta, harjustimen kaaresta jne. Hän oli sitä mieltä, että länget ovat yksilölliset: jokaista hevosta varten tarvitaan juuri sille tehdyt länget, sillä ei ole kahta samanlaista hevosen kaula- ja olkapäärakennetta. Huonot ja sopimattomat länget ovat tuskalliset hevoselle ja lyöttävät olkapäät. Myös Antti Häklin poika, Jonne Häkli, oli länkimestari.

Ennen tehtiin Unkolassa, kuten muuallakin, voi kotona. Sittemmin vietiin kermaa Kurkijoen meijeriin aivan kuin Mustolastakin. Myöhemmin alettin lypsykarjan tuotto viedä etupäässä maitona Valiolle, jonka vastaanottopaikka oli Hiitolan asemalla. Kun kalliiden maatalouskoneiden osto olisi käynyt pienille tiloille yksin raskaaksi, ryhdyttiin Unkolassa jo heti ensimmäisten suurten koneiden kohdalla, joita olivat moottorilla käyvät puimakoneet, osuustoimintaan. Ensin oli kyllä ollut jo käsikäyttöisiä sekä hevoskiertopuimakoneita yksityisilläkin taloilla, mutta nyt suurten koneiden tultua kauppaan lyöttäytyi aina useampia taloja yhteen sellaisen hankkimiseksi ja ylläpitämiseksi. Jonne Häkli, Antti Häklin poika, kertoo kotitalonsa kuuluneen puimaosuuskuntaan, jossa oli seitsemän taloa. Moottorina ei Unkolassa enää kuitenkaan ollut polttomoottori, vaan sähkömottori, koska kylä sähköistettiin verrattain aikaisessa vaiheessa.

Pienistä oloista johtuen jokaisessa talossa pyrittiin selviämään omin voimin mahdollisimman pitkälle: miehet nikkaroivat puhteilla ja naiset kehräsivät, neuloivat, kutoivat kankaat sekä ompelivat alusvaatteet kotona. Räätäli Eetu Heinonen kävi tekemässä miesten päällysvaatteet ja suutari Heikki Pääkkönen pyhäkengät. Sepän työt teetetiin parhaastaan Ivankoskella Manne Outisen pajassa. Unkolan kylän asukkaat olivat ahkeria, elämäänsä tyytyväisiä ja onnellisia ihmisiä, jotka osasivat myös iloita sekä surra naapurinsa mukana. Naapurisopu oli esimerkillinen: kylässä viihtyivät rinnakkain ja yhtä arvostettuina sekä luterilainen että kreikkalaiskatolinen uskonto.

Päivitetty 27.3.2001.