Veijala

Veijalan kylässä oli tällä vuosisadalla tiettävästi yli 50 taloa. Tiheimmin asuttuja olivat valtateiden varret ja järvien rantamat. Ensimmäiselle evakkomatkalle lähdettäessä 1940 olivat kylässä seuraavat talot: Sillankorvassa Juho Rantalaisen perikunta ja Matti Rantalainen; Kurrinniemessä Juho Lankinen ja Pekka Kähkönen, Mikko Kurri, Heikki Kiuru, Juho Ollinpoika Kiuru, Topias Lasonen ja Juho Jaakonpoika Kiuru; Roinisenmäessä Antti Tattari, Anna Pösö, Juho Kokko, Iivari Rekko, Juho Rekko, Ontrei Rekko, Teodor Sutinen ja Juho Meronen; Rautsenahossa Antti Tolvanen ja Antti Huuhkaa; Töllinkummussa Olli Nevalaisen perikunta; Sepänmäessä Jaakko Mäkeläinen, Topias Savolainen, Armas Hiltunen, Topias Paukkunen, Paavo Lankinen, Iida Kupiainen, Paavo Kähkönen, Topias Heikinpoika Paukkunen, Matti ja Väinö Kähkönen, Antti Kähkönen, Toivo Kähkönen ja Emil Kähkönen; Paukkusenmäessä Ernest Paukkunen; Vanhasessa Salomon Savolainen ja Toivo Parkkali; Pitkässäkorvessa Juho Paukkunen, Oskari Paukkunen, Yrjö Savolainen ja Martti Hurskainen; Kurosenjärvellä Juho Soininen sekä Salokiurussa Juho Jyrkiäinen, Matti Jyrkiäisen perikunta, Toivo Muhonen, Matti Kiurun perikunta, Armas Paukkunen, Sulo Parkkali, Sipro Rakkolainen, Antti Tervo, Sipro Ahokas, Samuli Ahokas, Yrjö Hynni, Aati Mannisen perikunta, Matti Paukkunen, Matti Pärssisen perikunta, August Kiurun perikunta, Jaakko Pörstin perikunta, Emil Myllyksen perikunta, Topias Jakonen ja Yrjö Lähteenmäki.

Kylän nimi, Veijala, liittyy henkilönnimiin Veijalainen, Veijola, Veijo, Veikko.

Veijalanjärven ja Kylälahden välinen harjumaasto oli hyvin kallioista ja sen vuoksi metsäistä. Tämän alueen taloilla olivat pellot ja metsät yhtenä palstana, salopalstoja ei ollut. Mutta kallioiden väliset pellot, samoin kuin Veijalanjärven ympärillä olleet peltoaukeat ja Asilan joen varret olivat reheväkasvuista savimultamaata. Kylän asutus oli kokonaan maatalousväkeä, mitään teollisuuslaitoksia ei kylässä ollut. Jotkut elivät käsityöläisinä.

Nuoresta ikäpolvesta osa kävi jonkin verran ansiotyössä rautateillä, metsätöissä ja uitoissa, mutta tällaiset sivuansiomahdollisuudet olivat verrattain vaatimattomat. Tämän vuoksi tervehdittiin Veijalan kylässä ilolla ja suurin toivein niitä uusia tuulahduksia, kun jo itsenäisyyden alkuvuosina alettiin edistää ja palkita pellonraivausta, jolloin työtä tuli omasta takaa, sillä kylän talojen siihenastinen peltoala oli yleensä sangen pieni.

Työtä lisäsi tiloilla myös alkanut maatalousneuvonta, mikä ohjasi talonpojat peltojen järkiperäiseen ojitukseen, lannoitukseen ja muokkaukseen. Tämä puuha kannatti, se toi tuloja, sillä pellot alkoivat kasvaa entistä paremmin, mikä lisäsi vaurautta. Tästä taas oli seurauksena uusien asuntojen ja karjasuojien rakentaminen, mitkä kaikki yhdessä lisäsivät kylän asukkaiden viihtyvyyttä. Siirryttiin myös kokonaan uusien lajikkeiden viljelyyn, kuten vehnän ja sokerijuurikkaan. Viimeksimainitun lajikkeen toi Veijalan pelloille Antrean raakasokeritehdas.

Mutta samoin kuin muuallakin Hiitolassa, myös Veijalassa kiintyi huomio erityisesti karjaan ja maitotalouteen. Rodullisesti lehmät olivat parhaastaan ISK-lehmiä, eräissä taloissa aivan puhdasrotuisia. Karjasta sanottiinkin Veijalassa, että se piti talon pystyssä, vaikka suuria karjoja ei juuri ollut, koska talojen peltoalat olivat vain 10 ha tienoilla ja vähän yli.

Rahaolojen kehittyminen auttoi näinä aikoina paljon asiassa, kuten Kirkonkylän kohdalla on ollut puhe. Tultiin oikealla tavalla tuntemaan osuuskassan ja säästöpankin merkitys. Myös muunlainen osuustoiminta sekä yhdistystoiminta saivat näinä aikoina vauhtia: sonniosuuskunta, puimaosuuskunnat, metsänhoitoyhdistys, marttayhdistys, maamiesseuratoiminta, maalaisliittotoiminta sekä raittius- ja nuorisoseuratoiminta astuivat kaikki esiin ikään kuin yhtenä rintamana. Ne kaikki kiehtoivat sen ajan veijalalaisten mieliä; aatteet ikään kuin tarttuivat ihmisiin.

Veijalan merkittävin kunnallismies oli maanviljelijä ja räätäli Salomon Savolainen. Kylän suurin ja huomattavin maanviljelytila lienee ollut Juho Paukkusen perikunnan omistama Tausjärvelä-niminen tila, joka oli ollut isännän suvulla jo noin 200 vuotta ja jonka viimeinen pääomistaja oli leskiemäntä Beada Paukkunen, s. Kokko. Tilan koko ala oli 165,5 ha, josta peltoa oli 32 ha. Talon karja oli ay-rotuista, ja tilalta myytiin maitoa, viljaa, lihaa, voita ja rehuja.

Veijalassa, missä tilat mainittua Paukkusen tilaa lukuun ottamatta olivat pienehköjä tai vain keskisuuria ja missä lisäansiot olivat tarpeen, oli Veijalanjärvellä ja Asilan joella, mutta myös muilla järvillä, tärkeä tehtävänsä kylän toimeentulon lisääjänä, sillä vedet olivat kalaisia. Varsinkin juuri Veijalanjärveen työntyi Laatokasta kaikenlaista kalaa, ja sitä myös pyydystettiin.

Mutta oli muunkinlaista yritteliäisyyttä: Juho Puttonen teki tiiliä Asilan joen sillankorvassa, Ernesti Paukkunen oli hevosparissikka, Paavo Rantalainen teki sepän töitä, Juho Rantalainen teki puutöitä, erityisesti ajoneuvoja ja vempeleitä, suutari Moberg teki jalkineita ja väliin aina Turkin sodan aikaisia kivääriotteita, Salomon Savolainen oli räätäli, Paavo Vanhanen oli erikoistunut kärryjen tekoon, Katri Kähkönen, Maria Kähkönen, Kaisa Rekko ja Ane Puikkonen hieroivat ja kuppasivat, ja Jaakko Rekko oli rakennusmies.

Ennen Käkisalmen radan valmistumista ansaitsivat monet lisätuloja rahtaamalla Käkisalmen kauppiaiden sekä maakauppiaiden tavaroita; heistä on mainittava mm. Matti Mäkeläinen, Topias Paukkunen, Simo Mielonen, Olli Nevalainen ja Juho Rantalainen. Olli Nevalaisen ja Juho Kiurun mainitaan käyneen myös Venäjällä kyntämässä. Elämänmeno on siis yleiseen karjalaiseen tapaan ollut vilkasta. Varsinkin talvet olivat rahtien aikaa; kesällä kalastettiin ja tehtiin peltotöitä.

Yleiseen entisajan tapaan olivat Veijalassakin vielä miespolvi sitten lehmät talvisin etupäässä ummessa, mikä johtui sen ajan ruokinnasta, kun lehmien talviravintona olivat oljet joko sellaisenaan tai silpuiksi hakattuina ja appeeksi tehtyinä ruumenten, jauhojen ja veden kanssa. Silppujen ja ruumenten sekoitus kostutettiin hieman lämpimällä vedellä, jotta jauhot tarttuivat siihen. Apetta lehmät sekä hevosetkin söivät mielellään. Voi- ja maitotalous olivat samat kuin muuallakin Hiitolassa.

Vanhan tavan mukaan kestivät häät sekä hautajaiset Veijalassa lauantaista maanantaihin. Pitojen valmisteluihin kuului, että tupa, erityisesti sen lattia, pestin puhtaaksi, pantiin kaljaa tai taaria sekä paistettiin lestyleipiä, piiraita ja vehnäsiä. Erityisesti hautajaisiin teurastettiin aina joku eläin.

Kun pitopäivä oli määrätty, kierteli joku talon ihmisistä hyvissä ajoin kutsumassa sukulaiset ja naapurit pitoihin. Aivan toisissa pitäjissäkin käytiin kutsumassa henkilökohtaisesti, kirjeitse ei ennen kutsuttu ketään. Kaukaa saapuneet ja hyvin läheiset sukulaiset tulivat jo lauantai-iltana, mutta naapurit tulivat vasta sunnuntaiaamuna. Pitotaloon tuotiin tuomisina lestyleipää, piirasta, vehnästä, voita, lihaa, kananmunia ja naapuritaloista maitoakin; siis tuotiin pitoruuaksi kelpaavaa pöytään pantavaa.

Hautajaisissa lähti hautajaisväki aamukahvin ja murkinan jälkeen pitkänä saattona hautausmaalle. Siinä ajettiin käymäjalkaa eli astutellen. Kirkon lähellä, Koulunharjulla, annettiin valkealla vaatteella merkki kirkon kellotapulissa olevalle kellonsoittajalle, jolloin tämä alkoi soittaa hautajaiskelloja, tulokelloja. Hevoset ja ajoneuvot jätettiin hautausmaan portin ulkopuolelle ja vainaja kannettiin paarien päällä haudan partaalle ja laskettiin hautaan. Paluumatkalla ajettiin ikivanhan tavan mukaan kilpaa kotiin niin paljon kuin hevoset pääsivät. Viime vuosikymmenien veijalalaiset eivät kuitenkaan ehkä enää tietäneet, että muinaiskarjalaiset pakenivat sillä tavoin kalmaa ja puhdistautuivat monin tavoin hiimostista eli tartunnaisesta.

Haudalta tultua syötiin vahva hautajaisateria, minkä muinaiskarjalaiset söivät jo avoimen haudan äärellä. Naapurit lähtivät koteihinsa yöksi hautajaispäivän iltana ja veivät mukanaan muitakin vieraita yökuntiin, mutta maanantaiaamuna he tulivat vielä aamukahville, jopa ruuallekin. Häät kestivät yhtä kauan kuin hautajaisetkin. Hääohjelma kesti koko maanantaipäivän.

Nuorison tavanomaiset huvitukset olivat nurkkatanssit ja öitsit. Joskus supistui yhdessäolo kyläkiikulla, sokkosilla tai leskisillä oloon. Nämä karjalaisnuorten vanhat huvitusten lajit eivät kuitenkaan aina jääneet perin viattomiksi, vaan aikana, jolloin viinan kotipoltto oli yleistä, oli alkoholin käyttö yhtä yleistä. Väinö Kähkönen kirjoittaa: "Ei ollut häitä, ei hautajaisia, ei mitään yhteisiä tahi yksityisiä juhlia tai merkkipäiviä, joissa ei olisi tarjottu väkijuomia. Eikä ollut mies se, jos tällaisesta kieltäytyi tahi katseli halveksien. Usein näki naistenkin kallistavan lasin, annettiinpa joskus pienen pojankin maistaa mainittua herkkua. Näin istutettiin juomatapa kansaamme pienestä alkaen. Niin myöskin huomattiin monen nuorukaisen sortuvan heti miehuuteensa päästyään, eivätkä jaksaneet siitä koskaan nousta."

Veijalassa tämä olotila johti 26. heinäkuuta 1905 Veijalan Raittiusyhdistyksen perustamiseen, mistä alusta aate sitten levisi muuallekin Hiitolaan. Yhdistyksen perustajajäseniä oli 11: Juho Kähkönen, Oskar Kuivalainen, Aino Koskela, Onni Koskela, Salomon Savolainen, Jaakko Paukkunen, Juho Lasonen, Ida Kähkönen, Hannes Kuivalainen, Liinu Sunikka ja Hilma Heikkinen. Seuran toiminta johti vuosien mittaan yhä laajempiin kulttuuriharrastuksiin, varsinkin kun seura sai 1912 oman talon: perustettiin kirjasto, harjoiteltiin näytelmiä ja pidettiin ohjelmallisia iltamia. Ensimmäiset iltamat seuran omassa talossa olivat tammikuussa 1913.

Veijalan kylällä, kuten kaikilla muillakin Hiitolan ja Karjalan kylillä, oli oma elämänsä, omat rientonsa, omat vastuksensa ja vaivansa elämän taistelussa, mutta myös omat saavutuksensa ja voittonsa, mitkä tekivät elämän elämisen arvoiseksi. Jokaisen Hiitolan kylän asukkaat ovat pitäneet juuri heidän omaa kotikyläänsä kauneimpana ja parhaimpana. Veijalan kylän puolesta sanoo sanansa Anni Rantalainen kerrottuaan ensin kotitalostaan ja sen kauniista pihasta, johon hänen isänsä jo oli hankkinut koristepuita ja pensaita. Eräänä kesäisenä iltana juoksivat kylän nuoret leskeä tällä pihalla, ja Anni Rantalainen jatkaa: "Kun väsyimme juoksemiseen, nousimme kotini takana olevalle korkealle Jyrkänmäelle. Katsoessamme länteen näimme välkehtivän Veijalanjärven; sen takana kohosivat kirkon katto ja kellotapuli. Noustessamme mäen korkeimmalle kukkulalle näimme idässä sinisenä siintävän aavan Laatokan ja kuulimme Asilan kosken pauhun. Katsoimme ihaillen kaunista Laatokan selkää. Kun tulimme takaisin, oli aurinko laskemassa. Näimme kauniin näyn: aurinko oli valanut purppuransa Veijalanjärven laineille, mitkä säteilivät tässä purppuraloisteessa." Lopuksi hän sanoo: "Tämä aika, josta kirjoitan, on ollut elämäni kauneinta aikaa."

Päivitetty 5.6.2001