• Etusivu
• Historia
• Perinne
• Kartat
• Toiminta
• Hiitola-säätiö
• Hiitolan Pitäjäseura ry
• Tapahtumakalenteri
• Kuvagalleria
• Linkit

Raivattala

Tarkempi kuvaus

Lähteenä käytetty Iivar Kemppisen kirjoittamaa teosta
Hiitolan kylähistoria (Hiitola-säätiö 1972), s. 352-362
Hiitolan pitäjäsivuille toimittanut Pirjo Nurmi, 07.05.2001

Yleensä ottaen Raivattalan kylän tilat olivat keskisuuria, joilla peltoala vaihteli 10 ha kahtapuolen. Useimpien talojen viljelysmaat olivat kahdessa tai kolmessa palstassa siten, että niitä oli talojen ympärillä, Kokkolanjoen [Hiitolanjoen] varressa Haukkavaaran ja Tutin kylien suunnalla sekä Sikomäessä Ilmeen maantien varrella Salokilpolassa. Metsäpalstoja oli lisäksi Ikalassa, jonne oli matkaa kymmenisen kilometriä Ilmeen tien suuntaan.

Kylän merkittävimmät tilat olivat Simo Ristolaisen tila, Juho Karvasen tila Haudanlahti, joka sittemmin lohkottiin kolmeksi tilaksi (Onni, Toivo ja Mikko Karvasen), sekä Vainioiden omistama Sakarilan tila. Haudanlahden (Hauvvalahe) tilan kokonaispinta-ala oli 1930 101,25 ha, josta peltoa oli 26 ha, ja Vainioiden Sakarilan tilan pinta-ala oli 72,26 ha ja siitä oli peltoa 22 ha.

Raivattalan Bragget olivat tiloineen ja sukuineen vanhastaan samoja kuin Marjakosken suurperheen Braggetkin sekä Salokilpolan samannimiset perheet. Raivattalan pellot olivat savikko- ja multamaita ja metsät tuoresperäisiä, hyväkasvuisia. Kylän isännät sanoivatkin metsistään:

"Mehtä kasvoa ko heineä!"

Kylän läpi kulki, kuten mainittu, Ilmeelle vievä Sortavalan - Viipurin maantie. Noin kahden kilometrin päässä asemalta, Marjakummun mäessä, erosi tästä valtatiestä Tutinkylän ja uudenkylän maantie, jonka mainitut kylät rakensivat 1914. Tämän tien varressa olivat Haukkavaaran kylän rajalla olevat Raivattalan talot. Rajamäeltä, noin 4½ km päässä asemalta, mihin Raivattalan lammin länsipää vielä näkyi, erosi valtatiestä vasemmalle Salokilpolan Kokkoahoon (Kokkahoon) vievä tie. Raivattalan lampi oli runsaan kahden kilometrin pituinen ja puolen kilometrin levyinen. Sen länsipään kohdalla, Rajamäen juurella, oli kilometripylväs, joka osoitti asemalle olevan matkaa 4 km.

Raivattalan Linnavuori, joka näkyi Hiitolan asemalle ja oli eräänlainen matkailunähtävyyskin, oli 34 m korkea. Sen seinämät olivat melkein joka puolelta äkkijyrkät, joten vuoren laelle kiipeäminen oli hyvin vaivalloista, ja sinne pääsi vain mutkitellen kallionrosoja ja halkeamia myöten. Vuoressa oli myös sola, kuten eräissä muissakin Laatokan rannikon korkeissa kallioissa. Vuoren rinteillä ja laella kasvoi harvakseen koivuja ja mäntyjä.

Suomen muinaislinnojen tutkija Hjalmar Appelgren löysi vuoren laelta kiviraunioita ja mullan seassa olevaa hiiltä, joiden olemassaolon hän tulkitsee siten, että ne todistavat vuorta käytetyn puolustautumiseen; toisin sanoen: muinaiset hiitolalaiset olivat kantaneet vuoren laelle kiviä pudotellakseen niitä tarpeen tullen vuorelle kiipeävien hyökkääjien päähän, ja hiilet ovat peräisin joko puolustajien nuotioista tai merkkivaloista. Naismeren Kurkijoen puoleiselta rannikolta Appelgren löysi kahdeksan samanlaista puolustuspaikkaa.

Raivattalan kylän muista paikannimistä mainittakoon vielä Koivumäki, Upromäki sekä Akkamäki, jonka laella kylän kansakoulu oli, ja Rajamäki kylän länsirajalla Ilmeen tien varressa. Rajamäellä oleva Revon talo laskettiin tiettävästi jo Salokilpolaan kuuluvaksi. Raivattalan lammin eteläpuolella, sen takana, oli kaksi Jyrkänvuorta, Iso Jyrkänvuori sekä Pieni Jyrkänvuori.

Itse kylän nimi, Raivattala, johtunee Hiitolassa 1500-luvulla asuneesta Rainotten-suvusta, jonka jäsenistä veroluetteloissa mainitaan ainakin Nuutti ja Pekka Rainotten. Sanan loppu -la Raivattala-sanassa viittaa juuri siihen, että nimi liittyy henkilön tai suvun nimeen, kuten sanoissa Tujula, Päijälä, Nehvola, Mustola jne., joten nimi olisi muotoutunut: Rainotten > Rainottela > Raivattala. Raivattalan lampi taas on saanut nimensä ympäröivästä paikannimestä.

Raivattalan lampi oli rehevästi ruohorantainen laaksonpohjalampi, matala ja kalarikas, kalalajeina tavalliset järvikalat. Ilmari Haakana kertoo kiisken tarttuneen Raivattalan lammissa niin ärhäkästi onkeen, että siihen oli mato pantava puun takana, mikä väite vivahtaa oikealle kalajutulle. Lammista vei Laukk'oja-niminen matala puro vedet Pahan lammin kautta Hiitolanjärveen ja sieltä edelleen Soskuanojan ja Hiienhaaran kautta Virmutjokeen ja Ilmeenjokeen.

Pakkastalvina saattoi kuitenkin joskus käydä niin, että Laukk'oja jäätyi pohjaa myöten; ja kun lampikin jäätyi umpijäähän, loppui happi järvestä niin, että kalat kuolivat hapenpuutteeseen. Jos joku avasi tällaisen tilanteen aikana kevättalvella lammin jäähän vaikka pyykkiavannon, syöksyi siihen kalaa niin paljon, että niitä saattoi mättää vesikapalla resloihin.

Raivattalan Linnavuoresta ja sen esineistöstä päätellen paikkakunnalla on ollut asutusta jo ainakin tuhat vuotta. Rautakauden jälkeisen ajan löydöistä on mainittava Solmu Salon tekemä rahalöytö hänen talonsa perustaa kaivettaessa. Rahat olivat 1700-luvun levottomilta ajoilta. Vanhasta asutuksestaan huolimatta Raivattala pysyi kuitenkin viime vuosisadalle asti hiitolalaisen rannikkoasutuksen äärialueena, sillä siitä sisämaahan päin olivat vastassa koskemattomat saloalueet, missä vilisi sekä riista- että petoeläimiä, niin että elämä vaati järkkymätöntä asennoitumista erämaata, petoja, sairauksia ja puutetta vastaan jo lapsesta pitäen.

Esimerkkinä elämän kovuudesta on Hilja Sildénin kertomus Haudanlahden Karvasen talosta viime vuosisadan puolivälin tienoilta, kuinka talon vanha emäntä, 86-vuotiaana 1939 kuollut Heta, jäi 9-vuotiaana lapsena taloon yksin, kun koko muu perhe kuoli syksykesällä lavantautiin. Mutta pikku Heta piti leikkuutalkoot ja sai viljan pois pellolta, ja niin elämä jatkui. Kun tämä lapsi kävi viemässä talon voiaprakkaa papille, pappi huomautti: "Onko Heta saunanuunin tekijä, kun voi on pehmyt!" Silloin Hetaa itketti.

Lapset ja nuoret eivät tuohon aikaan joutaneet muutoinkaan olemaan laiskoina ja joutilaina. Niin pian kuin he uskalsivat lähteä karjan kanssa metsään, oli mentävä paimeneen. Pelkona olivat joka päivä karhut ja sudet. Paimenilla oli kaulassaan hihnasta riippumassa ohut haapalauta, lepenä, johon hakattiin puupalikoilla rajusti, kun petoja näyttäytyi ja karja kävi levottomaksi. Pedot karkkosivat yleensä tässä metelissä, mutta kyllä karjan repimistäkin tapahtui. Lepenälaudan reunassa oli kaksi reikää, joista kaulanauha oli pujotettu. Kun paimenet keväällä tulivat ensimmäisen päivän paimennuksesta illalla kotiin, heidät kasteltiin kaatamalla tuvan ovella vettä hatulle. Tämä taikatemppu tehtiin ruohon kasvamiseksi ja karjan onneksi. Kalevalassakin nimitetään jo myyttistä paimenta, Lemminkäisen surmaajaa, märkähatuksi karjapaimeneksi.

Ennen Karjalan radan valmistumista, jolloin metsilläkään ei ollut arvoa, vaan ne olivat enemmän pelottavia kuin houkuttelevia, elettiin Raivattalankin taloissa, kuten kaikkialla Hiitolassa, luontoistalouden varassa. Ainoa ansiomahdollisuus, jota käytettiinkin hyväksi, oli Pietarissa ja Inkerissä työssä käynti. Raivattalalaisten työkohteet olivat Lempaalassa, Toksovassa ja Rääpyvässä. Haudanlahden vanha isäntä, Juho Karvanen, harjoitti myös karjan vientiä Venäjälle. Mutta rautatien valmistuminen ja Raivattalan joutuminen sen erittäin edulliseen läheisyyteen muutti olot kokonaan, niin että 1930-luvun raivattalalainen elintaso oli jo hyvin korkea, mihin osaltaan vaikutti juuri aseman seudun asutustaajaman läheisyys, missä kaikki tuotteet menivät kaupaksi päivittäin. Maitoa ja muita karjan tuotteita vietiin rautateitse kauemmaksikin.

Tämän vuosisadan alun Raivattalaa pidettiin jo henkisestikin virkeänä ja edistyksellisenä kylänä. Mm. nuorisoseuratoiminta alkoi Raivattalassa samoihin aikoihin kuin Vaavojallakin. Hiitolan ensimmäiset nuorisoseuran iltamatkin pidettiin juuri Raivattalassa Simo Vainion (ent. Bragge) kotona. Edistyksellisyyttä ja kokonaan uudenlaista ajattelutapaa kuvastaa erityisesti Raivattalan kylän kohdalla ja selkeimmillään Simo Vainion perheessä se, että lapsia koetettiin saada koulutielle, jottei taloja tarvitsisi pirstoa vanhan tavan mukaisesti jakamalla tilat yhä vain pienemmiksi perillisten kesken.

Tämän uudenlaisen ajattelutavan tuloksesta voitaneen tässä mainita, mitä puheena olevan maanviljelijäkodin lapsista tuli: Antista maanviljelijä, Asilan kartanon omistaja, kunnallis- ja nuorisoseuramies sekä poliitikko, sillä hän oli kokoomuspuolueen kansanedustajana eduskunnassa 1928-30; Juhosta kansakoulunopettaja; Erkistä maanviljelijä sekä kunnallis- ja talousmies ja pankinjohtaja; Simosta maanmittausinsinööri; Lahjasta Wetterhoffin käsityönopettajakoulun käynyt käsityönopettaja; Hiljasta talon emäntä ja yhdistysnainen; Alinasta oppikoulun käynyt talonemäntä; Väinöstä upseeri, kenraalimajuri; Lyydiasta kansakoulunopettaja.

Raivattalan kylän asukkaista moni joutui edustamaan kyläänsä ja pitäjäänsä, kuten jo Simo Vainion perheen kohdalta on havaittu, varsin näkyvältä paikalta: Kun Erkki Vainio oli Savo-Karjalan Osakepankin Hiitolan konttorin johtajana, oli maanviljelijä Arvi Sildén Hiitolan Säästöpankin johtajana Heikki Lankisen jälkeen, lisäksi hän oli paikallisen palovakuutusyhdistyksen toiminnanjohtaja ja etevä maanviljelijä.

Solmu Salo oli myös maanviljelijä, mutta sen lisäksi hän oli puutavaraliikemies, jolla oli Raivattalassa maatila 1924-44. Hän on syntynyt Turussa ja käynyt koulunsa Viipurissa, mutta on mieleltään ja sydämeltään hiitolalainen. Hän kuului Hiitolan Säästöpankin isännistöön sekä Hiitolan metsänhoitoyhdistykseen ja toimi ansiokkaasti yhdessä Robert Kuitusen kanssa mainitun yhdistyksen metsänmyyntitoimikunnassa, mikä uumoili nykyaikaista metsänomistajien yhteistoimintaa metsänmyyntiasioissa ja näin tehokkaampaa hyötyä metsien ja puutavaran myynnissä. Jatkosodan loppuvaiheessa Solmu Salo toimi Hiitolassa kauttakulkuevakuoinnin päällikkönä erityisesti Itä-Kannaksen pitäjien osalta, joiden väestö ja omaisuus evakuoitiin Hiitolan läpi.

Raivattalan paikallisesta väestöstä mainittakoon vielä seppä Herman Aaltonen, räätälit Hirvonen ja Ikäläinen, hevosparissikka Juho Häkli, nopea viljan leikkaaja Hynysen Mari sekä hieroja ja kuppaaja Maria Högbacka (Heipakan Mari). Raivattalalaisesta virkamieskunnasta taas on erityisesti mainittava kylässä asuneet nimismiehet Johan Adolf Viskari, Eino Parmanen, Taistelujen kirjan kirjoittaja, sekä Armas Alhava.

Nimismies Alhava, nykyinen poliisineuvos ja suojelupoliisin pitkäaikainen päällikkö, on syntynyt Nastolassa 1905 ja Hiitolaan hän tuli väliaikaisesti ensimmäisen kerran jo 1930, mutta vakinaisesti hänet nimitettiin Hiitolan nimismieheksi 1934. Hän asui Raivattalassa vanhalla nimismiesten tilalla Louhelassa, missä oli kaksi päärakennusta. Ne molemmat oli rakentanut vuosisadan alun nimismies Johan Adolf Viskari. Suuremmassa rakennuksessa asui nimismies, mutta pienemmän oli nimismies Viskarin leski, Maria Viskari, s. Tabermann, pidättänyt Louhelan tilan myydessään itsellään vanhuudenpäivien asuntona. Sen nimismies Viskari oli aikoinaan rakentanut eläkkeellä ollutta sukulaistaan, nimismies Westlingiä varten.

Nimismies Viskarin elämässä oli tiettyä dramaattisuutta, sillä Suomen laillisuusmiehenä hän joutui kenraalikuvernööri Bobrikovin epäsuosioon ja sai kehotuksen hakea eroa virastaan, mutta kun Viskari ei hakenutkaan eroa, hänet erotettiin 1903, jolloin hän siirtyi Pekonlahden sahan kirjanpitäjäksi. Bobrikovin kuoleman jälkeen Viskari sai nimismiehenvirkansa takaisin, mutta siirtyi Rautjärven piirin nimismieheksi ja aikoi eläkkeelle ruvetessaan 1915 asettua asumaan Louhelan päärakennukseen, mutta hän kuoli äkkiä muuttopäivänä, joten tila sekä suurempi päärakennus joutuivat myytäviksi ja myöhempien nimismiesten asuttaviksi.

Nimismies Alhavan tullessa 1934 Hiitolaan oli pitäjässä käynnissä melkoinen pula-ajan aiheuttamien pakkohuutokauppojen ryöppy, mikä johtui suurelta osalta siitä, että osuuskassat olivat rahoittaneet 1920-luvun lopulla rohkeasti talojen sekä maanviljely- että karjanhoitopuolen peruskustannuksia menetelmänään melkein säännönmukaisesti se, että naapurit olivat vastavuoroisesti takaajina toinen toistensa lainoissa, joten kokonaiset kyläkunnat saattoivat olla nivoutuneet yhteiseen, vaikeasti selvitettävään velkavyyhtiin eikä juuri pula-ajan vuoksi rahaa ollut kellään. Tällöin tuli pelastajaksi Maakiinteistöpankki, joka nimismiehen kanssa yhteisymmärryksessä myönsi pitkäaikaisia lainoja velkaisten talojen sellaisten jäsenten nimiin, mitkä eivät esiintyneet osuuskassojen velkavyyhdeissä. Näissä tapauksissa tilojen omistajat nimellisesti vaihtuivat, mutta talot jäivät perikuntien omaisuudeksi, sillä suhdanteiden nopeasti parantuessa 1930-luvun puolivälistä lähtien velat tulivat maksetuiksi.

Raivattalassa ei pakkohuutokaupoista itse asiassa paljonkaan tiedetty, sillä asemataajaman läheisyys antoi kylälle sen edun, että kaikella tavaralla saatiin aina päivän korkein kuluttajahinta, mikä lisäsi juuri maataloustuloja. Toisaalta asemaseudun läheisyys vaikutti määrätyllä tavalla Raivattalan kylän eräänlaiseen urbanisoitumiseen, kaupunkilaistumiseen, mutta pohjaltaan kylä pysyi edelleen ahkerana ja vaatimattomana maanviljelyskylänä, mikä yritti parhaansa maanviljelyn sekä karjanhoidon alalla.

Ensimmäinen evakkomatka vaikutti myös ihmisten näkökenttää laajentavasti ei ainoastaan Raivattalassa vaan koko pitäjässä: he oppivat näkemään, mikä heillä itsellään oli hyvää muuhun Suomeen verrattuna tai mitä heiltä puuttui. Selkein esimerkki tästä samasta asiasta on lappalaisten kohdalta, sillä kuten poliisineuvos Alhava, entinen Lapin läänin poliisitarkastaja on kertonut, lappalaiset palattuaan evakkomatkalta Kalajokilaaksosta eivät enää tyytyneetkään niittelemään jänkien vihilikköjä vähäisille elikoilleen, vaan he olivat päässeet rikkaamman elämän tuntuun ja vaativat parempia elinmahdollisuuksia kehitysalueilleen.

Kun nimismies Alhava koetti kaikessa ymmärtää hiitolalaisenkin väestön vaikeuksia sekä nähdä kaiken kehityksen myönteisenä, hän saavutti sekä Raivattalan kylän että koko muunkin pitäjän luottamuksen siinä määrin, että pitäjän vaikeina evakuoimiskausina talvisodan sekä jatkosodan päättyessä hänen antamiinsa käskyihin luotettiin ehdottomasti ja niitä noudatettiin mahdollisuuksien mukaan, kuten myöhemmin näitä sotia koskevissa luvuissa käy tarkemmin selville. Luottamus aiheutti sen, että Hiitolan evakuointi onnistui suunnitelmien mukaisesti sen vaikeasta läpikulkupitäjän asemasta huolimatta.

Päivitetty 7.5.2001.