Koukunniemi

Kylässä oli aikaisemmin vain viisi taloa: kolme Pösöä, Könönen ja Toro (entinen Doro), mutta sittemmin niitä oli kuusi: Juho Pösö, Matti Pösö, Toivo Könönen, Juho Toro, Elias Pohjonen ja Juho Ahokas.

Kylää pidettiin vauraana. Sen talojen peltoala oli 20-30 ha ja metsäalat lähemmäs 100 ha. Metsät olivat salossa Kuoksjärven ja Simpeleen välisellä alueella. Näillä tuoresperäisillä ja viljavilla salopalstoilla oli myös niittyjä. Muilla kylän taloilla oli salossa myös kesätupa ja karjasuojia paitsi Könösellä. Kesäksi ajettiin karja sinne. Vanhan kylän maat oli otettu aikojen kuluessa niin tarkoin viljelyyn, että viljelemätöntä maata oli vain vähän peltojen keskellä pieninä, kallioisina ja kivikkoisina katajakumpuina, mitkä eivät riittäneet laitumiksi. Pellot kumpujen välissä olivat tasaiset, kivettömät ja viljavat. Metsäkummut ja muut pienet hakamaat olivat niiden hevosten hakamaina, mitkä oli kesäksi jätetty kylään peltotöihin, sekä sen lehmän laitumena, josta saatiin päivittäinen nuori maito.

Salossa naiset hoitivat karjan, piimättivät maidon sekä kirnusivat voin käsikirnulla. Voit suolattiin pyttyihin ja myytiin usein pyttyineen päivineen maakauppiaille tai Viipuriin. Piimä kaadettiin suuriin maitotiinuihin eli seisakkoihin, joskus myös laskuihin, ja tuotiin noin kerran viikossa kylään perheen ruuaksi. Matkalla se vatkautui erittäin hyväksi. Juotavaksi tehtiin piimästä harmaata panemalla siihen vettä. Sitä kului heinä- ja elopellolla paljon kesäkuumalla. Hapan piimä ja hapan harmaa olivat terveellisiä. Ennenvanhaan pidettiin heinäniityllä piimäastiassa sammakkoa, jotta piimä pysyi kylmänä. Talvisaikaan, kun ei ollut piimää, tehtiin joko kaljaa omatekoisista maltaista tai taaria perunoista ja jauhoista tehdyistä, ruskeaksi paistetuista kaljaleivistä. Katajanmarjoista tehtiin syksykesän pyhäjuomaksi liiriä.

Salopalstojen metsät saivat kasvaa vuosisadan vaihteeseen ja tämän vuosisadan alkuun asti melkein rauhassa synkkinä, koskemattomina korpina. Vain polttopuita tuotiin kylään ja tarvittaessa rakennushirsiä. Ne uitettiin ennenvanhaan salosta Kokkolanjokea pitkin Koukunniemeen asti, mutta kun Sahakoski padottiin, pääsivät puulautat vain siihen asti, mistä ne ajettiin hevosella kotiin. Uitettavat puut niputettiin vihtaraksilla ja puomilenkeillä nipuiksi ja lautoiksi ja annettiin virtaavan veden kuljettaa ne joen alajuoksulle lähes 20 km matkan. Hännillä kulkivat miehet kopukoiden päällä uittomiehinä huolehtien jokaisen nipun perillepääsystä. Tähän aikaan kesästä, heinä-elokuussa, jolloin uitot tapahtuivat, sai Kokkolanjoesta ennen sen patoamista lohta, varsinkin koskipaikoista.

Kun metsiä alettiin Karjalan radan valmistumisen jälkeen myydä, ilmestyi Hiitolaan kaikenlaisia metsänostajia, usein huonoja, ahneita ja epäluotettavia, jotka narrasivat isäntiä ja saivat heidät panemaan puumerkkinsä tai nimensä hakkuukontrahtiin, minkä nojalla he hakkasivat ja raihnasivat metsät paljaiksi risukoiksi vieden kaikki parhaat puut pois. Näissä aukeiksi hakatuissa metsissä kasvoi sitten suunnattomasti marjoja, etenkin puolukoita.

Talviset metsätyöt antoivat pitäjäläisille ansiomahdollisuuksia. Puutavarat ajettiin Kokkolanjoen rantaan hevosrahtina. Keväällä ne uitettiin jokea pitkin Laatokalle, missä ne joen suulla koottiin suuriksi lautoiksi, lajiteltiin ja lastattiin laivoihin Venäjälle, Englantiin tai Saksaan vietäviksi. Sittemmin niitä sahattiin myös Haukkavaarassa ja Pekonlahdessa. Tukkeja tuli aivan Kokkolanjoen yläjuoksulta, Simpeleeltä asti. Tukkilaisten tulo Koukunniemeen oli jokakeväinen ilmiö. Heitä asui joka talossa tupa ja huoneet (aitat) täynnä. Kamarit vuokrattiin pomoille. Tukkilaisten mukana tuli rahaa kortteerimaksuista sekä ruuasta ja kahvista, joita kului paljon, mutta heidän mukanaan tuli myös juopottelua, jopa tappeluitakin. Tukkilaisia mahtui taloihin paljon, sillä tuvat olivat suuria, ja vanhastaan niitä oli karjalaisen rakennustavan mukaan taloissa kaksi; niiden välissä olivat porstua ja porstuanperäkamari. Toron tupien välissä oli porstua ja kaksi kamaria.

Kun kirkko oli niin lähellä, kävivät naiset, etenkin kesällä, joka pyhä kirkossa. Kyllä miehetkin kävivät kirkossa, mutta eivät niin säännöllisesti kuin naiset. Kylän nuoret miehet pyrkivät sen sijaan kokoontumaan kesäisinä sunnuntaipäivinä mäkien rinteille katajapensaiden suojaan kortinpeluuseen, mistä vanhat ukot kävivät ajelemassa heitä pois, mutta pelaajat etsivät taas uuden piilopaikan. Koukunniemeläisten kertojien mielestä entisajan elämä heidän kotikylässään oli yksinkertaista ja vaatimatonta, mutta se oli onnellista, minkä veroista ei ole sieltä lähdön jälkeen ollutkaan.

Päivitetty 15.8.2001