Uusikylä

Uudessakylässä oli 16 maanviljelytilaa ja taloa sekä kaksi tilatonta mökkiä. Tutinkylässä oli 8 taloa. Uudenkylän talot olivat Mikko Halttunen (Repo-Mikko), Robert Halttunen, Jaakko Tanninen (Tuomaan Jaakko), Antti Ahokas (ent. Leppäsen Heikin talo), Toivo Ojalainen (Suuriikivviimäk), Juho Karvanen, Tuomas Tanninen (Outikkiman Tuomas ja hänen poikansa Outikkiman Pieni Tuomas), Jaakko Tanninen, Antti Tanninen, Paavo, Olli ja Jaakko Klimoff (Iivon eli Iivanan Paavo, Iivon Olli ja Iivon Jaakko), Pekka Lankinen (Outikkiman Pekko), Aapro Huuhka (Mönkäreen Aapro), Siuri Huuhka (Mönkäreen Siuri), Antti Huuhka (Mönkäreen Antti), Matti Pöysti ja valtion maalla Jussi Viinanen. Tällä kohdalla kertoja Anna Pelkonen sanoi, että oikein tekee hyvää, kun saa tällaisessa asian paikassa vielä muistella ja mainita sellaisia hyviä naapureita kuin Mönkäreetkin olivat. Jo Mönkäre-nimen lausuminen tuottaa mielihyvää, hän sanoi. Mökkiläisiä olivat Katri Suuronen ja August Viljonen. Tutinkylän taloja olivat Topias ja Matti Tenhonen, Yrjö Tenhonen, Hannukainen, Ierikka (Erik) Iiliäinen, Kerminen, Albert Bergfors (Lavamäen talo), Ahokas ja Topias Varjus.

Uudenkylän merkittävimpiä maisemakohtia olivat Uudenkylän ja Kuoksjärven välillä virtaava vuolas Kokkolanjoki, laajat ja tasaiset jokivarsipellot, Sotkuoja, Sotkuojan nurmi, Tervahautojen mäki, Pieni Kuosma ja Suuri Kuosma (mäkiä), Juoimäk (Joenmäki) ja Kilpolan nurmi. Viimeksi mainittu paikannimi osoittanee, että kilpolalaiset ovat tehneet heinää näillä jokivarsiniityillä jo ennen isoa jakoa. Tervahautojen mäestä ei ole tietoja, olisiko paikalla joskus tehty tervaa; jos on, viittaa paikannimi tervantekoon tervahaudoissa eikä tervauuneissa.

Uudenkylän ja Tutinkylän ympäristökyliä olivat Kuoksjärvi, Raivattala, Salokilpola ja Hömmö. Uudenkylän pellot olivat samoin kuin Kuoksjärvenkin reheviä ja paksumultaisia jokivarsipeltoja. Talot eivät olleet tiluksiltaan mitään suuria, ja vaikka joku olisi isojaon jälkeen ollutkin keskinkertaista suurempi, olivat ne perinnönjaoissa lohkoutuneet ja pienentyneet. Lehmäluku oli Uudenkylän ja Tutinkylän taloissa keskimäärin 6-7.

Ennen 1930-luvun karjatalouden nousua, kun raha oli tiukalla, tekivät jokaisen talon miehet rahtia talvisin niin paljon kuin kerkesivät. Rahtia tehtiin lähinnä Hiitolan salon ja Ilmeen salon suurilla metsätyömailla, mutta myös omia metsiä myytiin ja ajettiin Kokkolanjoen rantaan. Venäjänvallan aikana, kun metsillä ei vielä ollut juuri arvoa, kävivät Uudenkylänkin uutisasukkaat Inkerissä töissä ansaitsemassa rahaa; mm. Karvaset kävivät kyntämässä. Vanha Mateli-mummo oli kertonut, kuinka Raivattalan ja Uudenkylän naiset olivat käyneet Inkerissä perunannostossa, heinänteossa ja viljankorjuussa ja kulkivat matkat jalkaisin paljain jaloin kengät nauhoistaan kyynärtaipeessa käsivarrella ja kävellessään he samalla neuloivat. Joku paikkakunnan miehistä oli kuollut Venäjällä kyntömatkallaan. Hänet oli haudattu sinne, mutta hänen vaatteensa, kyntövehkeensä ja hevosensa oli toimitettu kotiin Hiitolaan.

Myös kotioloissa yritettiin tehdä eräitä ansiotöitä. Niitä olivat lähinnä parkin kiskonta ja muurahaisten munitus. Parkit myytiin hiitolalaisille nahkureille ja nahkatehtaille. Muurahaisenmunat kuivattiin ja myytiin pusseissa kierteleville ostajille. Parkin kiskonta oli ennen kaikkea naisten ja paimenpoikien ansiotyötä, mutta Iivon Paavo oli kylän kuuluisin muurahaistenmunittaja. Myös karjaa ajettiin Pietariin ja Inkeriin, sekä teuras- että lypsykarjaa. Hyvästä lypsylehmästä sai 75 mk. Juho Karvanen oli kylän merkittävin parissikka. Hän osteli karjaa, lihaa, voita, nahkoja ja vuotia, lintuja jne. ja vei ne Pietariin tai Viipuriin myytäväksi. Kun kylässä kävi ryysyläisiä ja potinkauppiaita, myivät emännät näille rättejä, villalumppuja, eläinten karvoja, jouhia ja harjaksia tai vaihtoivat ne ryysyläisten kauppaamiin tavaroihin.

Kalastuksesta ei Uudenkylän kohdalla voi puhua oikeastaan mitään. Mustalaisten kerrotaan kyllä onkineen Kokkolanjoesta, mutta ei juuri kukaan kylän asukkaista. Kun mustalaisia pidettiin taloissa yötä, niin päivänsä he viettivät ahoilla ja teiden varsilla sekä Kokkolanjoen rannoilla hevosiaan syötellen ja aikansa kuluksi onkienkin. Kun alempana oleva Sahakoski oli padottu, ei Laatokasta päässyt kaloja nousemaan. Samoin oli pato ylempänä Syrjäkoskessa Simpeleen puolella. Joskus saatiin tuoresta kalaa siten, että kevättalvisin kävi hailikauppiaita tai kevätkudun aikana käytiin ostamassa kalaa Hiitolan asemalta tahi Käkisalmen torilta. Jos kutukalaa tuli ostetuksi keväällä runsaammin, sitä kälvitettiin auringossa lautojen päällä kapakalaksi, jota syötiin kesällä "suolaksi".

Tavallisesti kuitenkin ostettiin kesäksi aina kokonainen sillitynnyri. Silli (selti) oli siis ikään kuin kesäsärvin sekä eväänä työmailla että kotona ruokapöydässä, mutta yhä enemmän yleistyi viime vuosikymmeninä tapa, että myös kesällä piti olla lihaa. Erityisesti tuli tavaksi teurastaa juhannuksen alla ns. kesäsika, jonka lihat pantiin suorastaan suolan sisään, jotta se säilyi kuuman kesän yli. Syysteurastusten aikana ei talvilihoja suolattu niin ankarasti. Päät, sorkat, kielet ja märehtijöiden mahalaukut eli pötsit puhdistettiin ja keitettiin syltyksi, mikä perunoiden kera oli jokaisen mieliruokaa. Sorkista ja päistä saatiin nahka helposti irti siten, että ne kärvennettiin uunissa. Uudessakylässä syötiin lihaa yleensä paljon, sillä eläimiä pyrittiin pitämään runsaasti, ja niiden tuotto käytettiin pääasiassa kotona. Voita valmistettiin määrätietoisemmin myyntiä varten.

Entisajan elämästä on painotettava erityisesti sitä suurta työmäärää, mikä silloin tehtiin, kun viljat kylvettiin käsin, kynnettiin atralla maahan, leikattiin sirpeillä lyhteiksi, kuivattiin riihessä ja puitiin riuskoilla. Sittemmin ruvettiin toukoviljoja puimaan pienillä käsin väännettävillä puimakoneilla, ja 1910-luvulla puimakoneet kehittyivät hevoskiertoisiksi. Samoin niitettiin heinät viikatteilla aamu- ja iltakasteen aikana, haravoitiin käsin ja kannettiin sapilailla latoon.

Lampaat kerittiin keritsimillä, villat kartattiin ja kehrättiin langoiksi ja neulottiin käsin kaikki neuletyöt sekä kudottiin villakankaat, sarat ja sarssit; pellavat kasvatettiin, ruohkattiin, liotettiin, loukutettiin, lipsuttiin, harjattiin, kehrättiin rihmoiksi ja kudottiin rohtimet, piiskot ja palttinat sekä ommeltiin ne käsin alusvaatteiksi, lakanoiksi jne. Tämän ohella hoidettiin karjat ja lapset, laitettiin ruuat sekä käytiin kesäisin kaikissa ulkotöissä miesten mukana. Kertoja (Anna Pelkonen) on sitä mieltä, että nykynaiset eivät pystyisi kaikkeen tähän.

Siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, että elämä oli niin työn täyteistä, se oli myös onnellista. Kertoja väittää juuri tuolloin viettäneensä elämänsä parhaat vuodet. Nuorten seurustelusta hän sanoo, että tytöt ja pojat karttoivat joutumista kahden toistensa seuraan. Kun pojat menivät pyytämään tyttöä öitseihin tai nurkkatansseihin, oli vähintään kaksi poikaa aina yhdessä asialla, ja samoin yhtyi joukkoon aina useita tyttöjä. Öitseissä nuoret tanssivat ja joivat joskus kupin teetä ja söivät rinkelin, mutta vanhemmat ihmiset istuivat pöydän ympärillä jatkuvasti, joivat uskomattomat määrät teetä ja söivät paljon rinkeliä, jota piti ostaa säkkikaupalla. Kahdenkeskiseen seurusteluun nuoret saattoivat päästä vasta kesällä poikien tullessa yöjalkaan ja pyrkimään, mutta usein kulkivat pojat yöjalassakin kaksittain, jopa useampiakin yhdessä.

Vaikka kirkkomatka oli pitkä, käytiin Uudestakylästä kutakuinkin ahkerasti kirkossa. Klimoffit olivat kreikkalaiskatolisia; he kävivät Tiurulan ortodoksisessa kirkossa. Heillä oli myös pyhäinkuva tuvan pöydänpään nurkassa, ja vanhemmat ihmiset tekivät ristinmerkin, mutta nuoret eivät ainakaan vieraiden läsnäollessa. Hiitolan kirkolle kuljettiin usein jalkaisin oikotietä Kokkolanjoen vartta alas, mutta hevosella ajettiin kesällä Törisevän kautta ja talvella talvitietä joen jäätä ja jokivartta pitkin. Seurakunnan papit kävivät myös Uudessakylässä pitämässä hartaustilaisuuksia. Lisäksi kävi kylässä kaikenlaisia maallikkosaarnaajia. Hyvin tunnettuja olivat unissasaarnaajat Helena Konttinen ja Anna Kormano. Myös pelastusarmeija sai eräänlaista jalansijaa Uudessakylässä, mutta sen sijaan helluntailaisia ei juuri suosittu.

Kirkolliset juhlapyhät olivat odotettuja ja mieltä ylentäviä kaikessa vaatimattomuudessaan. Erityisen hieno ja kaunis tapa oli käydä oppimassa nuorta paria. Oppimassa käynti merkitsi sitä, että isä tai veli lähti joulun aatonaamuna toiseen taloon miniäksi viedyn talon tyttären uuteen kotiin noutamaan tytärtä ja hänen aviomiestään sekä heidän mahdollisia lapsiaan tyttären entiseen lapsuudenkotiin joulun viettoon. Joulun aattona oli jännitys ja odotus korkealla, kun oppijoita odotettiin saapuvaksi. Erityisen tärkeä oli oppimassa käynti tyttären ensimmäisenä avioliittovuotena, mutta mielellään hänet nähtiin entisessä kodissaan vieraana perheineen myöhemminkin. Pääsiäispyhiksi tuli taloihin usein kauempana asuvia sukulaistyttöjä "vieraiksi tytöiksi". Ilmeen kirkolla käytiin kesäisin kihupyhinä tuppijuhlissa.

Uusikylä oli siinäkin nimensä mukainen, että siellä ei ollut enää vanhaa kahden tuvan ja porstuan asuinrakennustyyppiä, vaan oli tupa ja kamari tai tupa ja useampia kamareita. Rakennusten sijoittelu pyrki muotoutumaan tanhuan ja karjapihan ympärille neliöön samoin kuin muuallakin Hiitolassa ja koko Karjalassa.

Päivitetty 31.5.2001