Kirkonkylä

    Tarkempi kuvaus

    Lähteenä käytetty Iivar Kemppisen kirjoittamaa teosta
    Hiitolan kylähistoria (Hiitola-säätiö 1972), s. 264-277 Hiitolan pitäjäsivuille toimittanut Pirjo Nurmi, 25.06.2001


    Moskovan Vatjalaiseen viidennekseen kuulunut Hiitolan kylä Hiitolanjärven rannalla oli jo novgorodilaisvallan aikana Pähkinäsaaren rauhan jälkeen kuulunut kappeliseurakuntana Kurkijoen pogostaan. Tästä vanhasta kreikanuskoisesta seurakunnasta oli viimeksi jäljellä Tiurulan kreikkalaiskatolinen seurakunta, jolla oli myös oma kirkko Tiurulassa. Se oli Pyhän Taivaaseenastumisen Kirkko. Tässä seurakunnassa oli 1900-luvun vaihteessa vielä noin 1000 henkeä. Mutta Stolbovan rauhan (1617) jälkeen silloiset Veijalan (Hiitola, Ilmee, Parikkala) ja Tiurulan perevaarat eli kappelit (perevaara oli oikeastaan Vatjan viidenneksen veronkantopiiri) yhdistettiin muilta osiltaan, paitsi jo mainittua kreikkalaiskatolista seurakuntaa, luterilaiseksi seurakunnaksi, jonka kirkon rakentamiseen ryhdyttiin jo 1625. Seuraava kirkko rakennettiin 1695. Pappilan rakentamisesta tiedetään, että se rakennettiin ensin 1740 vähän matkan päähän maantiestä, ja se käsitti 11 huonetta, mutta kun kirkkoherra oli 1753 rakennuttanut siihen omalla kustannuksellaan viinakyökin, minkä paikka tiestä syrjässä ei ollut viinanmyyntiin sopiva, rakennettiin pappila sekä sen mukana viinakyökki aivan maantien varteen 1765, jotta viinalla olisi ollut parempi menekki.

    Viinakaupan tuotto kuului tuohon aikaan kirkkoherran palkkatuloihin. Samoin olivat kaikki Suomen maalaispappilat 1600 ja 1700-luvuilla eräänlaisia kestikievareita, joissa matkustavaiset saivat yösijan ja ruokaa. Tämä tapa näyttää periytyvän jo luostarilaitoksen alkuajoista, jolloin kaikki matkustajat, jopa vainotut ja lainsuojattomat saivat luostarissa turvapaikan. Suomen syrjäisissä maalaispappiloissa otettiin pitkämatkaisia matkustajia mielellään kestikievarivieraiksi, sillä heillä oli tavallisesti kerrottavanaan uutisia muualta maailmasta, ja koko pappilan väki kokoontui silloin vierastupaan kuuntelemaan vierasta. Pappilasta matkustajat saivat ostaa myös kaljaa tai olutta ja paloviinaa.

    Monista papeistaan hiitolalaisilla oli paljon kaskuja. Tässä niistä kerrotaan vain yksi: Kirkkoherra Fredrik Ferdinand Fröberg (1858-1879) oli jämerä ja vakava pappi sekä tinkimätön sielunpaimen, mutta silti hyvin huumorintajuinen ja kansanomainen mies. Häntä oli kovin huvittanut eräs vihkimistapaus, josta Fröberg oli usein kertonut ja josta hiitolalaisten suuhun jäi pysyvä puheenparsikin. Vihittävänä oli pari, jossa morsiamena oli ikäneito, mille tapaus oli odotettu ja mieluinen. Pappi kysyi ensin sulhaselta: "Tahdotkos ottaa vaimoksesi tämän ?" Saatuaan sulhaselta myöntävän vastauksen hän kääntyi morsiamen puoleen ja teki saman kysymyksen, jolloin morsian leveästi hymyillen ja onnellisena vastasi: "Viel häntä kyssyykii !"


    Hiitolan Kirkonkylä sijaitsi kutakuinkin Hiitolan vanhan asutusalueen keskellä, mutta Mustolan Peräsalon, Hömmön ja Heponiemen näkökulmista katsoen se sijaitsi pitäjän Laatokan puoleisella laitamalla, hieman pitäjän kaakkoisosassa. Kirkonkylää ympäröivät Alakokkolan, Yläkokkolan, Valtolan, Koukunniemen, Vaavojan, Veijalan, Hiitolan ja Hännilän kylät. Hiitolan asemalta oli kirkolle matkaa Käkisalmen maantietä pitkin noin 5 km, mutta Kirkonkylän Kosenmuonin puoleiset laitamat olivat asemalta noin 10 km päässä ja Kaukolan rajalla olevat kirkonkyläläisten salopalstat vieläkin kauempana.

    Ennen Karjalan radan rakentamista on Hiitolan Kirkonkylällä tietenkin ollut pitäjään nähden keskeisempi asema todellisena pitäjän keskuksena Sortavalan-Käkisalmen-Pietarin maantien varressa, mutta Hiitolan aseman tultua rakennetuksi Hännilään, josta lähti myös haararata Käkisalmeen ja Raasuliin, sekä Kurkijoen, Ilmeen ja Käkisalmen valtamaanteiden yhtyessä myöhemmin juuri Hännilässä tuli Hännilästä liikennekeskus, mikä vaikutti Kirkonkylän kehitykseen hiljentävästi, jopa takaperoisesti sen jälkeen, kun kunnan virastotalokin siirrettiin Hännilään. Yksinpä pitäjän käräjätalo jäi hiljaiseksi ja autioksi, kunnes siihen 1920-luvulla sijoitettiin lastenkoti. Itsensä kirkon ohella vain monitoimisen Iivari Jyringin kauppapuoti uhmasi aikaa pysyen sitkeästi paikoillaan elämän yhä hiljentyessä ympärillä. Jyrinki oli mitä monipuolisin yrittäjä, hyväryhtinen ja suoraselkäinen mies kaikin puolin: postinajaja, ammattiautoilija, kelloseppä, hienomekanikko, puuseppä, kanteleenrakentaja ja soittaja. Vielä siirtolaisena ollessaan hän oli kansanopiston käsityönopettajana.


    Kirkonkylän taloista ja muista rakennuksista oli tietenkin merkittävin itse kirkko. Se kirkko, jonka hiitolalainen siirtoväki muistaa, valmistui perimätiedon mukaan 1795 kolme vuotta kestäneen rakentamisen jälkeen. Edellinen kirkkorakennus oli, kuten mainittu, 1600-luvun lopulta. Hiitolan viimeisen puukirkon rakentajaksi on joskus mainittu Ruokolahden Lassilan kylästä kotoisin ollut kirkonrakentaja Tuomas Suikkanen, joka oli aikanaan rakentanut mm. Käkisalmen, Johanneksen ja Sakkolan samantyyppiset kirkot, mutta Suikkasen olisi pitänyt kirkon valmistuttua olla jo yli 80-vuotias, vaikka hänen tiedetään kuitenkin kuolleen 68-vuotiaana 1781, siis 14 vuotta ennen Hiitolan kirkon valmistumista. Mutta koska Hiitolan kirkko on tyyliltään ja rakenteeltaan mainittujen Tuomas Suikkasen rakentamien kirkkojen kaltainen, tuntuu todennäköiseltä, että kirkon on rakentanut joku Tuomas Suikkasen jälkeläisistä valmiiden piirustusten mukaan.

    Uusi kirkko rakennettiin varmaan hyvin säästäen ja toisaalta häthätää, sillä jo seitsemän vuoden kuluttua vuonna 1802 kirkossa tehtiin varsin perusteellinen remontti, kun siihen rakennettiin lehteri, uusittiin saarnastuoli sekä tehtiin lisää penkkejä. Kustannusarvion näistä kirvesmiehen ja puusepän töistä teki silloin Hiitolankylästä kotoisin ollut talollinen Yrjö Pörsti (Hiitolan kirkonkokouksen pöytäkirja 27.7.1802). Kirkon rakentamiseen tarvittavia hirsiä, lankkuja ja lautoja olivat pitäjän talot velvolliset tuomaan paikalle, mutta kun eräiltä taloilta pyrki tämä velvollisuus jäämään täyttämättä, antoi kirkonkokous (17.5.1803) kuudennusmiesten tehtäväksi valvoa puutavaran kuljetuksia ja luovutuksia. Näin tuli Hiitolan kirkko likipitäen siihen kuntoon, jollaisena Hiitolan vanhempi nykypolvi muistaa kirkkonsa. Myöhempiä lisäyksiä olivat vain Aleksandra Sltinin maalaama, Kristuksen taivaaseenastumista esittävä alttaritaulu vuodelta 1883, 15-ääniset urut vuodelta 1898 sekä lämmityslaitteet vuodelta 1904. Siihen asti kirkko oli kokonaan lämmittämätön. Urut oli valmistanut saksalainen urkutehdas Gebrder Link Wurtenberg, Giengen an der Brentz. Sodan kestäessä asennettiin kirkkoon Kangasalan urkutehtaan valmistamat uudet urut 1942.


    Siihen aikaan, kun Hiitolan kirkkoja rakennettiin, ei nykyisestä demokraattisesta ihmisten kanssakäymisestä ollut vielä aavistustakaan, vaan sääty-yhteiskunnassa määräsi kunkin ihmisen sääty ja arvoaste hänen paikkansa kirkossakin. Tältä ajalta on sanonta: "Herra on herra helvetissäkin." Tästä johtui myös riitaa ja kateutta. Kun puheena oleva Hiitolan uusi kirkko valmistui, oli samalla suoritettava tämän uuden kirkon "kristillisen penkkijärjestyksen" laatiminen. Kirkko oli ristin muotoinen ja keskikäytävä jakoi sen kahteen yhtäsuureen, symmetriseen osaan, joista peräovelta katsoen oikeanpuoleisessa istuivat miehet ja vasemmanpuoleisessa naiset. Sama järjestys oli Ilmeen kirkossakin. Etupenkeissä, lähinnä alttaria, istuivat säätyläismiehet oikealla ja käytävän toisella puolella heidän vaimonsa miesten arvojärjestyksen mukaisesti.

    Pitäjänkokouksessa 29.12.1810 sovittiin, että jo kolmannessa penkissä alttarista lukien saivat istua Hiitolankylän talolliset sekä Matti Paukkonen Raivattalasta, Olavi Karvonen Siisiönmäeltä sekä Martti Häkli Koukunniemestä ja seuraavissa penkeissä muut pitäjäläiset pöytäkirjaan merkityn luettelon mukaan. Tätä pöytäkirjaa säilytettiin sakastin lukitussa kirstussa ja siitä sai tarpeen tullen tarkistaa, missä minkin talon väellä oli paikkansa. Jos joku ei ollut omalla paikallaan, vedottiin suntioon, joka tarkisti paikan, ja vaikeammat riitakysymykset ratkaisi pappi. Vieraspaikkakuntalaiset ja maantiekulkijat saivat istua heille varatussa penkissä oven suussa.

    Pitäjän aateliset, kartanonomistajat, tekivät silloin tällöin pieniä lahjoituksia kirkolle, mitkä inventtauksissa merkittiin kirkon omaisuusluetteloon: 1738 Peter von Sievers lahjoitti hopeakalkin ja kapteeniluutnantin rouva Lieven punaisen kalkkiliinan; 1742 inspehtori Brandt lahjoitti silkkisen alttariliinan; 1752 majuri von Schott lahjoitti kirkonkellon; 1775 ostettiin Deutschien kuolinpesältä kynttiläkruunu, minkä kustansivat Gustaf von Essenin perilliset; 1870 hankittiin alttarin eteen karhuntalja jne. Kirkon omaisuuteen kuului myös muutamia hartauskirjoja.


    Kirkon lähellä oli kirkkoherran virkatalona ns. iso pappila; kappalaisen virkatalo oli Vaavojalla. Isossa pappilassa oli myös kirkkoherran virasto, ja siellä säilytettiin kirkonkirjoja sekä kirkon arkistoa. Siellä käytiin ottamassa avioliittokuulutukset, siellä ilmoitettiin kuolleet ja siellä asioitiin kaikki muutkin seurakunnalliset asiat. Papiston virkatalojen yhteinen maa-ala oli 489 ha, josta mainitaan viljeltynä olleen 107 ha, mikä osoittaa pappiloiden tiloilla harjoitetun melkoista maataloutta. Pappiloiden metsät, 382 ha, olivat hyvin hoidettuja. Kirkon vieressä oli myös vanha hautausmaa. Uusi hautausmaa, seurakunnan maalla Kirkkokankaalla, otettiin käyttöön vuotta ennen talvisotaa 1938. Asemalla, Hännilän kylässä, seurakunta omisti pienen talon, missä asui seurakuntasisar.

    Ilmeen kappeliseurakunta eli rukoushuonekunta, jonka Neitsyt Marian äidille, Pyhälle Annalle omistettu luterilainen kirkko oli vuodelta 1777 ja jonka pääosa, Iso-Ilmee, oli kuulunut Hiitolaan jo Pähkinäsaaren rauhasta (1323) lähtien, liitettiin senaatin päätöksellä 16.6.1897 Rautjärven pitäjään sekä seurakuntaan. Ilmeellä oli oma kirkkonsa, pitäjäntupansa, jossa lukkari asui, sekä hautausmaansa, mutta omaa pappia ja pappilaa ei ollut, vaan Rautjärveen kuulumisen aikana Rautjärven papit kävivät kerran kuussa pitämässä jumalanpalveluksen Ilmeen kirkossa, kuten Hiitolaan kuulumisen aikana tekivät Hiitolankin papit. 1700-luvun alussa (1703-1705) mainitaan kuitenkin Ilmeellä olleen oma pappinsa Arvid Tuoranius saarnaajana sekä muiden kirkollisten tehtävien suorittajana.

    Luterilaisen kirkon saamisen Ilmeelle otti erityisesti asiakseen 1700-luvun puolivälin jälkeen silloinen Ilmeen hovin omistaja everstiluutnantti de Scott. Pähkinäsaaren rauhan ja ison vihan välisiltä ajoilta, jolloin Ilmeellä oli Luorikon rannalla kreikkalaiskatolinen kyläkirkko, ei ole tietoja, onko Ilmeellä asunut kreikkalaiskatolista pappia, mutta oletettavissa on, että silloin on jumalanpalvelukset käyty pitämässä Hiitolasta käsin. Ilmeen ortodoksisen ajan hautausmaa oli Niemen talon lähettyvillä Aitjärven rannalla, ei kaukana Luorikon rannassa olevasta tasounasta, mutta sen vanha nimitys kalmisto sekä sen paikka metsäisenä kumpuna järven rannassa viittaavat siihen, että siinä on ollut hautausmaa jo esikristillisenä aikanakin. Ilmeen uuden luterilaisen kirkon penkkijärjestys oli vuodelta 1778, siis seuraavalta vuodelta kirkon valmistumisen jälkeen. Inventtauksessa kirkolla oli omaisuutena 11 kirjaa ja ehtoolliskalkki.


    Kirkonkylän maisemaan on kirkon ja pappilan lisäksi aina kuulunut myös pitäjäntupa, ja se oli Hiitolassakin Kirkkoahon reunassa. Ison pappilan lähettyvillä oli myös ns. pappilan perheentupa eli pihatupa, jossa asui pappilan tilan vuokraaja. Käräjätalo oli pappilan vastapäätä, missä sijaitsi kunnalliskoti ennen Tiurulaan siirtämistä sekä lastenkoti ennen sen Kokkolaan siirtämistä.

    Pitäjäntuvan asukkaana ja hoitajana oli haudankaivaja; talon yläpuolella oli rinteessä Hannes Rintalan vuokratalo, missä asuivat pappilan vuokraaja Tennberg, Toivo Talvela ja Heikki Myln sekä vähän aikaa kaupanhoitaja Juho Pohjolainen; pappilan kohdalla oli myös Iivari Jyringin talo, jossa oli osuuskaupan myymälä ja postitoimisto; samalla raitilla oli Aleksanteri Kiurun perikunnan talo; Pappilanmäen alla Käkisalmeen päin mentäessä oli aikanaan Pyhä-Penun kauppa, mikä sittemmin paloi; kirkon ohi Mustiinpohjiinlahden suuntaan mentäessä oli mäellä Jussi Ahokkaan talo (entinen Kiurun talo), tien varressa pyhäkoulunopettaja Rosa Bergin mökki sekä Hiekkalahdessa Onni Koskelan talo; Hiitolanjärven rantaan päin mentäessä olivat Mikko Lankisen mökki, jossa viimeksi asui Eino Eronen, Aleks Rantalan talo (asukkaana Jussi Kokko) sekä aivan rantatöyräällä Helmi Rantalan talo; lisäksi olivat radan varressa pysäkkirakennus ja pysäkinhoitajan asunto.

    Paukkulanmäen suuntaan mentäessä saattoi 1930-luvulla tavata raitiolla pojanviikareina nykyisen [vuonna 1972] merikapteenin Klaus Brotheruksen sekä professorit Kaarlo Hartialan ja Leo Paukkusen, mutta Paukkulanmäki ei enää ollut Kirkonkylää. Sen sijaan pappilan Joenniemen hakamaihin kuuluneet pelottavat Hiidenmäet kuuluivat Kirkonkylään. Hiidenmäkien pelottavuutta lisäsi vieressä oleva hautausmaa.


    Tavallisesti muodostuu juuri kirkonkylä pitäjän sekä liike- että talouselämän keskukseksi, mutta Hiitolassa ei näin päässyt tapahtumaan syystä että karjalaisen talous- ja liike-elämän voimakkaan kehityksen alussa viime vuosisadalla hiitolalaista kauppaa hallitsi ensin kokonaan Juho Pösö Hännilässä ja sittemmin kuten sanottu rautatien valmistumisen jälkeen aseman tienoo. Pösön kaupalle oli asemalta matkaa noin 2 km ja kirkolle noin 4-5 km.

    Kuitenkin on eräs alue hiitolalaista talouselämää, josta on kerrottava juuri Kirkonkylän yhteydessä: se on säästöpankkitoiminta. Nykyaikana, jolloin pankki on jokapäiväinen väline mitä erilaisimpien maksujen ja muiden raha-asioiden hoidossa, on monen nuoren ehkä vaikea kuvitella niitä ennakkoluuloja ja olosuhteita, joiden varjossa maaseudun pankkitoiminta sai alkuaikoinaan kamppailla. Hiitolan Säästöpankin toiminta alkoi Kirkonkylässä, ensin kirkkoherran virkahuoneessa, sittemmin pitäjäntuvalla.

    Alkuaan pankki oli auki vain lauantaisin, ja pankin aukioloaikana pankin hallitus istui koko ajan pöydän ympärillä hyväksymässä jokaisen lainan, mitkä kamreeri merkitsi välittömästi hallituksen päätöksen mukaisesti kirjoihin. On ymmärrettävää, että pankkisalaisuuteen ei tällöin luotettu, koska eri kylistä kotoisin olleet hallituksen jäsenet saivat heti tietoonsa jokaisen otot ja jätöt. Tämän vuoksi ei varsinkaan suurempia talletuksia juuri jätetty säästöpankkiin, vaan ne vietiin Käkisalmen tai Viipurin kauppapankkeihin. Mutta yhtä vastenmielisesti kuin naapurien nähden suoritettiin tilillepanoja, yhtä vastenmielisesti kirjoitettiin heidän nähtensä myös velkakirja.

    Joskus tapahtui niin, että isäntä, jolla oli pankkiasioita, kutsui kamreerin pois pöydän äärestä rovastin virkahuoneen tai pitäjäntuvan eteiseen nykäisemällä takin hihasta ja kuiskaamalla, että olisi vähän asiaa. Siellä hän joko luovutti kamreerille setelinipun tai vastaavasti allekirjoitti velkakirjansa. Lainan ottoa ja vekselin tai velkakirjan kirjoittamista ei näytetty hevin naapureille. Ja vielä silloin, kun Hiitolan Säästöpankin konttori siirrettiin asemalle, pankkiin mentiin useinkin vähän niin kuin salavihkaa livahtaen. Tämän vuoksi pankin ovenkin oli oltava pihan puolella eikä, kuten nykyään, julkisivulla. Tämä käytäntö ja ihmisten epäluulot osoittautuivat pian haitallisiksi pankin koko toiminnalle ja kehitykselle.


    Säästöpankkitoiminnan alkuaikoina oli vielä tallettajilla sellainen käsitys, että heidän setelinsä, juuri ne, jotka he sinne luovuttivat, säilytettiin pankin holvissa sellaisinaan. Joskus saattoi sattua, että yhtäkkiä joku uusi tallettaja tuli vaatimaan ulos säästöään, mutta kun pankinjohtaja raotti kassaholvin ovea ja näytti siellä olleita setelipinoja, ei nostanutkaan rahojaan pois. Nämä vanhoilliset ja ennakkoluuloiset käsitykset sekä toisaalta pankin omat toimintamenetelmät jarruttivat kauan rahaliikkeen kehitystä maaseudulla: raha meni kaupunkien liikepankkeihin, josko aina sinnekään.

    Eräs hiitolalainen, joka oli aikonut viedä rahakirstuun kertyneet varansa pankkiin, oli tiedustellut tilannetta useiden pankkien konttoreista ja saanut tietää, että korkoa maksetaan kaikissa muissa pankeissa yhtä paljon, mutta Suomen Pankissa ei lainkaan. Kuitenkin hän aikoi tallettaa varansa juuri Suomen Pankkiin, koska sen konttori oli kivitalossa ja oli siten tulipalovaaran ulkopuolella. Hänen onnekseen Hiitolan Säästöpankki muutti juuri samoihin aikoihin konttorinsa myös kivitaloon, jolloin mies talletti rahansa siihen, koska säästöpankki maksoi lisäksi korkoa.

    Ilmeellä olivat tavat ja ennakkoluulot samat kuin Hiitolassakin. Eräskin varakas isäntä säilytti setelinsä Raamatun lehtien välissä, jotta Jumala ne siunaisi. Kun hän aika-ajoin lähti viemään rahoja Viipurin pankkiin, hän lähti sinne keskiyöllä, jottei kylässä kukaan olisi huomannut hänen lähtöään. Yksityislainaus oli niinikään vielä kauan käytännössä pankkitoiminnankin aikana, mutta korot jäivät tavallisesti usein merkitsemättä ja velkakirjat vanhenivat, joten vanhat, totutut tavat tässäkin suhteessa hidastivat talouselämän kehitystä. Hiitolan Osuuskassan kehityksestä ovat kirjoittaneet Veli Perttuli ja Pekka Hämäläinen.


    Mutta ensimmäisen maailmansodan päätyttyä ja Suomen itsenäistyttyä alkoi Karjalan nopean kohoamisen kausi, vaikka rajan mentyä umpeen ja Pietariin suuntautuneen kaupan äkkiä katkettua monet luulivat suurten ja voittamattomien vaikeuksien olevan edessä. Nousu ja nopea kehitys ulottui kaikille elämänaloille ja sitä jatkui Karjalan luovutukseen asti, joskin se jonkin verran hidastui pulavuosina 1928-32. Hiitolan maatilataloissa pulavuodet eivät kuitenkaan päässeet aiheuttamaan mitään katastrofia pakkohuutokauppojen muodossa, vaikka monet olivat ehtineet sitä ennen ottaa lainojakin tilustensa lisäämiseksi ja parantamiseksi sekä rakennustensa uusimiseksi (ks. Raivattalan kylän kohdalla nimismies Alhavan kokemuksia pula-ajalta).

    Pekka Hämäläinen kertoo, että "hiitolalaiset olivat taloudellisesti ajattelevaa väkeä; ei lainaa otettu turhanpäiten, rahoilla piti saada myös jotain aikaan; kun kassat olivat lähellä, kaikkien ulottuvilla, oli niissä mukava asioida; osuuskassoja ei käytetty yksinomaan lainauspankkeina vaan myös talletuspaikkoina". Kuitenkin Pekka Hämäläisellä on samoja kokemuksia maaseudun osuuskassatoimen alkuajoilta kuin edellä on esitetty säästöpankin kohdalla. Hämäläinen jatkaa: "Toisinaan sattui niinkin, että jos jollakin oli huomattavampi rahasumma talletettavana, ja vaikka kassanhoitajilla oli vaitiolovelvollisuus, niin sittenkin tallettaja epäili kassanhoitajaa, joka saattoi olla naapurin isäntä, eikä jättänytkään rahojaan osuuskassaan, vaan vei ne Käkisalmen tai Viipurin pankkeihin, joihin luotettiin. Toiset tahtoivat asioida salaa ei ainoastaan talletus- vaan myös laina-asioissa. Tämä osoittaa, miten arat rahan hermot tuolloin olivat, joten niitä oli hoidettava taitavasti ja viisaasti."

    Mutta Hiitolassa edistyttiin tälläkin alalla nopeasti varsinkin pulavuosien jälkeen. Sen aiheutti rahan nopeasti edistyvä liikkuminen. Karjan kohentamiseen, metsien hoitoon, koneiden hankintaan, uusiin siemenlajikkeisiin, soiden ja uusien peltojen raivaustoimintaan, tilojen sähköistämiseen, karjan ravintotalouteen, maidon myynnin järjestämiseen jne. kiinnitettiin yhä lisääntyvää huomiota, kaikki maksoi, mutta kaikki rupesi yhä enemmän myös tuomaan rahaa ja sitä tietä elvyttämään talouselämää yhä nopeammin. Tehtäviä oli paljon, mutta ne tehtiin väsymättä, innolla, sillä koituihan kaikki yrittäjän itsensä hyväksi.

    Marttayhdistyksen kyläosastojen, maamiesseurojen, karjantarkastusyhdistysten, sonniosuuskuntien, metsänhoitoyhdistysten jne. tarkoituksena myös oli elintason kohottaminen ja maataloustulojen lisääminen, ja ne lisäsivätkin niitä välillisesti, mutta kun kaikki myös maksoi, tulivat säästöpankki ja osuuskassa paikoiksi, missä maanviljelijätkin alkoivat asioida päivä päivältä yhä luottavammin. Kuitenkin vasta nyt toisen maailmansodan jälkeinen aika on tehnyt pankista sen laitoksen, jota jokainen tarvitsee ja käyttää asioittensa joustavassa hoitamisessa.


    Edellä on jo mainittu Aleksander Kiurun nimi. Suntio Aleksander Kiuru (1882-1935) oli 1920 ja 1930-luvuilla yksi Hiitolan keskeisimmistä ja pidetyimmistä miehistä, jota nykyisen sanonnan mukaisesti olisi voitu nimittää meneväksi mieheksi. Oman toimensa ohella hän toimi lukuisissa luottamustehtävissä, mm. Säästöpankin hallituksen jäsenenä, manttaalikunnan puheenjohtajana, maamiesseuran johtokunnan jäsenenä, lainajyvästön hoitajana ja maalaisliiton kunnallistoimikunnan puheenjohtajana. Hänen avuliaisuuttaan ja kynämieskykyään käytettiin yhden miehen voimille ehkä liikaakin hyväksi. Hänen asuintalonsa ympärillä oli usein hyvin vilkasta: siellä käväisivät pitkämatkaiset kirkkomiehet, siellä majailivat syrjäkylien rippikoululaiset rippikoulun aikana ja sinne suuntasivat retkensä pappilassa aprakanmaksuissa käyneet pitäjän talonpojat juomaan hyvät "kohvit" ja tyhjentämään loput jyvät ja muut aprakoihin kuuluneet maksuvälineet säkeistä ja nyyteistä kirkonpalvelija suntion aittaan, jolloin hänen vieraanvaraisuutensa tuli maksetuksi kukkuramitoin turhia pihistelemättä. Tunnollinen mies kun oli, suntio Kiuru hoiti lukuisista tehtävistään huolimatta päävirkansakin moitteettomasti. Asioiden niin vaatiessa hoitivat muutkin hänen perheensä jäsenet kirkonkellojen soittoa ym. virkaan kuuluvia tehtäviä, sillä tottumustakin oli, koska suntion virka oli Aleksander Kiurulla jo kolmen sukupolven perintöä. Suntio Kiuru on haudattuna Hiitolan kirkkomaahan.

    Toinen Aleksander Kiurun aikainen merkkimies Hiitolan seurakunnassa oli seurakunnan kanttoriurkuri, dir. cantus Juho Uosukainen (1887-1965), joka oli syntynyt Valkjärvellä ja tuli Hiitolan kanttoriurkuriksi 1917. Pitäjäläiset sanovat, että tämä vaali oli oikeaan osunut, sillä pitäjä sai Juho Uosukaisesta, paitsi lahjakkaan musiikkimiehen, myös pystyvän talous- ja kunnallismiehen. Karjalaissyntyisenä hän sopeutui nopeasti ja saumattomasti uuteen ympäristöönsä ja tutustui vaivattomasti pitäjäläisiin. Jo nuori Juho Uosukainen tunnettiin työtä pelkäämättömäksi, sillä perheen karttuessa ja lisäansion tarpeessa hänet saatettiin silloin nähdä Hiitolan ratamestarin topparoikassakin. Mutta kauan ei Juho Uosukaisella ollut puutetta kykyjään vastaavista tehtävistä, sillä tunnetuksi tultuaan hänelle kertyi ennen pitkää erilaisia luottamustoimia, joiden parissa hänen päivänsä olivat työntäyteisiä aamusta iltaan: Seurakuntatyön lisäksi hänellä oli johdettavanaan kaksi kuoroa, hän toimi kunnallislautakunnan esimiehenä, valtion tulo- ja omaisuusverolautakunnan puheenjohtajana sekä Helsingin Osake-Pankin Hiitolan konttorin johtajana, kuului useaan otteeseen kunnanvaltuustoon, oli Hiitolan Osuusliikkeen johtokunnan jäsen sekä otti osaa nuorisoseura- ja suojeluskuntatyöhön. Hän kuului myös Hiisi-Säätiön perustajiin, oli säätiön valtuuskunnan jäsen ja hoiti säätiön hallituksen puheenjohtajan tehtäviä kuolemaansa asti.

    Päivitetty 26.6.2001